Auringon reunaa Ursula maistaa…

Johanna Venho: Utare-Ursulan onnenapila. Kuvittanut Annastiina Syväjärvi. 25 sivua. WSOY 2010. Kansikuvan suunnittelu Annastiina Syväjärvi.

Hienoa, että Johanna Venho jatkaa hurmaavan Puolukkavarvas-lastenrunokirjansa (WSOY 2006) jälkeen vielä lastenlyriikan parissa!

Utare-Ursulan onnenapila on pienten lasten kuvarunokirja, joka etsimättä tuo mieleen idyllin tavoittelussaan Laura Latvalan yli 300 000 kappaleen painokseen yltäneen Pikku-Marjan eläinkirjan (WSOY 1947) ja freesissä väri-iloittelussaan Eric Carlen Pikku toukka paksulaisen (suom. Weilin+Göös 1971).



Perinteistä riimirunoa sisältävä, versaalikirjaimin ladottu miniatyyritarina kertoo pienestä Ursula-vasikasta, joka vähitellen suuntaa huomiotaan myös emon turvasta lähiympäristöön:

Voikukka-aurinko niityllä paistaa,
Auringon reunaa Ursula maistaa.
– Kuka näin maukkaat eväät keksi?
Löytö tekee Ursulan iloiseksi.

Tietoisen ohjelmallista tahi ei, maaseutu ja maanviljelys näyttävät tekevän paluutaan lasten kuvakirjallisuuteen pitkän tauon jälkeen. Myös Kristiina Louhen uusimmassa Tomppa-sarjan kirjassa Tomppa ja Taatelin maito (Tammi 2010) kerrotaan modernista maitotilasta lasta kiinnostavasti ja hauskoin detaljein.Ylläoleva kuva on kirjan sisäkannesta: sama kuva löytyy myös sisäsivuilta pimenevän kesäillan tunnelmoivissa väreissä.

Runokuvakirjan on kuvittanut Annastiina Syväjärvi (s. 1982) , joka debytoi kuvittajana Tampereen tuomiokirkon historiasta ja Hugo Simbergin maalauksista ammentavalla kuvakirjalla Siipirikko ei voi lentää (Lasten Keskus 2003). Se oli harvinaisen hiottu ja omintakeinen debyytti.

Maalauksellisen esikoiskuvakirjan jälkeen Syväjärven sekatekniikkatyyli ammentaa – hiukan yllätyksettömästi – edelleen trendikkäästä retrohenkisestä kuvituksesta. Syväjärven värimaailma on tujakka: keltainen, vihreä, punainen, turkoosin sininen ja ruskea tuntuvat suorastaan räjähtävän valkoista taustaa vasten.

Utare-Ursulan tyylitelty hahmo muistuttaa pikemminkin bambia kuin vasikkaa, mutta luonnontieteellinen tunnistettavuus ei ole muutoinkaan tämän kirjan pyrkimyksenä. Syväjärven värikylläisessä kuvakerronnassa on samaa pidäkkeetöntä fabuloinnin riemua kuin Klaus Haapaniemen Iittalalle suunnittelemissa astiastoissa.

Kriitikon karkkipäivä

WSOY:n kirjasanomat 3/2010. Ennakkotietoa syksyn kirjoista. 122 sivua.










Kustantajien uutuusluetteloihin sisältyy aina kihelmöivää jännitystä.

Rouva Huu nuuhkii niitä uteliaana (nykyisenä kierrätyspaperia suosivana aikana ne välillä tuoksuvat aika pahoiltakin, niin ympäristön ystävä kuin Rouva Huu onkin…) ja nauttii niiden ylellisen tuhlailevasta painojäljestä, mutta ennen muuta hän tietysti ahnehtii ennakkotietoja tulevista kirjoista: löytyykö tarjonnasta jotain uutta trendiä, esikoistekijöitä tai täysin uuden alueen valtaajia?

Tuntuu että kustantajien uutuuskirjaluetteloiden julkaisuaikataulu olisi aikaistunut entisestä. Aiemmin muistan selailleeni niitä vasta kesäaikaan. Ensimmäisenä apajalle ehti tänä vuonna WSOY, jonka tuhti Kirjasanomat kolahti postiluukkuun pari päivää sitten.



Suuria odotuksia Rouva Huu kohdistaa Satu Kontisen (aik. Paakkala) pahviseen katselukirjaan Hupskeikkaa, jossa on yksinkertaisia kääntökuvia vauvojen ja isompienkin lasten iloksi.

Toinen pikkuväelle tarkoitettu kirja on vaaleansininen tai –punainen Muumin mainio minikirja, jonka voi kätevällä klipsillä kiinnittää syöttötuoliin tai lastenvaunuihin. Mitäköhän Tove Jansson olisi tuumaillut tästä tuotekonseptista?

Kädentaitoihin vapaa-ajallaan hurahtava Rouva Huu tykästyi oitis myös Anne Vaskon (aik. Peltola) Jellona suuri -nimiseen kuvakirjaan, jossa kuvat on tehty eläväpintaisina tekstiilikollaaseina. Hauskaa, että jo vähän maneerimaiseksi tullut retrokuvitus etsii uusia ilmaisumuotoja!

Tekijäkolmikoko Sinikka Nopola, Tiina Nopola & Linda Bondestam jatkaa yhteistyötään satukuvakirjassa A. Gekko ja Puupponen, joka kertoo kahden eriparisen otuksen ystävyydestä.

Asetelmiltaan kiinnostava on myös Roope Lipastin lastenromaani Terveisin, Robinson Saarinen, jossa lienee ainakin rappioromantiikkaa ja yltäkylläisyydessä elävän lapsen kasvukipuilua. Kahden taitavan tekijän, Timo Parvelan ja Jussi Kaakisen, yhteistyön tulosta Taro maan ytimessä Rouva Huu odottaa niin ikään jo malttamattomana.

Ja nuortenkirjapuoleltakin löytyy ylläreitä: Laura Lähteenmäen Aleksandra Suuri käsittelee harvinaista aihetta, vaihto-oppilasvuotta suomalaisen isäntäperheen tyttären näkökulmasta. Mimmu Tihisen sympaattinen Marjut Virkkunen jatkaa remellystään kirjassa Virkkunen ja sata sydäntä.



Ja pitkähkön tauon jälkeen Jukka Parkkinen palaa kirjoittamaan nuorille realistissävytteistä nuortenkirjallisuutta: Lisää kaveriksi kertonee sosiaalisen median tarjoamista mahdollisuuksista nykyisessä nuorten vaativassa seurustelukulttuurissa. Tässä katkelma syyskuussa ilmestyvästä kirjasta:

Jos tyttö ei halua sinua kaverikseen, niin miten sellaiseksi voisi ujuttaututua? Pitäisi jollakin tavalla naamioitua. Niin minäkin tein – eikä se aluksi ollutkaan vaikeaa. Piti vain luoda erilaisia identiteettejä, siis persoonallisuuksia. Piti perustaa useita sähköpostiosoitteita, kehittää profiileja ja niiden avulla yrittää lyöttäytyä kaveriksi. Vaarana olisi, että mopo lähtisi käsistä. Minäkään en ollut varma, olinko Antti Ollila vai Olli Anttila. ---

Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessasta ilmestyy uusi painos. Se pohjustaa tyttökirjaklassikon jatko-osaa Pikku prinsessan ystävät, jonka on tehnyt nykykirjailija Hilary McKay. Tällainen klassikkokirjojen jatko-osien suoltaminen – joko tekijänoikeuksista jo vapaisiin teksteihin tai perikunnan luvalla – näyttää yleistyvän ainakin Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa melko nopeasti. Mutta miksi ihmeessä on tyydytty Toini Swanin ikivanhaan Pikku prinsessan suomennokseen vuodelta 1912 sen sijaan että olisi teetetty uusi, freesi suomennos?

Kiinnostava klassikkosuomennos (suom. Marja Helanen-Ahtola) on myös aikuisten viihde ja romantiikka –osastoon piilotettu L. M. Montgomeryn Annan jäähyväiset, joka sisältää aiemmin suomentamattomia novelleja ja runoja Blythen perheen myöhemmistä vaiheista. Montgomeryn teos ilmestyi ensi kerran kokonaisuudessaan Kanadassakin vasta viime vuonna.

Pätevä ja kätevä tietokuvakirja veneilystä

Martti Lintunen & Kirsi Tuura: Merikarhun matkassa. Lasten veneilykirja. 40 sivua. Otava 2010.








Merikarhun matkassa. Lasten veneilykirja kolahti Rouva Huun postilaatikkoon eilen, ja harmaan-ankean alkupäivän nyt iltapäivästä vihdoin kirkastava aurinko houkutti lukemaan sen heti tuoreeltaan. Tämä kirja antaa nimittäin lupauksen pian tulevasta kesästä: sen raikkaasta kuvamaailmasta voi haistaa merilevän, tuntea meriveden pirskahdukset kasvoillaan ja auringon häikäisevän valon silmissään ja lämmön ihollaan.

Merikarhun matkassa on hyvä esimerkki tekstiltään tarkkaan punnitusta ja visuaalisesti viimeisen päälle suunitellusta lasten tietokirjasta. Se ei näännytä lukijaa tai nuorta kuulijaa liian täyteen pakatulla tietomäärällä, vaan tarjoilee sitä sopivan kokoisina haukkapaloina viihdyttävän ja samastumista helpottavan tarinan kautta.

Isoisä – Martti Lintunen itse, näin oletan – luotsaa lapsenlapsiaan, noin kymmenvuotiaita Veraa ja Neppua, veneilyn alkeisiin rauhallisin ja huolehtivin äänenpainoin. Lisäväriä antavat pesunkestävät laivakoirat, Arska ja Rolle.

Paljon tietoa on kätketty myös lasten ja isoisän väliseen vuoropuheluun ja tiivistä tietoa tai hauskoja kuriositeetteja (… kuten vaikkapa eläimellistä veneilysanastoa) löytyy vielä pienemmillä kirjasinfonteilla ladotuista osuuksista. Veneilytiedon lisäksi saadaan yleistietoa vaikkapa jokamiehen oikeuksista.



Rouva Huusta on vanhemmiten tullut todellinen maakrapu, vaikka varhaisessa lapsuudessa pääsinkin usein vaarini moottoriveneen kyydissä Paraisten saaristoon pienille venematkoille.

Kirsi Tuuran ja Martti Lintusen valokuvat herättävät minussa outoa, tarkemmin määrittelemätöntä nostalgiaa. Onko kyse 1970-lukulaisesta tavasta tehdä valokuvin kuvitettuja lastenkirjoja, joissa lapset osaavat olla luonnollisesti, ilman turhaa tekotaiteellista pönötystä? Vai syntyykö mielikuva kauniista valosta ja sen leikittelystä veden pinnalla, joka assosioi niihin lapsuuden alati aurinkoisiin kesiin?



Valokuvaaja, kirjailija ja toimittaja Martti Lintunen (s. 1945) tunnetaan monista pikkulapsille suunnatuista eläinaiheisista kuvatietokirjoistaan (esim. Pikku kengurun loikka, Otava 1991 ja Pikku poron syntymäpäivä, Otava 2007). Hänet palkittiin vuonna 2008 Suomen tietokirjailijoiden Tietopöllöpalkinnolla ansioistaan nimenomaan lapsille suunnattujen valokuvakirjojen tekijänä.