Kirpeä pohjolan roadtrip

Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä. 219 sivua. Otava 2010. Kansikuva Markus Pyörälä.













Terhi Rannelan Kertusta ja Mirasta kertova letkeä kirjasarja on edennyt kolmanteen ja trilogian päättävään osaansa.

Nyt tytöt matkaavat Lappiin ja pohjois-Norjaan yhdessä 17-vuotiaan Ilarin ja tämän isoveljen Valtterin kanssa. Kertun on tarkoitus tavata isänsä pitkästä aikaa ja Ilari treffaa netti-ihastustaan Hetaa ensimmäistä kertaa.

Nuorten yhteisen matkapäiväkirjan kautta zuumataan kunkin omia intiimejä tuntoja. Jokainen kipuilee omia asioitaan, ja niistä on helpompi kirjoittaa kuin puhua suoraan muille.

Tällainen ristiinvalotus ja moniäänisyys onkin Jäämeri, jäähyväiset ja minä -kirjan ilmeinen ansio.

Keskushenkilönä ja minäkertojana on Kertun ja Miran sijasta Ilari, lapsena auto-onnettomuudessa vammautunut poika, joka on joutunut sopeutumaan elämään pyörätuolinsa, Apollon, kanssa. Enpä muista sitten Varpu Vilkunan esikoisromaanin Rullan (Tammi 1992) jälkeen vammaisuutta käsitellyn nuortenkirjallisuudesa näin myönteisesti ja surkuttelematta, ettenkö sanoisi jopa trendikkäästi.

Ilari ei ole kertonut Hetalle liikuntavammastaan ja jännittää ensikohtaamista. Hetan persoona on arvoituksellinen lähes loppuun asti. Hetan kautta romaaniin tulee jännitettä: elämän tarjoamia äkkikäänteitä, joihin vimmainen nuoruuden uhokaan ei voi vaikuttaa.

Rannela kirjoittaa viihdyttävästi ja vetävästi. Erityisesti täytyy kiittää sitä luontevuutta, jolla kirjailija antaa näiden teini-ikäisten olla yhteydessä kotiväkeensä. Matka selvästi kasvattaa heitä kaikkia ja auttaa arvostamaan myös vanhempien hoivaa ja rakkautta aivan uudella tavalla.

Jäämeri, jäähyväiset ja minä on rento roadtrip ja se tekee hauskasti kunniaa suomalaiselle luonnolle kartuttaen lukijoiden tietämystä pohjoisen elinoloista. Kunnon turistina Kerttu haluaa ehdottomasti silittää matkansa aikana poron turkkia.

Edellisten sarjan osien tapaan tästäkin kirjasta löytyy lopusta soundtrack niistä kappaleista, joita Rannela on kirjaa kirjoittaessaan kuunnellut tai joita seurue matkansa aikana autostereoista kuuntelee.

Liekin pauloissa

Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat. Kansikuva Jussi Kaakinen. 256 sivua. Otava 2010.











Reeta Aarnion arjesta taikuuteen ponnistava ja eri elementtien mukaan jäsentyvä lastenromaanisarja on saanut kolmannen itsenäisen jatko-osan Virvatulen vartijat. Aiemmissa osissa Maan kätkemät (2008) ja Veden vanki (2009) Liina ystävineen on ottanut haltuun veden ja maan.

Nyt on tulen vuoro:

Tuli on elementeistä hirmuisin, sen te tulette vielä huomaamaan, ystäväiseni. Tulenvoima on rajaton, sillä se on pelkkää energiaa. Tuli on elämän ydin. Intohimo, rakkaus, viha, kaikki suuret tunteet kumpuavat tulesta, elämän energiasta. Siksi tulen väkeä on kaikessa elollisessa, teissäkin, ystäväiseni.

Näin maireasti tulen elementistä oppilailleen esitelmöi väki-tiedon tunneilla taikakoulun opettaja Ulla Pirtapaula, joka on hahmona särmäinen ja temperamentiltaan jopa hieman epävakaa. Hänen olemuksensa ei suinkaan herätä luottamusta kaikissa oppilaissa. Erityisesti Liina, sarjan keskushenkilö, on kyllin kriittinen asettaakseen välillä myös auktoriteetin toiminnan kyseenalaiseksi.

Aarnion konsepti on nerokas: hän yhdistää letkeästi kansainvälisen lasten fantasia perinnettä (tunnistettavin vaikutevelka J. K . Rowlingin Harry Potter -kirjoille) suomalaiseen kansanperinteeseen. Parat, vetehiset, maahiset, tontut, kratit ja monet muut myyttiset hahmot saavat kukin karismaattisen esittelyn ja ne toimivat tiukasti suomalaisen muinaisuskon edellyttämissä kehyksissä.

Toisaalta kansanperinteen myyttiset hahmot elävät myös aivan itsellistä elämää: esimerkiksi edellisistä osista tuttu sympaattinen Niruknirun-tonttu rohkaistuu nyt kosimaan etäihastustaan, saunatonttu Nillaa.

Liina on saanut velhokoulun oppitunneilla tietoa virvatulista eli aarnivalkeista, jotka suomalaisessa kansanperinteessä on nähty henkiolentoina tai niiden valoina, joilla ne houkuttelevat ihmisiä eksymään tai vahingoittumaan. Vaappuvia virvatulia on voitu pitää lyhtyinä, joita joku olento kantaa pimeässä. Aarnivalkean alla on uskottu olevan aarre, jonka arvometalleja aarteen haltija kiillotti tai puhdisti liekillä. Myös Virvatulen vartijoissa löydetään aarre, josta osa on kultasepänliikkeen ryöstösaalista ja osa ihan oikeaa, ikivanhaa muinaisaarretta…

Ihmissuhteisiin ja perheeseen liittyvät arkiset hankaukset ryydittävät tarinaa, välillä hiukan liiankin alleviivaavin painotuksin. Eetun perheeseen majoittuu serkkupoika Jani, jonka vanhemmat tarvitsevat hiukan ”omaa aikaa” järjestääkseen avioeroa ja sen jälkeistä elämäänsä parempaan kuosiin. Liina riitautuu parhaan ystävänsä Sirin kanssa. Riidan syynä on Jani, jonka viehtymys tulitikkuleikkeihin ja isottelevaan käytökseen ei ole Liinan mieleen. Ihmissuhdesotkut selviävät lopulta parhain päin, ja kukin lapsi saa oppia rehellisyyden olevan keskeinen elämän arvo.

Janin epätoivoisessa paossa autioituneeseen huvilaan ja erityisesti siellä rellestävän rosvojoukon sytyttämän tulipalon kuvauksessa on sellaista latausta, että kirjaa ei tee mieli suositella kovin herkkähermoisille lukijoille.

Aarnio on kätkenyt teoksiinsa myös ekologisia viestejä. Niinpä Virvatulen vartijatkin on luettavissa osin ympäristökriittisenä manifestina esimerkiksi metsäpalojen tuhoavasta voimasta ja ihmisen piittaamattomuudesta. Painavan sanansa tähänkin asiaan sanoo Pirtapaula:

Jos elementeistä yksikin pääsee vallalle tai katoaa, olemme pulassa. Jos yhdenkin elementin olennot hylkäävät maailman, olemme pulassa. Ihminen on omilla toimillaan tehnyt sekä ilman että veden olentojen olon tukalaksi ja vahvistanut tulen olentojen elämänmahdollisuuksia Se on harvinaisen typerää. Ihmiset ovat toki muuttaneet toimintaansa, sekä ilman että veden henkien tilanne on monessa maailman kolkassa parempi nyt kuin aiemmin, mutta paljon on vielä tehtävää jäljellä. Suuri urakka jää teille lapsille. Olkaa te meitä viisaampia.

Heikoille voimaa voi vahvemmat antaa

Esko-Pekka Tiitinen & Nikolai Tiitinen: Kyyhkyn kysymys. 25 sivua. Tammi 2010.









Isän ja pojan, Esko-Pekka ja Nikolai Tiitisen, yhteinen kuvakirja istuu tähän kiireiseen ja itsekeskeiseen aikaan lähes tilaustyön tavoin ja toimii pätevänä moraliteettina monen ikäisille lukijoille.

Kyyhkyn kysymys on alun perin kirjoitettu näytelmäksi. Sitä on esitetty Elämän pisarat –nimisenä jo 70 maassa osana Environment Online (ENO) –verkkokoulun luonnonsuojelukampanjaa, jossa Esko-Pekka ja Nikolai Tiitinen ovat olleet mukana.

Kyyhkyn kysymys jatkaa luontevasti myös Esko-Pekka Tiitisen omaa henkilökohtaista projektia, jossa hän herättelee nuorten lukijoidensa sosiaalista omaatuntoa ja humaanisuutta.

Tähän humaanisuuden ketjuun kuuluvat esimerkiksi Tiitisen kuvakirjatarinat Maailman pienin lehmä (1991, Kustannuskiila, kuv. Tuula Tiitinen ja Onnen omat, Kustannuskiila 1989, kuv. Tuula Tiitinen) sekä viimeisin nuortenromaani Villapäät (Tammi 2008).

Kyyhky sinkoutuu hiekkamyrskyssä kauas eteläisestä kodistaan. Se kohtaa viisaana pitämänsä pöllön ja pyytää siltä apua. Toinen toistaan tukien ne etenevät haasteellisella matkallaan. Ne kohtaavat valaan, jolla on sama matkan määränpää, ja vietävänään viesti apua tarvitseville ihmisille.






Esko-Pekka Tiitisen teksti on jyhkeää, mutta silti käytännönläheistä.

Hän puhuu aavikoitumisesta, eläinten tuskasta ja veden merkityksestä kaikelle elolliselle lähes raamatullisella ponnella. Hänen tekstistään voi poimia aforismeja moneen elämäntilanteeseen:

Heikoille voimaa voi vahvemmat antaa, jos tuuli on myötäinen

Kiltti on sellainen, joka auttaa. Ja viisas on se, joka ymmärtää hädän.

Tahto on suuri silloin kun se on kantajansa kokoinen.

Lopulta tuuli auttaa kyyhkyä ja pöllöä:

Tuuli otti pöllön ja kyyhkyn toiveet suureen syliinsä, pyörähteli iloisesti ja lähti matkaan. Tuulispäänä se kuljetti viestiä kaikille mantereille, yli vuorten ja valtamerien. Kaikkialle se toi tuulahduksen hyvää tahtoa. Amerikassa tuuli kuiskasi viestin puuman korvaan, Kiinassa pandalle, Australiassa koalalle ja Afrikassa gorillalle.

Kaikki eläimet ottavat siemeniä matkaansa ja tuovat ne aavikoituneelle alueelle. Ja niin elämä voi jatkua.

Nikolai Tiitisen sekatekniikalla toteuttama kuvitus on kuin mannaa väsyneille silmille. Sen luonnonläheiset murretut värit puhuvat omaa kieltään toivon ja yhteisen vastuun merkityksestä.