Hempeitä tyttöjä uusissa kuvakirjoissa

Sini Ezer: Tiian hattu tuulessa. 32 sivua. Karisto 2011.

Marja Kontiokari: Tytti palaa kotiin. 32 sivua. Karisto 2011.










Näitä kuvakirjoja ei äkkipäätä arvaisi lainkaan alkuperältään suomalaisiksi.

Rouva Huulla on tapana sanoa, että yksi kotimainen lastenkirja vastaa aina pussillista ulkomaisia. Suomalaisissa kuvakirjoissa on samastumispintaa enemmän ja niiden miljöö ja kotoperäisyys ovat rikkaus, verrattuna kansainvälisiin, usein massatuotantona tehtyihin kuvakirjoihin.

Löytyykö näistä kahdesta kuvakirjasta jotain juurevasti suomalaista? Eipä juuri.

Tiian hattu tuulessa –kuvakirjassa eletään jo loppukesän kuulaita päiviä: omenat ovat kypsyneet ja ilmassa on aavistus haikeutta ja luopumista. Oikukas tuuli tarttuu Tiia-tytön olkihattuun ja vie sen mennessään. Yrittäessään ottaa hattua kiinni tyttö tapaa monia ystäviään, jotka liittyvät mukaan hatun metsästykseen. Yhteistuumin hattu saadaan lopulta kiinni.


Sini Ezer (s. 1964) on espoolainen geenitutkija ja kolmen lapsen äiti. Hän on asunut lapsena seitsemän vuotta Japanissa ja aikuiseksi vartuttuaan 15 vuotta Israelissa, kunnes palasi jälleen Suomeen vuonna 2004. Ezerin kuulaat akvarellikuvitukset tarjoilevat yllättäviä perspektiivejä. Tunnelma on kesäisen-kepeä, mutta hahmot jäävät hieman asetelmallisiksi. Tarina tarttuu impressionistiseen hetkeen, ohikiitävään muistoon, jota on varmasti mukava lukea myös talvella pakkasten paukkuessa.

Kun Tiia kurotteli omenoita kohti, hattu meinasi välillä pudota päästä. Niinpä Tiia laittoi sen oksalle roikkumaan.

Kuvakirjoissa, joissa tekstiä järkiään on vähän, kieli joutuu tahtomattaankin suurennuslasin alle.

Rouva Huu on potenut koko 2000-luvun meinata-verbiin liittyvää yliherkkyyttä. Alkujaan puhekielinen verbi on pesiytynyt yleiseen kielenkäyttöön ja korvannut monia vivahteikkaampia ilmaisuja. Rouva Huun korvaan meinaaminen on vähän junttimaista, mutta Kielitoimistokin on vähin erin hyväksymässä ilmaisun ilman mutinoita.

Lienenkö ainoa, jota meinaaminen ärsyttää?

Japanilainen mangahenkinen kuvitus tulee ensimmäiseksi mieleen Marja Kontiokarin esikoiskuvakirjasta Tytti palaa kotiin. Kuvakirjassa kiinnittää erityistä huomiota kansikuvaan nostettu sitaatti kirjasta sekä sisäkanteen painettu Loru-linnun aforismi "Tuleminen on olemista. Oleminen on tulemista", jolla halutaan alleviivata kuvakirjan sanomaa.

Tytti herää hätääntyneenä puun juurelta eikä tiedä missä päin hänen kotinsa on. Myyrä ja lintu lupaavat auttaa Tyttiä löytämään tien takaisin kotiin. Vaiherikkaan matkan jälkeen kolmikko palaa takaisin lähtöpaikalle. Joskus on hyvä käydä maailmalla, jotta arvostaisi jälleen kotomaisemiaan, tuntuu tarina opettavan.



Kontiokari (s. 1977) on helsinkiläinen tietotekniikkayrityksen henkilöstöpäällikkö ja opiskelee vapaa-ajallaan kognitiivista terapiaa.

Hiukan konstailevasta tarinasta voi toki halutessaan löytää syvää symboliikkaa: seikkaillaanhan siinä maan alla ja pilvien päällä. Kollaasikuvitus antaa litteään kuvitukseen vähän syvyyttä, mutta kokonaisuudessaan kuvitus jää latteaksi.

Tyttökirjat kuuluvat kesään

Runotytöistä Pitkätossuihin. Tyttökirjojen kesä. Radio Suomessa sunnuntaisin klo 14.03–15. Toimittaja Nina Naakka.







Tyttökirjat ovat tuhansille tytöille olleet kuin hyviä ystäviä: niiden kanssa ja avulla on kasvettu aikuisiksi. Ollako kuin Peppi, väkivahva ja kapinallinen, vaiko kuin Uuden kuun Emilia, haaveileva kirjailijanalku?

Radio Suomen sunnuntaisin klo 14.03 lähettävässä kesäsarjassa Runotytöistä Pitkätossuihin palataan lapsuuden rakkaisiin kirjamuistoihin, pohditaan tyttökirjojen sankareita ja antisankareita, ihastumista ja ystävyyttä, arvoja ja elämänohjeita, enkelityttöjä ja villikoita.

Sarjan kaksi ensimmäistä edeltävinä sunnuntaina lähetettyä osaa sekä ja tulevat osat ovat kuunneltavissa myös Yle Areenan kautta.


Kirjailija Mari Mörö keskustelee toimittaja Nina Naakan kanssa Frances Hodgson Burnettin Salaisesta puutarhasta, joka kertoo ynseästä Mary Lennoxista. Mary löytää Yorkshiren nummilta setänsä kartanosta yhtä ikävän serkkunsa, mutta onneksi on olemassa Dickon, kunnon maalaispoika, jonka avulla ilkeätkin lapset voivat muuttua.

Kirjailija Sinikka Nopola samastuu puolestaan Anni Swanin Iris rukkaan tämän maalaisuuden takia.

Rouva Huu ei rankan googlettamisenkaan jälkeen päässyt selville, mitä muita tyttökirjoja sarjassa käsitellään ja ketkä lukuelämyksestään kunakin sunnuntaina kertovat. Jos jollakulla Lastenkirjahyllyn lukijalla on parempaa tietoa, olisi kiva kuulla koko kesän kirja- ja esiintyjälista.

Ollaan kuulolla tänään klo 14.03 tai kuunnellaan sarjan osia jälkijättöisesti Areenan kautta.

Lasten oma slummien miljönääri

Andy Mulligan:Roskaa. Suomentanut Ulla Selkälä. WSOY 2011. 223 sivua. Kansikuva Richard Collingride.















Lastenkirjahyllyssä on ollut taannoin puhetta lastenkirjallisuuden ja köyhyyden kimurantista suhteesta. Tarinat rääsyistä rikkauksiin ovat aina kiehtoneet lapsia, muistetaanpa vaikka klassista kansansatua Tuhkimosta tai Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessaa tai monia Anni Swanin nuortenromaaneita.

Isobritannialainen Andy Mulligan työskenteli teatteriohjaajana ennen kuin kouluttautui Aasiassa uudelleen opettajaksi. Hän on opettanut englantia ja draamaa Intiassa, Brasiliassa, Vietnamissa ja Filippiineillä. Nyttemmin hän asuu Manilassa ja sen lohduttomista slumminäkymistä on saanut kimmokkeensa Trash eli Roskaa.

Roskaa kertoo kolmesta kaatopaikan liepeillä hökkelikylässä asuvasta köyhääkin köyhemmästä pojasta, Raphaelista, Gardosta ja Jun-Junista eli Rotasta. Pojat keräävät kaatopaikalta kaiken kierrätettäväksi kelpaavan ja hankkivat niiden avulla roponsa elämiseen. Eräänä päivänä pojat löytävät nahkasalkun, jossa on lompakko, kartta ja avain. Seuraavana päivänä poliisi tulee hökkelikylään ja lupaa salkun löytäjälle ruhtinaallisen summan rahaa. Pojat haistavat palaneen käryä ja päättävät pimittää löytönsä poliisilta ja muulta virkavallalta.

Mulligan on punonut taidokkaan dekkarin, joka koukuttaa lukijansa ahmaisemaan kirjan lähes yhdeltä istumalta. Inhorealistinen ja lohduton miljöö on kasvattanut pojat kekseliäiksi selviytyjiksi. Poikien lisäksi kertojan roolissa ovat myös lähetyskoulun kouluavustaja, lähetyskoulun pappi ja ryöstetyn senaattorin sisäkkö. Heidän kaikkien värittyneistä näkökulmista kehkeytyy absurdi veijaritarina, jolla on onnellinen ja humaani loppuratkaisu.

Andy Mulligan debytoi vuonna 2008 trilogian aloittavalla lasten- ja varhaisnuortenromaanilla Ribblestrop, jota on sanottu omituiseksi sekoitukseksi komediaa, kauhua, toimintaa, jännitystä ja perinteistä koulukertomusta.

Mulliganin romaanin idea ei ole uuden-uutukainen. Samankaltaisiin yllättäviin ja rahaan perustuvan hyvinvoinnin kyseenalaistaviin juonenkäänteisiin rakentuvat myös kansainväliseen megasuosioon ja filmatisointeihin yltäneet Frank Cottrell Boylen Millions (suom. Miljoonat, 2004 WSOY) ja Louis Sacharin Holes (suom. Paahde, Otava 2001).

Mulliganin varhaisnuorten romaanin kaltaiseen moraalisesti oikeamieliseen loppuratkaisuun päädytään myös Harri Nykäsen tänä vuonna ilmestyneessä nuorteromaanissa Pamalaton jumaus (WSOY), jossa seurataan Nykäsen aiemmista aikuistendekkareista tuttujen sankarien, Johnnyn ja Bantzon, teinivuosia. Polkupyörälähetti ryöstetään ja pojat pääsevt ryöstösaaliin jäljille ja toimittavat rahat Niilo Tarvajärven hyväntekeväisyyskampanjan innoittamana "rajaseudun lapsille".

Mene ja tiedä, kuinka lapset ja nuoret kokevat Mulliganin kirjan ravistelevan ja karun köyhyyden kuvauksen. Jotenkin kirjan ja tekeillä olevan elokuvan ideologiaan sopisi enemmän kuin luontevasti, että osa niiden tuotosta menisi esimerkiksi Manilan kaatopaikkalasten auttamiseen.