Vedeeran taru kietoi Varkaudessa tytöt pauloihinsa

    

Varkautelaisten lasten lahjomaton raati teki sen taas: yllätti fiksulla ja markkinavoimista vapaalla valinnallaan ja äänesti Jarkko Tontin  lasten ja varhaisnuorten fantasiaromaanin Vedeeran taru (Otava 2012) vuoden 2013 LukuVarkaus-palkinnon saajaksi.

Raatilaiset kehuivat Vedeeran tarjua monipuoliseksi kirjaksi, koska "siinä oli mukana iloa, surua, rakkautta, rohkeutta ja toimintaa". 

Myös kirjan jännitystä ja huumoria kiiteltiin. Yksi raatilaisista totesi, että "tätä kirjaa oli pakko lukea koko ajan". 

Toinen raatilaisista kiitti, että "kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi ollut yksi päähenkilöistä". Kolmas raatilainen totesi, että "kirja oli paras ikinä". Neljäs raatilaisista suorastaan rakastui kirjaan ja toivoi, että mahdollisimman moni lukisi kirjan, koska se on ”ihana toiminnan täyteinen seikkailu”.  

Raati koostui tänä vuonna kuudesta 10–12-vuotiaasta tytöstä. 

Mikäli raati olisi ollut poikavaltaisempi, niin kenties Laura Suomelan Lokkisaaren säpinät -esikoisellakin (WSOY) olisi ollut saumaa voittajaksi asti?  

Joka tapauksessa on kiinnostavaa, että Jarkko Tontti on onnistunut kirjoittamaan tyttölukijoita kiinnostavasti. Vedeeran tarun juonitasollahan kyse on samasta pähkäilyn dilemmasta, kielletystä rakkaudesta, kuin kansainvälisessä pararomanttisessa fantasiassakin. Mukana kulkee myös luontevasti suvaitsevaisuuden teema. 

Vedeeran tarulle on tulossa vielä jatkoa.

Palkinto julkistettiin eilen valtakunnallisen Vekara-Varkaus –nimisen lasten festivaaliviikon yhteydessä. Stora Enso Oyj:n ja Varkauden kaupunki perustivat vuonna 2001 Lasten LukuVarkaus -kirjallisuuspalkinnon. Palkinnon arvo on 3 500 euroa.

Muut palkintoehdokkaat olivat Kirsti Ellilän Majavakevät (Karisto), Magdalena Hain Kerjäläisprinsessa (Karisto), Roope Lipastin Vilhelmiina ja vanha röyhyttelijä (WSOY), Hellevi Salmisen Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira (Otava)ja  Laura Suomelan Lokkisaaren säpinät (WSOY).

Pienet kirjat, suuret tunteet!

Pija Lindenbaum: Jag älskar Manne. 32 sivua. Bonnier Carlsen 2012.

Pija Lindenbaum: Kan jag med. 32 sivua. Bonnier Carlsen 2013.

Pija Lindenbaum on ollut jo ensimmäisestä suomennetusta kuvakirjastaan Elsa-Marin pikkuisät (WSOY 1991) lähtien rouva Huun kuvittajasuosikki. Hän suhtautuu lapsiin kirjojensa kohdeyleisönä aina yhtä tinkimättömästi.

Siksi onkin hienoa, että hän on nyt kääntynyt aivan pienimpienkin leikki-ikäisten lasten puoleen. 

Ruotsalaisilla kuvittajilla tuntuu olevan jokin erityistaito tehdä pieniä, mutta silti suuria tunteita ja asioita käsitteleviä pikkulasten kuvakirjoja. Ajatellaanpa nyt vaikka Barbro Lindgrenin ja Eva Erikssonin Oskari- ja Gunilla Wolden Teemu-kirjoja!

Lindenbaum käyttää usein tehokeinona lapsen ja aikuisen kokosuhteiden tehostamista lapsen perspektiivistä: lapsi näkee usein aikuisesta vain jalat! Pija Lindenbaumin kuvitusta kirjaan Jag älskar Manne, Bonnier Carlsen 2012.

Näiden kahden Lindenbaumin kirjan tempo tuntuu hyvin rauhalliselta: se johtuu varmasti ennen muuta siitä, että niukka teksti on sijoitettu poikkeuksetta omalle sivulleen ja kuva omalleen. 

Vielä sata vuotta sitten tällainen käytäntö oli puhtaasti painotekninen: painovärit olisivat syöpyneet läpi, jos kuvitusta olisi ollut sivun molemmin puolin!

Uhka havaittu oikealla. Hiekkalaatikosta tulee näyttämö tiivistunnelmaiselle triangelidraamalle! Pija Lindenbaumin kuvitusta kirjaan Jag älskar Manne, Bonnier Carlsen 2012.

Jag älskar Manne on hiekkalaatikkoikäisten triangelidraama. 

Tunteet, ilmeet ja kehon kieli ovat läsnä jokaisessa kuvassa. 

Päähenkilö Micke ihailee tummaihoista Mannea. Kaikki hänessä on niin erityistä: kähärät hiukset, ämpäri ja jopa Mannen tapa tehdä mutavelliä. Micke kiehnää Mannen lähellä ja ihailee pojan puuhia. Vähitellen kuva-alaan työntyy kaukaa, ensin vain pienenä pisteenä, uhka: Mannen ikäinen poika.

Tilanne kuitenkin ratkeaa Micken kannalta onnellisesti.

Onneksi jännite laukeaa, kun ulkopuolinen pelastaja tulee paikalle ja ilmaisee pidäkkeettömästi tunteensa tunkeilijaa kohtaan. Pija Lindenbaumin kuvitusta kirjaan Jag älskar Manne, Bonnier Carlsen 2012.

Vähäisistä aineksista Lindenbaum on tehnyt oivallisen tutkielman ihmisluonteen oikuista. Ja tietysti, kun on kyse ruotsalaisesta kuvakirjasta, niin annetaan myös vaivihkaista suvaitsevaisuuskasvatusta.

Kan jag med käsittelee sisaruskateutta ja pienemmän sisaruksen halua tehdä ja osata asioita isomman perässä. 

Micken isosisko on aloittanut koulunkäynnin. Micke seuraa häntä kouluun ja yrittää jäljitellä tämän tekemisiä, ja onnistuukin omasta mielestään vallan erinomaisesti. 

Mutta ennen pitkää Micke taitaa hoksata, että omasta pienuudesta on hyötyäkin, kun hän pääsee erikoiskuljetuksella äidin pyörän turvaistuimessa kotiin kesken koulupäivän:

Jag kan  åka mammas cykel,

Det kan inte storasyster.

Ja nyt on isosiskon vuoro luimistella Micken vierellä!

Vähän tekstiä, ja kuva puhuu puolestaan! Erinomaista. 

Pija Lindenbaum palkittiin 13. kesäkuuta Albert Engström -palkinnolla hänen ansiokkaasta urastaan lastenkirjailijana ja kuvittajana. Kiinnostava oli palkinnon perusteluissa mainittu seikka, että Lindenbaum liittyy kuvituksillaan ruotsalaiseen satiiriseen traditioon! Palkinnon suuruus on 10 000 kruunua ja siihen kuuluu myös Bo-Kenneth Knutssonin puuveistos. 

Prinssien itsetunto kohdallaan

Katri Tapola & Sanna Pellicccioni: Pieni prinssisatu. Tammenterho-sarja. 32 sivua. Tammi 2012.

Per Gustavsson: Kuinka lohikäärme pyydystetään. Suomentanut Jenni Kauhanen. 26 sivua. Kustannusosakeyhtiö Saarni-kirjat 2009.

Per Gustavsson: Mitä prinssit pelkäävät. Suomentanut Jenni Kauhanen. 26 sivua. Kustannusosakeyhtiö Saarni-kirjat 2011.

Tasapuolisen rojalismin hengessä Lastenkirjahyllyssä esitellään Ruotsin prinsessa Madeleinen ja Chris O´Neillin tämänpäiväisten häiden kunniaksi nyt prinssiaiheisia kuvakirjoja. 

Prinsessa-aihe tuli käsitellyksi jo Viktorian ja Danielin taannoisten häiden yhteydessä Lastenkirjahyllyssä.

Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin Pieni prinssisatu on itsenäinen jatko Pienelle prinsessasadulle, jonka juoniaihio on peräisin Emma Väänäsen 7-vuotiaana kirjoittamasta sadusta.

Kuvakirja sekoittaa veikeästi lapsen luovaa leikkiä, klassisten satujen tuttuja juonenkäänteitä ja piintyneitä sukupuolirooleja.

Hyvä esimerkki siitä, kuinka turhaa meteliä pitämättä kuvitus väljentää 
ns. perinteisiä roolimalleja. Vasara pysyy myös Kaisan kädessä, ja aiemmin on 
käynyt ilmi, että nimenomaan Kaisa on se, joka tuo leikkiin oman työkalupakkinsa! 
Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa Pieni prinssisatu, Tammi 2012. 

Kaisa ja Pauli säntäävät leikistä toiseen ja antautuvat niiden pauloihin aina yhtä antaumuksellisesti. Lapsen vapaata leikkiä ei olekaan viime aikoina juuri kuvattu kotimaisissa kuvakirjoissa! Niinpä Pieni prinssisatu herättää aikuisessa lukijassa jopa nostalgisia tunteita.

Tapola onnistuu lyhyissä lauseissa ja nasevassa dialogissa kertomaan vähässä tilassa paljon:

– Mennään kävelylle, Pauli ehdotti. Kaisa ja Pauli lähtivät linnan pihalle kulkemaan. Pihalla oli suihkulähde.

Hämähäkki seilasi ruohonkorrella ohi.

– Minä pelastan sen, Pauli sanoi ja nappasi hämähäkin turvaan.

Sitten pelastettiin yhdessä muurahainen ja leppäkerttu paperiveneeseen. Kaisan hihat kastuivat. Paulin lahkeet kastuivat. Aurinko kuivatti kaiken. Sudenkorennot ja perhoset lentelivät ilmassa.

– Minä pyydystän sinisiiven, Pauli sanoi. Pauli sai sinisiiven kiinni eikä perhosta sattunut.

– Olet paras pyydystäjä ikinä, Kaisa sanoi. Pauli tuli Kaisan sanoista iloiseksi.

Vapaasti rönsyilevää ja pienestä viriävää leikkiä kuvataan hauskasti tällä
aukeamalla. Kollaasina toteutettu helmikaulakoru näyttää niin aidolta, että
se tekisi mieli poimia sivulta kaulalleen. Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan
tekstiin kuvakirjassa Pieni prinssisatu, Tammi 2012. 

Pelliccionin kuvituksessa on paljon erilaisia kollaasielementtejä: kangasta, kolikoita, helmiä, avaimia, nappeja, pullonkorkkeja ja muuta tilpehööriä, jotka muodostavat koristeellisen kulissin äärimmilleen pelkistetyille lapsihahmoille.  

Ruotsalaisen Per Gustavssonin (s. 1962) kaksi prinssikirjaa työstävät prinsseyteen liittyviä myyttejä ja rooliodotuksia. 

Rouva Huun nyt jo äänenmurrosta poteva kuopus oli 4–5-vuotiaana varsinainen ritarifriikki ja varsin tietopainotteisia kirjoja päivät-pääksytysten hänelle lukiessa kaipasin niiden rinnalle juuri tämänkaltaisia, ritarin urhoollisuutta hiukan naureskellen huojuttavia kirjoja.

Gustavssonin kirjojen viehätys perustuu roimaan liioitteluun, vaihtoehtoisiin tai äkisti vaihtuviin tarinankäänteisiin ja kuvituksen yksityiskohtiin. 

Lohikäärmeen metsästykseen – yhdessä syötiksi aiotun prinsessan kanssa – pystypäin lähtevä prinssi päätyykin ennen pitkää lohikäärmeiden kyökkipiiaksi!

Kuvasarja näyttää, kuinka lumous muuttaa sammakon takaisin prinssiksi. Per Gustavssonin kuvitusta kirjaan Kuinka lohikäärme pyydystetään, Saarni kirjat 2009.

Mitä prinssit pelkäävät -kuvakirjassa paljastetaan että prinssien pahin pelko on muuttua sammakoksi. Prinssi Gunnar päättää estää kohtalonsa pukeutumalla itse sammakon valepukuun, mutta joutuukin yllätetyksi.