Murrosikäisen pojan prosessit: tyttöystävä ja mopo

Jyri Paretskoi: Shell´s angles. 218 sivua. Karisto 2013. Kansikuva Sakari Tiikkaja.

Yläkoulussa äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä suullista ilmaisua opettava iisalmelainen Jyri Paretskoi (s. 1979) oli seurantani mukaan ainoa kotimaisella   realistisella nuortenromaanilla viime vuonna yleiskustantamon kautta debytoinut uusi tekijä. 

Shell´s Angels noteerattiin myös heti Topelius-ehdokkuuden arvoiseksi. Topelius- ja Lydecken-palkintojen voittajat julkistetaan huomenna. 

Nuorisokirjailijat ry:n sivuilta löytyvässä ehdokkaiden esittelyssä Paretskoi kertoo kirjoittaneensa nuorten omien toiveiden ja tarpeiden pohjalta: siksi hänen esikoisromaanissaan  on niin paljon tapahtumia, huumoria, tunteita ja kokemuspintaa nuorten elämään.

Henri, Rudi ja Samu  on yhteen hitsautunut ja toisilleen kaikissa elämän äkkikäänteissä lojaali poikakolmikko. Jokaisella pojalla on omat hankauskohtansa. Päähenkilön Henrin äiti on kuollut auto-onnettomuudessa rattijuopon piittaamattomuuden vuoksi.  Samun isä on kärsinyt koko lapsuutensa alkoholisoituneen isänsä väkivallasta ja päättää muuttaa pois kotoa isoveljensä luokse. Rudille puolestaan on kertynyt pelivelkoja ja hän on käyttänyt pelaamiseen vanhempiensakin varoja. 

Karuista kohtaloista huolimatta poikien asenne elämään on valoisa ja toiveikas. 

Murrosikäisen  pojan elämän taltioinnissa Paretskoi tekee vertaansa vailla olevan kohtauksen, jossa Henrin isä opettaa poikaansa ajamaan partaa:

Henri seisoi peilin edessä naama partavaahdosta valkoisena ja katseli itseään tyytyväisenä. Isä seisoi vieressä myös naama sudittuna. Parrankasvu oli hieno juttu! Aluksi ylähuulen päälle ilmestyneet haivenet olivat vain ärsyttäneet, ja Henri oli yrittänyt leikata niitä pois saksilla, mikä ei ollut erityisen helppoa. Onneksi isä hankki höylän.

Jyri Paretskoin tyylissä on pientä makeilua ja epäuskottavuutta. Johtuneeko siitä, että hän kenties luotaa romaanissa omaa nuoruuttaan hiukan haikailevan matkan päästä? 

Paretskoin tapa kirjoittaa 14–15-vuotiaista pojista heltymyksellä tuo silti mieleen Uolevi Nojosen ja Asko Martinheimon 1960-luvun ensimmäiset nuortenkirjat, joissa pidäkkeettömästi korostettiin poikien herkkyyttä ja hapuilevaa yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen.

Kustantajan luettelossa kirjailija sanoo taistelevansa elämässään, työssään ja vapaa-ajalla kyynistymistä vastaan sinisilmäisyydenkin uhalla: ”Haluan uskoa, että maailmassa on kaiken kurjuuden keskellä paljon hyvää ja kaunista. Joskus se vain pitää kaivaa esille – joskus se täytyy kirjoittaa ja luoda itse”.

Seurustelun alkuvaiheen epätietoisuutta, mustasukkaisuutta ja tempoilua Paretskoi kuvaa rehellisesti. On hienoa, että nykypojat saavat luettavakseen näin avointa pohdiskelua:

Henri ja Milla lähtivät kävelemään hiljakseen Millan luokse. Henrin päässä vilisti monenlaisia ajatuksia, mutta hän yritti sivuuttaa ne ja olla yhtä rennosti kuin tähänkin asti. Tyttöystävän saaminen ei ollutkaan ollut niin hankala prosessi kuin Henri oli luullut. Niin, tyttöystävän, Henri piti Millaa jo tyttöystävänään, vaikkei asiasta ollut mitään puhuttukaan. Henristä vain tuntui siltä. Mutta ei kai sitä voisi noin vain töksäyttääkään: ”Olisitko sä mun tyttöystävä?” Ei tietenkään voisi, se olisi typerää. Miksi kysyä tuollaista, kun käytäntö ja teot puhuvat puolestaan. Toivottavasti vain Milla olisi samaa mieltä Henristä. Henrin mielestä tyttöjen ajatuksenjuoksu oli aina ollut sellainen käsittämätön alue, josta ei ottanut mitään selkoa. ---

Millan ja Henrin seurustelu – pieniä kommelluksia lukuun ottamatta – etenee kuitenkin hyvin maltillisesti. 1990-luvulla nuortenromaaneissa kuvattiin rempseitä ekakertoja hyvinkin vuolaasti, mutta tällä nuorella parilla ei ole kiire minnekään. Milla toteaakin aikuismaisesti, että ”Ei pilata tätä liialla hötkyilyllä”.

Voiko tästä päätellä, että nuortenkirjoissakin palataan 2000-luvulla entistä sovinnaisempiin ja moraalisesti suoraselkäisiin seurustelukuvioihin?

Paretskoi on verraton kuvatessaan poikien hivenen lapsekkaitakin tempauksia: pojat pelleilevät terveystiedon tunnilla saamillaan kondomeilla, Henri työntää herneet nenäänsä, – kirjaimellisesti ! –  ja  Henri viuhahtaa saunaan ilkosillaan pelästyttäen tuntemattoman naisen pahanpäiväisesti. Eloisasti kuvatut kohtaukset ilmentävät poikien kujeilun halua ja ajasta-aikaan säilyvää spontaania kepposteluhenkeä.

Mopoharrastuksen kuvauksessa Paretskoi on osunut kultasuoneen, jota on hyödynnetty käsittämättömän vähän kotimaisissa nuortenkirjoissa (vrt. Tuija Lehtisen Mopo, Otava 2007). Romaanin nimi juontaa poikien perustamasta moposeurasta. Yhteenkuuluvuuden merkiksi tehdään Millan avustamana katu-uskottavat farkkuliivit, joissa on yhteen kuluvuuden symbolina oma logo.

Pienen pieni kirjasin, pitkät luvut ja sivumäärä voivat olla iso haaste poikalukijoille.

Kevätkesän kepeä seikkailu taittuu kuin veitsellä leikaten traagisen onnettomuuden kuvaukseksi, ja romaanin viimeiset sivut tuovat mieleen  raittiuskilpakirjoitusten opettavaisen paatoksen. 

Cityketut buffet-illallisella ja muita ihmeitä

Anneli Kanto: Seuraa hännänpäätäni. Kuvittanut Vili Ohra-aho. 136 sivua. Kettuki 2013.

Erilaiset järjestöt ja yhdistykset kustantavat aika-ajoin myös lastenkirjoja.

Kehitysvammaisten taiteilijoiden tuki ry:n ylläpitämä Taidekeskus Kettuki edistää kehitysvammaisten taiteen tunnetuksi tekemistä järjestämällä näyttelyitä, koulutusta, tiedotusta ja rakentamalla yhteistyöverkostoa valtakunnallisesti ja kansainvälisesti. Taidekeskus sijaitsee Iittalassa.

Näinä aikoina, kun kirjojen nimekemäärät ovat jo maksimissaan ja kilpailu median ja ostajien huomiosta on entistä ankarampaa, tulisi monien erikoiskustantajienkin entistä enemmän pohtia tällaisten omaa agendaa tunnetuksi tekevien julkaisujen tavoitteita myös menekin kannalta.

Eläinaiheisen Seuraa hännänpäätäni  -lastenromaanin tekstin on kirjoittanut  lasten- ja nuorten- ja aikuistenkirjailijana hyvin tunnettu Anneli Kanto. Hän on sommitellut lähtökohdiltaan varsin veikeän eläintarinan kahdesta ketusta, jotka joutuvat kodittomiksi, kun kauhakuormaaja hajottaa niiden kotikolot. 

Buffet-illalliseen liittyy myös omat riskinsä, mutta onneksi tästä kiperästä
tilanteesta selvitään kunnialla. Vili Ohra-ahon kuvitusta Anneli Kannon 
lastenromaaniin Seuraa hännänpäätäni, Kettuki 2013.  

Omissa oloissaan aiemmin viihtyneet ketut katsovat parhaaksi yhdistää voimansa selviytyäkseen uusista haasteista. Niistä tulee citykettuja, jotka etsivät ruokaa roskiksista – tai buffet-pöydästä –  kuten suuren maailman ihmeistä paremmin perillä oleva Suurkettu asian nuoremmalle ja kokemattomalle Ketsulle ilmaisee. 

Autiotalon kellarista löytyy suojaa, mutta myös aikeiltaan arvaamaton haamu. Ketut mieltyvät moniin televisio-ohjelmiin: ne katsovat Teleketappeja, Ajankohtaista kettusta ja Pikku kettusta. Vähitellen Haamun mysteerikin selviää, kun se kettujen avulla saa vihiä aiemmasta identiteetistään. 

Kirjassa on sopivan väljä ladonta ja riittävän suuri kirjasin. 

Mielestäni  kirjahankkeessa olisi kuitenkin ollut enemmän potentiaalia, mikäli se olisi tehty selkokirjaksi kehitysvammaisille lapsille tai jos tarinassa olisi taiten käsitelty kehitysvammaisen lapsen arjen asioita tavalla, joka olisi lisännyt suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä yleisemmällä tasolla.

Lastenromaanin kuvittaja Vili Ohra-aho on 20-vuotias Tervakoskella asuva autistinen nuori, joka suoritti taidekeskus Kettukissa työssäoppimisjaksolla kirjan kuvituksen. Hän valmistuu keväällä Sataedun ammattiopistosta kuva-artesaaniksi ja graafikoksi.  

Sekatekniikalla toteutetussa kuvituksessa on liikettä ja toimintaa. Kettujen ja haamun vaihtuvat tunnetilat tulevat kuvituksessa hyvin esiin. 

Kirjan julkaisemista ovat tukeneet Vammaisten koulutuksen ja työllistymisen tuki ry, Karisto Oy ja Radiant Graphics Oy. 

Valoa ja varjoa, tunteita ja myötäelämistä

Tove Appelgren & Salla Savolainen: Vesta-Linnea kuunvalossa. Suomentanut Tittamari Marttinen. Tammi 2013.

Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea –sarja on edustava  esimerkki kuvakirjasarjasta, joka karttuu pikemminkin tekijöiden uusien ideoiden tahtiin kuin kustantamon kirja per vuosi -vaatimusten siivittämänä.

Vuonna 2001 alkaneen sarjan viides osa Vesta-Linnea kuunvalossa  käsittelee tunteita ja oikeutta ilmaista niitä pidäkkeettömästi. Tunnekasvatus on tosi asiassa keskiössä kaikissa sarjan kirjoissa. 

Vesta-Linnean uusperhe tarjoaa nimittäin jatkuvasti uusia näkökulmia tarkastella erilaisia arjen hankauskohtia sekä lasten että aikuisten näkökulmasta.  Monilapsisen uusperheen toimintakuviot ovat selvästi koulineet lapsia   tarkkanäköisyyteen ja herkkävaistoisuuteen myös erilaisten tunne-elämän ilmiöiden suhteen. 

Vaikka avoimesta ikkunasta kuuluu taatusti linnunlaulua ja aurinko paistaa lämpimästi, niin Vesta-Linneaa eivät jaksa yhteiset leikit siskojen kanssa kiinnostaa. Salla Savolainen loihtii pienin detaljein kotoisan kesämökkimiljöön. Savolaisen kuvitusta Tove Appelgrenin tekstiin kuvakirjassa Vesta-Linnea kuunvalossa, Tammi 2013. 

Eräänä aamuna Vesta-Linnea haluaisi jäädä sängyn pohjalla mököttämään ja kuuntelemaan oman sydämensä lyöntejä. Pikkusisko Vendla maanittelee hänet kuitenkin yhteisiin leikkeihin ja hetkellinen alakulo haaltuu nopeasti hauskoissa leikeissä.

”Miten surullinen ihminen voi oikeastaan olla?” Vesta-Linnea pohtii ääneen illalla, kun Wendla ja Freja ovat jo nukahtaneet, ja vain isommat lapset ovat hereillä. Paul-Axel kohauttaa harteitaan. ”Vaikka kuinka surullinen”, hän arvelee. ”Ihminen voi olla masentunut. Silloin sitä on niin surullinen, että tulee sairaaksi, eikä voi muuttua iloiseksi ilman apua. Mutta jos sitten saa apua, ihminen voi tulla taas ihan tavalliseksi, omaksi itsekseen.”

Aukeama on mainio esimerkki siitä, kuinka kuvitus luo onnistuessaan tilaa, tunnelmia ja kontrasteja. Ovi sulkee Paulan mökötyksen taakseen ja Paula torjuu kaiken avun kääntämällä selkänsä muille. Isompien lasten ilmeet ja asennot kertovat, että he aistivat jännitteisen tunnelman. Salla Savolaisen kuvitusta Tove Appelgrenin tekstiin kuvakirjassa Vesta-Linnea kuunvalossa, Tammi 2013. 

Äidin ystävätär Paula tulee perheen kesänviettopaikkaan potemaan sydänsuruaan. Paulan lohduton olemus kiinnostaa Vesta-Linneaa. Äiti keskittyy nyt Paulan hoitamiseen ja lapset saavat pärjätä omillaan. 

Kesäpaikan vinttikaivon noidallakin on välillä paha päivä ja se mököttää mielenosoituksellisesti. Salla Savolaisen kuvituksessa kesäyö on toonattu mustan-ruskeaksi ja kuunvalo luo tarinaan salamyhkäistä hohdetta. Salla Savolaisen kuvitusta Tove Appelgrenin tekstiin kuvakirjassa Vesta-Linnea kuunvalossa, Tammi 2013. 

Öisin Vesta-Linnea näkee unta kaivonoidasta, joka sekin mököttää. Sarjassa kuvataan usein eläinhahmojen ja mielikuvitusolentojen kautta taidokkaasti ja ennen muuta luontevasti alitajunnan kerroksia.

Lastenkirjassa monet pitkälliset prosessit kuvataan usein ikään kuin pikakelauksena. Niinpä Paulankin alavireisyys vaihtuu varsin nopeasti – yön tai parin jälkeen – toiveikkuudeksi.

Vesta-Linnea katselee Paulaa. Eikö tämä näytäkin jo hieman iloisemmalta? Ainakin paula näyttää hengittävän tasaisesti. Äiti nostaa aamiaiskorin majaan. Mantelilettuja mustikoiden kera. Kylmää maitoa. ”Sinä olet maailman paras äiti!” Wendla iloitsee ja halailee kaikkia niin että koko puu huojuu. Vatsassa kutittelee ihan kuin huvipuistossa. Äiti nauraa. Paulakin hymyilee varovasti. Hän on onnellinen majasta, äidistä, letuista ja siskosta! Joskus elämä on synkkää ja mustaa, joskus taas häikäisevän valoisaa. Elämä on elämää.

Hiukan huolestuneena mittailen Vesta-Linnean äidin vatsan seutua: onko hän taas pieniin päin ja eikö perheen isä Viktor ehdi lainkaan perheen kesäparatiisiin muilta töiltään?