Isä, kiedo minut tarinaan

Gunilla Bergströmin kuvitusta kuvakirjaan 

Mikko Mallikas on oikukas (Tammi 1997).  

Tämä ei taida olla ihan ensimmäinen kerta, kun rouva Huu puhuu painokkaasti sen puolesta, että ruotsalaisen kirjailija-kuvittaja Gunilla Bergströmin kuvakirjahahmolle, Mikko Mallikkaan isälle,  pitäisi myöntää Lue lapselle –tunnustuspalkinto.

Olen aina ihaillut sitä luonnikkuutta, jolla Mikon ja isän pienperheessä pidetään huushollin pyörittämisen ohessa myös päivittäisistä lukutuokioista kiinni.

Mikon isä rentoutuu töiden jälkeen lukemalla päivän sanomalehteä. Lukuhetken kruunaa piipun poltto ja kolpakollinen olutta.

Kohtaus yhdestä parhaimmasta Mikko Mallikas -kirjasta eli kuvakirjasta Mikko
Mallikas rakentaa helikopterin: Mikko käyttää juonikkaasti hyväkseen isän keskittymistä sanomalehden lukemiseen ja saa hajamieliseltä isältä luvan käyttää työkalupakkia, KUNHAN EI KOSKE SAHAAN! Gunilla Bergströmin kuvitusta kuvakirjaan Mikko Mallikas rakentaa helikopterin (Tammi up. 2002). 

Ja päivän päätteeksi Mikon isä lukee pojalle tietysti iltasadun.

Nykytutkimusten mukaan on tärkeää, että lapsen vanhemmat näyttävät myös omalla esimerkillään lukemisen olevan heille mieluinen vapaa-ajan viettotapa. 

Vaikka vanhemmat lukisivat lapselleen päivät pääksytysten, mutta samalla omalla käytöksellään viestisivät, että lukeminen ei todellakaan ole heille mieluinen tapa viettää aikaa, ponnistelu lapsen lukemaan innostamisesta vesittyy. 

Erityisen iso merkitys on isän esimerkillä.

Kuluvalla Miesten viikolla järjestettävä Kiedo meidät tarinaan -kampanja haastaa miehet toimimaan lukemisen puolesta päiväkotien, koulujen ja kirjastojen arjessa. 

Innostava miehen malli on yksi tärkeimmistä keinoista, joilla varsinkin pojat saadaan kiinnostumaan kirjoista. Siksi miehiä kannustetaan ottamaan aktiivinen rooli lukevina aikuisina.

 

Työn voi tehdä helposti oman perheen tai lapsenlapsen päiväkoti- tai kouluryhmässä tai omassa lähikirjastossa. Ideana on lukea tai tarinoida lapsille hetkinen esimerkiksi aamupiirin tai aamunavaushetken yhteydessä, tai omien lasten kanssa kirjastoissa.

Hankkeen takana on Vanhempainliitto, johon kuuluu lähes 1400 päiväkodeissa, kouluissa ja oppilaitoksissa toimivaa vanhempainyhdistystä. 

Kampanja liittyy Vanhempainliiton VALOSA -hankkeeseen ja Oulun yliopiston Lukuinto-hankkeen yhteistyöhön. 

Lastenkirjahyllyn varjolistan kuusikosta löytyy suurmies, tahtonaisia, särmikkäitä lapsia ja nuoria ja mörköjä

Tämänvuotinen Finlandia Junior -varjolista ei vaatinut rouva Huulta niin paljon vääntöä ja kompromissseja kuin joinakin aiempina vuosina.  

Nämä kuusi kirjaa ovat mielestäni tämänvuotisesta lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta erityisen kiitoksen ja noteeramisen arvoisia.

Näiden kuuden lisäksi on toki ilmestynyt kosolti muitakin erinomaisia lasten- ja nuortenkirjoja lukutaidon ja -harrastuksen eri vaiheisiin.

Valintakriteereissä on painotettu sanataiteellista täysipainoisuutta sekä kuvitetun teoksen ja kuvakirjan kohdalla myös kuvan ja sanan balanssia, aiheen ja käsittelyn kiinnostavuutta ensisijaisesti lapsen ja nuoren ja toissijaisesti myös aikuisen vinkkelistä. 

Kuusikossa on pyritty myös huomioimaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden eri ikäryhmät ja lajityypit.

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltään kissa, Teos 2015.

Suomalainen lastenkirjakuvitustaide on tienhaarassa. Digitaalinen kuvittaminen valtaa alaa, ja tästä seuraa pahimmillaan myös kuvituksen persoonallisten sävyjen katoaminen. Toivon mukaan television lastenohjelmien ja animaatioelokuvien värikylläinen mutta yksiulotteinen digikuvitustyyli ei kuitenkaan  valtaa kuvakirjamarkkinoita, vaan omaperäiselle ja särmikkäälle suomalaiselle lastenkirjakuvitustaiteella on arvostettu sijansa edelleen.

Tomi Kontion ja Elina Warstan Koira nimeltään kissa on hyvä esimerkki kuvan ja sanan rakkausliitosta, jossa kirjailija ja kuvittaja kunnioittavat toisiaan ja antavat toistensa ilmaisurekisterille tilaa.

Kahden syrjään sysityn ja yksinäisen ystävyydestä sukeutuu moniarvoisuuden kiihkoton mutta painokas puolustuspuhe.

Kuvakirjan arvio on julkaistu Helsingin Sanomissa.

Minna Lindeberg & Linda Bondestam: Boggan och Kyösti Kekkonen, Schildts & Södertröms 2015.

Minna Lindeberg on useammassa lastenkirjassaan  käsitellyt taitavasti tunteita ja niihin liittyvää jännitettä. 

Boheemin Kekkosen perheen erilainen tapa toimia ja ilmaista itseään aiheuttaa sovinnaisella pikkupaikkakunnalla hämmennystä ja närkästystä.

Linda Bondestamin kollaasia hyödyntävä kuvitustuuli on aina yhtä tunnistettava, mutta tässä taas uudella tavalla absurdi. Huikaisevan hienot luontonäkymät ovat perustellusti pääosassa ja ilmentävät tarinassa vuorottelevaa uhkaa ja idylliä.

Kuvakirjan arvio julkaistaan Kuvittaja-lehden numerossa 4/2015.

Tapani Bagge & Salla Savolainen: Hämeenlinnan Janne. Kunka Jannesta tuli Jean Sibelius, Tammi 2015.

Suomalainen lasten tietokirja on hyvässä nosteessa. Entistä enemmän julkaistaan tietokirjoja, joita ei hätäisellä silmäyksellä edes tunnista tietokirjoiksi. 

Olisikin kiinnostavaa tietää, kuinka paljon lasten tietokirjan kirjoittamis- ja kuvittamistyöhön käytetyt tuntimäärät eroavat ns. tavanomaisen fiktion kirjoittamisesta!

Suomessa ei aiemmin ole  juurikaan julkaistu  lapsille soveltuvia elämäkertoja suurmiehistä ja –naisista. Jean Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi on tänä vuonna saatu peräti kaksi Sibelius-muotokuvaa, joista Katri Kirkkopellon Soiva metsä (Lasten Keskus) sopii päiväkoti-ikäisille ja Tapani Baggen & Salla Savolaisen Hämeenlinnan Janne kouluikäisille. 

Bagge ja Savolainen suhtautuvat kohteeseensa pieteetillä, mutta silti sopivan lunkisti.

Tietokuvakirjan arvio on julkaistu Helsingin Sanomissa.

Tuutikki Tolonen: Mörkövahti, kuv. Pasi Pitkänen, Tammi 2015.

Lastenkirjoissa pelot ja niiden työstäminen ovat aina olleet keskiössä.

Tämän vuoden kotimaisissa lastenromaaneissa on mörköjä, zombeja, haamuja ja kummituksia jo pieneksi ruuhkaksi asti.

Tuutikki Tolosen Mörkövahti on raikas ja mukaansa tempaava tarina kaikkivoipaisista ja neuvokkaista lapsista, joille vaatekaapista löytyvä mörkö on pikemminkin haaste kuin lamaannuttavan kauhun aihe.

Mörkövahti uusintaa klassisten lastenkirjojen mörkökuvastoa ja asettuu hienoon jatkumoon kansansatujen hurjimusten, Tove Janssonin Muumi-kirjojen Mörön ja Maurice Sendakin hurjien hassujen hirviöiden kanssa. Pasi Pitkäsen kuvitukset ovat päässeet ansaitusti näyttävään osaan.

Nadja Sumanen: Rambo, Otava 2015.

Realistinen nuortenkirjallisuus näkyy nyttemmin runsaampana pienten kustantamoiden tarjonnassa.

Otavan nuortenromaanikilpailun voittanut Nadja Sumasen Rambo puhuu hienosti mutta  ilman sormenheristystä moniarvoisuuden ja sukupolvien välisen ymmärryksen puolesta. Keskeiset henkilöt rakentuvat romaanin kuluessa elämänmakuisiksi ja uskottaviksi.

Arvio odottaa vielä julkaisuaan Helsingin Sanomissa.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä, WSOY 2015.

Siiri Enorannalla on maaginen kyky luoda kirjoihinsa erilaisia miljöitä ja henkilögallerioita. Surukauriin saarten perinnetietoisten ja taikauskoisten asukkaiden sekä Sidrineian niemimaan naisten luotsaaman  lasinpuhaltajakansan yhteentörmäys on vääjäämätön ja kohtalokas.

Enorannan näkökulmilla vuorotteleva kerronta pitää lukijan pihdeissään. Lukija tuntee sielunsa poikkeuksellisella tavalla ravituksi kirjan lukemisen jälkeen, hienoisesta melankolisesta vireestä huolimatta.

Enorannan fantasiaromaanin arvio on julkaistu Helsingin Sanomissa.

Kuuden kirjan kansista peräti neljä on tummanpuhuvaa, mutta näiden kaikkien teosten tunnemaailma ja arvomaailma kurkottavat kuitenkin valoon ja tulevaisuuteen. 

Suomen Kirjasäätiön jakaman Finlandia Junior -palkinnon ehdokkaat julkistetaan keskiviikkona klo 10.

Esivalintaraadissa ovat olleet Tampereen kaupungin kirjastopalvelujohtaja Pirkko Lindberg puheenjohtajana ja muina jäseninä  nukketeatteritaiteilija Alma Rajala ja Agent Pekka -kuvitusagentuurin toimitusjohtaja, graafikko Pablo Steffa. 

Palkinnon saajan valitsee marraskuun lopussa Suomen Viron-instituutin johtaja Anu Laitila.

Tunteita, tietotaitoa ja kurkistuksia lasten ja nuorten arkeen, kirjavuoden tarjonnan summausta

Syksy on  kääntymässä jo kyljelleen ja talveen päin, joten on hyvä aika summata vähän vuoden lasten- ja nuortenkirjasatoa. 

Keskiviikkona julkistettavat Finlandia Junior -ehdokkaat suuntaavat nekin taas hetkeksi valokeilaa lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. 

Parin viikon takaisen Lastenkirjainstituutin Mitä kuuluu lastenkirja -seminaarin yhteydessä uutisoitiin, että lasten- ja nuortenkirjojen osalta myynti on noussut viime vuoden kesäkuun tilastoihin verraten peräti  7 prosenttia, ja näissä tilastoissa ei vielä näy joulun kirjasesongin myynti lainkaan. 

Osviittaa myydyimmistä lasten- ja nuortenkirjoista saa  Suomen Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -tilastoista.

Linda Liukkaan koodauskirja Hello Ruby (Otava) oli syyskuussa Mitä Suomi lukee -listan lasten- ja nuortenkirjojen ykkösenä. Mahtaako kirjan jymymenestys kertoa ennen muuta aikuisten uteliaisuudesta koodaamista kohtaan? 

Kun  ensi vuonna koodaus tulee osaksi matematiikan opetusta jo alakoulusta lähtien, vanhemmat haluavat  ”selkokielistä” johdatusta aihepiiriin, jotta osaisivat tukea lapsensa opintoja itselleen tyyten vieraasta aiheesta alusta alkaen. Hauskasti kirja tulee jo kannessaan yhdistäneeksi faktaa ja SATUA, kun kirjaa luonnehditaan koodisatukirjaksi. Fakta ja fiktio yhdistetäänkin yhä useammin toisiinsa, ilman että lasten tietokirjaa äkkiseltään edes tunnistaa sellaiseksi.

Musiikkia tai muuta ääntelyä sisältävät äänikirjat keikkuvat koodausoppaan kupeessa myyntitilastoissa kärjen tuntumassa. Tänä vuonna niitä onlom ilmestynyt hämmentävän paljon.  Disney-elokuvien tunnusmelodiat, Tuutulaulut, Tiernapojat…. ja omana kuriositeettinaan vielä Mauri Kunnaksen tunteita ja ajoneuvoja töräyttelevät kartonikisivuiset äänikirjat kaikkein pienimmille sekä tv:n lastenohjelmista tuttu Kikattava kakkiainen.

Rouva Huusta tuntuu välillä siltä, että sitä mukaa kun lastenkirjat pitävät konkreettisesti enemmän ääntä, niin samaan aikaan samassa suhteessa hupenee tolkun tiedotus ja myönteinen mekkalointi lastenkirjallisuudesta.

Ehkä jo piankin kuluttajaviranomaiset vaativat varustamaan äänikirjat myös korvatulpilla, jotta kaikkein pienimpien herkkä kuulo ei vaurioidu?  

Olisi kiinnostavaa tietää myös, missä määrin erilaiset tehtävä- ja puuhakirjat ovat olleet vaikuttamassa lastenkirjallisuuden nousujohteisiin myyntilukuihin. Täytettäviä puuhakirjoja julkaistaan kotimaisin voimin entistä enemmän. Esimerkiksi Mauri Kunnaksen hahmot, Havukaisen  & Toivosen Tatu  ja Patu ja Tuula Kallioniemen Reuhurinne on jo brändätty tehtäväkirjoissa.  Aiemmin tarjonta on ollut voittopuolisesti käännöstuotantoa.

Uskoisin, että näidenkin kirjojen myyntimenekki selittyy lasten vanhempien ja muiden lapsen lähipiirin aikuisten halulla valmentaa  ja prepata lapsen kielellisiä ja motorisia taitoja ennen koulun alkua, ja niinpä näille leikin varjolla opettaville kirjasille on syntynyt siitä syystä niin isot markkinat. Ja tosiaan on hyvä havahtua siihen, että tällaiset nidotut tehtävävihkosetkin lasketaan mukaan lasten- ja nuortenkirjanimekkeisiin! 

Aikuisten arki ja ongelmat työntyvät monin tavoin lastenkirjallisuuteen. Sanna Tahvanaisen & Jenny Lucanderin Lohikäärmeunia -kuvakirjassa (Schildts & Söderströms) tytön äiti on yöaikaan yhteydessä kiinalaisiin työtovereihinsa tietokoneen välityksellä  ja kärsii pian totaalisesta univajeesta ja burnoutista.  

Minna Lindebergin & Linda Bondestamin kuvakirjassa Boggan och Kyösti Kekkonen (Schildts & Söderströms) piittaamattomat vanhemmat keskittyvät lomalla vain toisiinsa ja jättävät lasten vahtimisen retuperälle.  Perheen lasten riehakkuus herättää närää  kylän asukkaissa. Kummassakin kirjassa lapsen hyvinvointi tai oikeus olla lapsi häiriintyy aikuisen piittaamattomuuden takia.

Paljon paremmin ei näytä menevän nuortenkirjallisuudenkaan puollella. Siellä aikuiset ovat tavalla tai toisella ”kädettömiä” ja kyvyttömiä ottamaan vastuuta nuoren elämästä. Briitta Hepo-ojan esikoisromaanissa Siilin kuolema (Myllylahti) pojan uraohjusvanhemmat ovat ajautuneet hyvin etäälle oman lapsensa arjesta. Äiti yrittää selittää pojan tempauksia sillä, että tämä olisi erityisherkkä.

Kiinnostavaa on jälleen se, kuinka ns. trendikäs ilmiö näkyy samaan aikaan sekä nuorten- että aikuistenkirjallisuudessa. Anja Snellmanin Antautuminen (Siltala 2015) kuvaa kirjailijan oman elämänhistorian kautta erityisherkkyyden ilmentymiä.

Inka Nousiaisen & Satu Kettusen Yökirja (Tammi)  on toisinto Ulf Starkin & Linda Bondestamin Oma pieni pikkuruinen -kuvakirjasta (Schildts & Söderströms 2014). Kuu-poika ei kestä päivänvaloa ja joutuu käyttämään erityistä avaruuspukua. Raa-tytön tapaaminen yöaikaan vapauttaa pojan erillisyyden tunteesta. Kuvakirjassa itketään paljon ja jätetään asioita lapsen oman tulkinnan varaan.

Huoli luonnosta näkyy entistä pienempien lastenkirjallisuudessa. uusimpana trendnä on huoli vesien saastumisesta, tämä teema on esillä Riina Katajavuoren & Christer Nuutisen Sumusaaren merirosvossa (Karisto) ja Anssi Keräsen Lossi-Lassi ja meren salaisuudet -kuvakirjassa (Tammi). 

Nadja Sumasen Rambo-nuortenromaanissa (Otava) pojan ja äidin pienperhe elää oikeastaan kahden väärän diagnoosin loukussa. Äiti on mielenterveyspotilas ja Rambo on saanut  ADHD-leiman jo varhaislapsuudessa. Kumpikin määritys osoittautuu kirjan mittaan vääräksi, mutta lyö silti leimansa kumpaankin. Rambon vahvuutena on, että sen kaikki aikuiset sivuhenkilöt ottavat onkeensa tekemistään erehdyksistä ja kykenevät muuttumaan. 

Vanhoissa tyttökirjoissa päähenkilö määriteltiin usein orpouden tai         köyhyyden kautta. Nyt tuntuu, että paukut kovenevat ja vain 

diagnosoitu erityisnuoruus katsotaan nuortenromaaneissa kuvauksen väärtiksi. Esikoistekijöitä ei nuortenkirjallisuudessa ole tänä vuonna ollut ruuhkaksi asti. Satu Mattila-Laineen Parantolassa (Karisto) ristiin valotetaan kahdessa aikatasossa epilepsiaa. Päähenkilö Elisa pääsee aikamatkalle 1930-luvulle ja hyväksyy vaiherikkaiden kokemusten jälkeen oman erityislaatunsa.

Paola & Pirjo Suhosen Sankarikoira Affe: tehtävä Lapissa -kuvakirjassa ei kursailla tuoda lastenkirjan kuvitukseen suoranaista tuotemainontaa ja brändäystä. Suhosten oman Ivana Helsinki -tuotemerkin printtejä vilisee kirjassa lukuisia ja sen lisäksi kuvituksesta voi pongata tunnettuja suomalaisia taidedesign-tuotteita ja kansainvälisiä trendimerkkejä Fjällrävenin repusta Vuittonin laukkuihin. 

Hieman piiloisemmasta tuotebrädistä on kyse Aino-Maija Metsolan Värit- ja Numerot-pahvikirjoissa (Nemo). Metsola suunnittelee printtejä Marimekolle, ja kartonkikirjojen väriskaala ja muotokieli menevät yksi-yhteen printtien kanssa.

Veera Salmen Puluboi-kirjojen yksi lapsia hauskuuttava maneeri ovat Puluboin mainoskatkot. Pulu haluaisi isona mainosmieheksi ja se kokeilee ehtimiseen erilaisia mainos-sloganeita. Salmi on kertonut koelukeneensa tekstejä päiväkodeissa. Aina kun lapsien mielenkiinto herpaantui tarinan kuuntelemisesta ja suuntautui legolaatikolle, hän keksi sijoittaa lasten vasiten toivomia mainoskatkoja tarinan lomaan.   

Toisaalla Nörtti-kirjoista tuttu Aleksi Delikouras on kertonut, kuinka nykynuoret ja varsinkin tietokonepelaamiseen koukuttuneet pojat kaipaavat myös kirjaa lukiessa säännöllisesti pikkupalkintoja, jotka kannustavat lukemaan eteenpäin. 

Onko niin, että lukijoiden mielenkiinnon ylläpitämiseksi  kirjailijoiden on todellakin keksittävä tyyten ulkokirjallisia koukkuja ja täkyjä kirjan rakenteeseen? Vai onko kysymys yleisemmällä tasolla vain hyvän kirjan dramaturgiasta?

Veera Salmi ja ennen Nörtti-kirjoja Nörtti-youtube-videoistaan mainetta saanut Delikouras ovat myös hyviä esimerkkejä siitä, kuinka kirjailijat toimivat entistä vuorovaikutteisemmin lukijoiden kanssa. Tatu Kokko otti nuoret mukaan Rob McCool -kirjansa (Icasos) sisällön suunnitteluun perustamalla kirjan ympärille blogin, jossa nuoret pystyivät kommentoimaan käsikirjoitusta ja antamaan vinkkejä sen jatkokehittelyyn.

Likipitäen tasan kolme vuotta sitten kirjoitin Helsingin Sanomiin  uutisanalyysin, jossa totesin että yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja hyvinvointivaltion nurjempi puoli eivät vielä juurikaan näy lastenkirjoissa. 

Lasten- ja nuortenkirjailijat ovat jatkuvasti anturit ojossa ja pystyvät aikuistenkirjallisuuteen verrattuna pienemmällä viipeellä heijastamaan yhteiskunnallista todellisuutta teoksiinsa. Niinpä taloudellisen ahdingon ensisijaiset kärsijät, lapsiperheet ja syrjäytyneet, näkyvät jo syksyn lasten- ja nuortenkirjatarjonnassakin. 

Katariina Romppaisen Sori vaan se on totuus -nuortenromaanin (Karisto) päähenkilö Senja häpeää pienperheensä jatkuvaa penninvenytystä ja yrittää ylläpitää valheellisia kulisseja ystäviensä silmissä. 

Tomi Kontion & Elina Warstan Koira nimeltään kissa (Teos) on monitulkintainen ja humaani tarina syrjäytymisestä, erillisyyden tunnosta ja huono-osaisuuden periytyvyydestä. Tämä lienee ensimmäinen suomalainen lastenkirja, jonka toisena päähenkilönä on koditon nukkavieru laitapuolen kulkija.

Timo Parvelan ja norjalaisen Bjørn Sortlandin yhdessä vuorovedoin kirjoittama Kepler62-sarja (WSOY, kuv. Pasi Pitkänen) on kiinnostava kokeilu, mutta kahden ensimmäisen osan perusteella tuntuu siltä, että kerronnan imu jää toissijaiseksi pelimaailman kuvauksen ja raflaavan miljöön rinnalla.

Useammassa tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjassa sarjamuotoisuus tuntuu jo menevän tarinan edelle. Entistä useampi kirja jättää joko kaiken ”ilmaan roikkumaan”, antaen vinkin siitä, että jatkoa seuraa, pysykää kuulolla.

Entistä yleisempää on sekin, että tarinan jännite solmiutuu loppua kohden pienelle löysälle rusetille: lopun kliimaksin jälkeen aineksia punotaan jo  seuraavaa mojovaa  seikkailua varten.

Lukutaitoaan vasta haltuun ottavalle lapselle tekisi kuitenkin hyvää saada myös aivan ehyt tarina, seikkailu ja  elämys luettavakseen. Joskus, näin rohkenen toivoa, voisi keskittyä äkkikäänteisen juonivetoisen koohotuksen sijaan sommittelemaan alusta loppuun jäntevästi etenevää ainutkertaista tarinaa, joka jää lapsen mieleen pitkäksi aikaa, jättää kylläisen ja tyytyväisen olon ja elää sitten kirjan lukemisen jälkeen omaa itsellistä elämäänsä lapsen mielikuvituksessa.  

Itsenäisiä romaaneja lapsille ja nuorille ilmestyy tuiki vähän. Jukka Itkosen Sirkusjuna saapuu (Lasten Keskus) tuskin etenee sarjaksi, mutta Tuutikki Tolosen Mörkölinna (Tammi) ja Siri Kolun Taika Taksinen (Otava) petaavat selvästi pitkäkestoisempaa sarjaa.  

Myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden viennissä sarjabrändääminen on ilmeinen valtti. Ulkomaiset kustantajat ottavat kernaammin käännettäväkseen pitkiä sarjoja kuin yksittäisiä teoksia.  

Suurin ihmetyksen aihe tämän vuoden tarjonnassa on kuitenkin se, kuinka vaikeaksi on tehty lukutaidon alkuun tarkoitettujen helppolukuisten lastenkirjojen löytäminen. Kustannus-Mäkelä on liioittelematta ainoa kustantamo, jonka valikoimista löytyy monipuolinen valikoima helppoa, helpompaa ja super-helppoa  luettavaa, jossa kuva komppaa tekstiä ja tuottaa tyydytyksen itse luetusta kirjasta. 

Tittamari Marttisen Leon lemmikkiuutiset -sarja (Lasten Keskus) onneksi vielä jatkuu, ja Tapani Baggen Kaisa-sarjassakin (Tammi) aloitteleva lukija saa keskittyä leppoisaan juoneen ja riittävän rajattuun henkilögalleriaan. Mutta siihen alkuvaiheeseen tarvittaisiin näitäkin kirjoja helpompaa luettavaa. 

Huomenna Lastenkirjahyllyssä julkistetaan taas perinteinen varjolista eli rouva Huun kuusikko tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta.