Suomi 100: Murteet kunniaan, myös lastenkirjoissa!

Elina Wallin & Heli Laaksonen: Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus, Eks tykkää! – kirjoituksia ja kädentöitä 2016. Taitto Sari Heikkinen.

Murrekirjallisuudella on Suomessa jo vakiintunut asema. 

Genren ensimmäisiä uskalikkoja olivat Sami Garam ja Heli Laaksonen. Garam kirjoitti stadin slangilla uusiksi mm. lastenkirjaklassikoita (Snögeli ja seittemän snadii starbuu, WSOY 2001, Jörde-Juge, WSOY 2001 ja Daijulastooreja, WSOY 2004) ja samoihin aikoihin myös Laaksonen aloitti lounaissuomalaisten murrerunojen tekijänä. 

Heli Laakosen kohdalla voidaan jo puhua suoranaisesta ilmiöstä, joka perustuu paljolti Laaksosen karismaattiseen, säkenöivään persoonaan.

Aku Ankka -lehdessä on julkaistu vuodesta 2011 lähtien jo useita eri suomen murteilla kirjoitettuja sarjakuvia. 

Viime syksynä ilmestyneessä kuvakirjassa Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus Heli Laaksonen esiintyy poikkeuksellisesti kuvittajana. 

Kuvakirjan kerrotaan olevan ”tiättävästi universumi ensimäine pori murteen skriivattu lastekirja”

Tarina perustuu Laaksosen alkuideaan, mutta sen on sanoittanut Elina Wallin (s. 1980), porilainen murrekirjailija ja -pakinoitsija, yrittäjä ja juontaja, joka on saavuttanut myös pärekorinheiton epävirallisten MM-kisojen kolmannen sijan. 

Wallinin  monitoimiyrityksen nimi vetoaa kaikessa suorasukaisuudessaan rouva Huuhun: Eks tykkää! – kirjoituksia ja kädentöitä.

Näin pöllämystyneiltä näyttävät Mari ja Kari Semmone ja Pertti ja Pirkko
Tommone lukiessaan Aviisista kaupunginkamreerin ilmoituksen
pakollisesta tabletin käytöstä. Heli Laaksosen kuvitusta Elina
Wallinin tekstiin kuvakirjassa Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus
(Eks tykkää! - kirjoituksia ja kädentöitä 2016).  

 

Kuvakirja kertoo kahdesta Porissa vesitornissa asuvasta eläkeläispariskunnasta, joiden kerrotaan olevan keskikokoisen kävyn kokoisia. Heidän leppoisa elämänsä lonksahtaa raiteiltaan, kun he lukevat lehdestä, että kaupunginkamreerin määräyksellä kaikkien kaupunkilaisten pitää vuoden sisällä alkaa käyttää tablettia.

Väärinkäsityksestähän tässä on tietysti kyse. Ajankohtainen digitalisaatio on lystikkäästi esitetty ikäihmisten näkökulmasta. Juoni etenee mukavan lyhyinä lukuina, jotka voi lukea myös erillisinä tarinoina.

Juoni on toki ennalta-arvattava, ja lukija, jolla ei ole mitään siteitä Poriin, miettii tietysti itse tykönään, onko porilaisista eläkeläisistä kertovalla kirjalla potentiaalia Porin rajojen ulkopuolella.

Tähänkin sanavalmiit tekijät antavat Elina Wallinin kotisivuilla vastauksen:

Mää ole sitä funteerannu ja tullu sihe tuloksee, et murre o tiätyl taval myäski semmost kansaperintöö, mitä o arvokast jakkaa ennekaikkee nuarempii sukupolvii. Laps ei ajattel puhuvas murret, eikä tarttekka, mut sitä voi viäl pikkuse tukkee esimerkiks lukemal murteellissii lastekirjoi äänees. Semmoste ja Tommoste seikkailu o koostettu piänii pätkii, joit voi lukkee vaik yhe kerrallas. Iltasaruks vaik.

Kenel tämmäne kirja sit oikee o, sää jatkat kysymist.

Mukuloil tiätysti, mut sihe mallii humoristisesti kirja o tehty, et siit o illoo aikuiselleki. Kuvitus o kauttaaltas humoristist ja aukee eritaval lapsel ja aikuisel. Mää antasi tämmäse kirja omal mukulal, joka o muuttanu jo kottoo poijjes taik vaik aikuisel syntymäpäivälahjaks, ko leikkimine ei ol meilt isoiltakkaa kiälletty. Muutamii täysi tunnistettavii paikkojaki kirjas essiintyy. Sen tähre mää lähettäsi tämä kirja minkä ikkäisel, enttisel porilaisel, tahansa. Kirja mukan saa Pori vesitornii mukaileva pituusmita perhee mukulil. Taik miksei vanhemmillekki.

Rouva Huun mielestä kirja on tosiaan onnen omiaan myös ikääntyneille porilaisille. Toivottavasti se on jo löytänyt tiensä myös vanhusten hoivakoteihin. 

Wallinin & Laaksosen kuvakirja osoittaakin jälleen vakuuttavasti, kuinka monta ”käyttöliittymää” kuvakirjalla on. 

Vuorovaikutusta lisäävät myös tarinan kupeessa esitetyt kysymykset, jotka liittyvät juonenkäänteisiin jollain tavalla: esim. ”Koska sää olet nauranu katketakses?" tai ”Oleks sää uinu talvel? Kannattiko?”

Ja porin murteen osalta täydelliselle ummikollekin on kirjan päätteeksi sanasto, jossa selviää esimerkiksi, mitä tarkoitetaan klappapuuron färillä ja kakolla.

Pertti ja Kari lähtevät krillikioskille haastamaan riitaa
paikallisen nuorison kanssa.  Heli Laaksosen kuvitusta
Elina Wallinin tekstiin kuvakirjassa Semmoset & Tommoset:
Tapleti arvotus (Eks tykkää! - kirjoituksia ja kädentöitä 2016).   

Laaksosen kuvitukset ovat pääosin naivistisia tunnelmakuvia, mutta muutamista löytyy myös lastenkirjan kuvitukselle tunnusomaisempaa toiminnallisuutta. 

Sari Heikkisen taitto ansaitsee erityisen kiitoksen. Pienten kustantamoiden resurssit eivät aina riitä satsaamaan riittävästi taittoon: tässä teksti on asemoitu aina aukeaman vasemmalle puolelle, mutta sitä ei ole blokattu liian tiiviisti: graafiset tehostukset, esim. tekstin koon ja värityksen suhteen, tekevät aukeamista raikkaita. 

Moderni etsiväseikkailu Viisikon ja Ilkka Remeksen hengessä

Antti Halme: Mafiakesä, 208 sivua, Otava 2017.

Hauska sattuma, että kahdessakin alkuvuoden kotimaisessa uutuudessa isän työkomennus sysää nuoren päähenkilön tyystin uuteen ympäristöön. Jukka-Pekka Palviaisen Suunnnaltaan vaihtelevaa tuulta –nuortenromaanissa pysytään kotimaan kamaralla, kun Millan n isä lähtee tutkimaan hylkeitä ulkosaaristoon majakkasaarelle.

Antti Halmeen uuden sarjan avauksessa, Mafiakesässä,  16-vuotias Arttu pääsee Sisiliaan Naxokseen kuukaudeksi, kun meribiologina työskentevä  isä saa residenssiapurahan  italialaisesta tutkimuslaitoksesta. 

Artun innostusta latistaa hieman isän naisystävä Merikukka, joka tuppaa myös mukaan.

Arttu on dynaaminen, todennäköisesti useampiakin taistelu- ja kamppailulajeja harrastava nuori mies, joka kulkee mieluiten omia polkujaan. 

Sattuma heittää hänen tielleen heti  kaksi paikallista ikätoveria, kaksoset Lunan ja Lucan. Myöhemmin kolmikko täydentyy vielä Mollylla, irlantilaisella tytöllä, joka on vanhempineen lomailemassa Sisiliassa.

Luonteeltaan utelias Arttu huomaa pian sekaantuneensa italialaiseen mafiabisnekseen.

– Mun on pakko tehdä tää. Ei  ole mitään muuta mahista. Mä tunnen käsivarteni tärisevän. Mä tiedän, että tää on oikeeta elämää, eikä mitään leffaa, josta pystyy kelaamaan jännittävät kohdat yli. – – 

Sattumat ja vaaralliset tilanteet seuraavat toisiaan. Salamanterit liittyvät mafian uhkailuihin monella tavalla.

Rikollisten väijytyksessä käytetään modernia teknologiaa vähän samaan tapaan kuin Ilkka Remeksen Aaro Korpi -seikkailuissa.

Mafiakesä on viihdyttävä toimintaseikkailu, jonka toimii myös mainiosti Italian matkailumainoksena.

Enid Blytonin Viisikko-kirjojen tapaan ruoka on keskeisessä osassa seikkailun äkkikäänteissä:

Me avataan eväskori ja aletaan ahmia herkkuja. Mä nostan limsapulloni ja ehdotan maljaa: 

 – Lunan ja Lucan mummulle. Maailman parhaalle kokille! 

Molly, Luca ja Luna kilistävät mun pulloa omillaan. 

Me juodaan ahnaasti ja syödään leipää ja kylmiä lihapullia. Mä en tiedä, onko mikään maistunut ikinä yhtä hyvältä. Raika ilma ja liikunta on tehnyt tehtävänsä. 

–      Miksi Italiassa on niin hyvää ruokaa? mä kysyn.
Luna kohottaa hartioitaan. 

–      Ruoka on meille tärkeä juttu. Italiassa kaikki on ylpeitä oman kylän juustoista ja kinkuista. Mikään ei ole parempaa kuin se, mikä tulee omilta tiloilta. Vaikka kaupungissa se ei enää ole ihan niin. Roomassa me käydään Lucan kanssa paljon mäkkärillä. – –
 

Jäntevä viikinkiseikkailu

Roope Lipasti: Karhuriimu, 192 sivua, WSOY 2017. Kansikuva Riikka Turkulainen/ iStockphoto.

Vielä reilu vuosikymmen sitten historiallisen varhaisnuorten- ja nuortenkirjallisuuden tarjonta oli runsasta. Tekijöitä oli paljon ja enemmistö heistä naisia: esim. Laila Kohonen, Maijaliisa Dieckmann ja Raili Mikkanen.

Historiaan sijoittuvien lasten- ja nuortenromaanien määrä on nyttemmin vähentynyt, mutta yllättäen aiheeseen ovat aivan viime aikoina viehtyneet mieskirjailijat. 

Viikinkiaika on kiehtonut Roope Lipastin lisäksi myös Tatu Kokkoa (Rob McCool ja  Krimin jalokivi, Icasos 2015; V. M. Toivosta (Matka Asgårdiin -sarja, Aurinkokustannus 2014 ja 2016) ja Taavi Vartiaa  (Viikinkipoika Kaspar -kirjat, Helsinki-Kirjat 2011).  

Juha-Pekka Koskisen Merirosvon oppipoika (Karisto 2016) puolestaan kuvaa räyhäkkäiden merirosvojen edesottamuksia.

Rouva Huusta tuntuu kohtuuttomalta, kun nykyisin usein maristaan, ettei  vähän lukeville pojille ole riittävästi tarjontaa. Roope Lipastin nyt päättyvä viikinkitrilogia  osoittaa vastaanpanemattomasti, että rivakasti ja kiinnostavasti punotun  seikkailun ei tarvitse olla sukupuoleen sidottu asia.

Lipastin trilogiassa on kolme tasapäistä toimijaa Egil, Pekko ja Vilja, ja kukin heistä on päässyt vuorollaan kansikuvaan ja myös juonen tasolla enemmän keskiöön. Päätösosassa lapset seilaavat sotaisan viikinkipäällikön, Egilin isän Olavin, ja tämän uskollisten soturien kanssa kaivoskylään, ja Pekon toive löytää kadonneet vanhempansa viriää. 

Kylässä riehuu tarttuva rokkotauti, ja vielä terveet tai taudista parantuneet kyläläiset suhtautuvat tulokkaisiin syystäkin epäluuloisesti.

Tuntematon kulkutauti osoittautuu parantajan taitoja omaavalle Viljalle näytön paikaksi. Egil puolestaan joutuu mittelemään ristiriitaisten ajatustensa kanssa: kuinka hänen tulisi suhtautua isänsä pelottavaan maineeseen hurjaotteisena sotapäällikkönä? Voiko isän tekoja pitää perusteltuina? Pekon perheen jäljityksessä tiivistyvät perhesiteiden merkitykset.

Lipasti on punonut jäntevän ja vaiherikkaan seikkailun, joka pitää näpeissäään seesteiseen loppuun asti. Vuosilukuja ja liian tarkkoja, nuorta lukijaa kenties kuormittavia historiallisia detaljeja ei tarvita, kun miljöö luodaan isoin, harkituin vedoin kestävälle ja eloisalle pohjalle.

Liedon linnavuoren kupeesta innoitusta saanut viikinkiseikkailu päättyy syntysijoilleen. Kaikkien kolmen päähenkilön kannalta onnelliseksi kiertyvän lopun kruunaa vielä se, että hiukan toisella kymmenellä todennäköisesti oleva Vilja-tyttökään ei vielä tee mitään lopullista ratkaisua Egilin ja Pekon välillä. Viisaasti Lipasti jättää ratkaisun lukijalle itselleen.