Pystypäin pelkoja kohti

Lastenmusiikkinäytelmä Uskalluksen käsikirja pelokkaille vanhemmille. Käsikirjoitus ja ohjaus Karoliina Kuvaja, sävellys Aino Putaala ja Salla Lehtipuu. Lavastus Heidi Lahtinen. Pääosissa Aino Putaala (Elli), Nunu Ahtiainen (Sikke), Ronja Jylhä-Vuorio (äiti ja Anku-nukke) ja Sampo Seppä (isä ja ihmemiesrobotti Touko). Tuotanto Sunna Maijala ja Hanna Lahtinen. Ensi-ilta Tampereen Ylioppilasteatterissa 4.2.2017. Esityksiä 5.3.2017 asti. Kesto 45 minuuttia, 5–8-vuotiaille.

Rouva Huu ilahtuu aina omavaloisista uusista kotimaisista lastennäytelmistä. 

Laitosteatterit rakentavat lastennäytelmätarjontansa pääosin joko tuttuakin tutumpien ja siksi niin turvallisten lastenkirjaklassikkojen ympärille tai vaihtoehtoisesti uudempien myyntimenestysten ympärille.

Onko niin, että lastennäytelmään menosta ensi kädessä päättävälle aikuiselle on tärkeämpää tietää jo ennakkoon esityksen koordinaatit kuin haltioitua yhdessä lapsen kanssa upo uudesta ja ainutkertaisesta esityksestä?

Tampereen ylioppilasteatterin uuden lastennäytelmän ohjaajalla ja käsikirjoittajalla Karoliina Kuvajalla on kokemusta myös lastenkirjahitin dramatisoinnista. Kuvaja ohjasi vuonna 2015 Kajaanin Harrastajateatterille  Timo Parvelan lastenkirjaan pohjaavan Ella ja Paterock -kesämusikaalin. 

Toimittaja Heli Sirviön haastattelussa  Kuvaja kiteyttää koko perhettä viihdyttävän lastennäytelmäkonseptin ydintä:

– Se riippuu paljon tekstistä: onko se rakennettu niin hyvin, että se keskustelee lasten kanssa. Toisaalta siinä pitää olla vanhemmillekin jotain. Esityksen on oltava intensiivinen ja jotenkin totta, jotta lapset löytävät siitä samaistumisen pisteitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaiken pitää olla realistista vaan lapsen kiinnostus esitykseen on mahdollista herättää monella tavalla.

Elli (vas. Aino Putaala) arpoo erilaisia pelkoja käsikirjaa varten
yhdessä Sikke-sammakon (Nunu Ahtiainen), mollamaija Ankun
(Ronja Jylhä-Vuorio) ja ihmemiesrobotti Toukon (Sampo Seppä) kanssa.Valokuva 
Tero Kairento/ Tampereen Ylioppilasteatteri.   

Ellillä on ensimmäinen eskaripäivä. Vanhemmat hössöttävät asiaa yli äyräiden, mutta Elli on asiasta yksinomaan innoissaan.  

Ensimmäisessä isossa kohtauksessa kuvataan vanhempien kakofonista ja poissaolevaa kasvatusmetodia ja mietin, pitäisikö katsomossa olla lasten sijasta aikuisia ottamassa opiksi omista virheistään.

Mutta onneksi näytelmän fokus kääntyy nopeasti Ellin voimauttavaan mielikuvitusmaailmaan. Tytön pehmolelusammakko Sikke nimittäin kertoo Ellille, että vanhempien ylisuojeleva asenne voi johtua siitä, että vanhemmat itse pelkäävät monia asioita.

Elli päättääkin Sikke-sammakon, mollamaija-Ankun ja ihmemiesrobotti Toukon kanssa laatia vanhemmilleen oppaan, jonka avulla voi selvitä vaikeista tilanteista ja peloista.

Elli (näyttelijä Aino Putaala) ei onneksi jää hiukan hukassa
 olevien vanhempien heittopussiksi. Valokuva Tero Kairento/
Tampereen Ylioppilasteatteri.  

Olemukseltaan hentoinen, mutta karakteristiikaltaan valovoimainen Aino Putaala on näytelmän sirkeä generaattori. Yhdessä lelujen kanssa hän keksii keinot, joilla selättää pimeänpelon, vieraisiin tutustumisen pelon, maailmanlopun. Ja lopuksi hän keksii myös keinon ratkaista vanhempien kanssa syntynyt riitatilanne.

Leikki-ikäisten lasten pelot voivat aikuisen näkökulmasta olla joskus aivan absurdeja. Nunu Ahtiaisen ja Aino Putaalan lauluteksti kiteyttää hyvin pelkojen laajaa skaalaa:

–      – Joitakin lapsia saattaa pelottaa esimerkiksi pimeä sängyn alla tai juuri kun on menossa nukkumaan tai  ikkunan takana. 

Ja automobiilit –ne on pelottavia. 

Ja krokotiilit, jotka ottaa nokosia. 

Ja mummit, joilla on ilmavaivoja. 

Ja slummit ja pummit ja ummet ja lammet Ja kammet,  

joilla väännetään suuri laitteita. 

Ja pelit, joissa tarvitaan pelkkää tuuria.

ihmiset, jotka hoipertaa ja kertoo tyhmää juttua. 

Ja lelut, jotka katoaa juuri silloin, kun äiti flippaa ja iskä 

huutaa huttua.

Kiertoradat ja niiden kaarevuus. 

Mustat aukot ja meteoriitit. 

Reijittimet ja viimeiset niitit. – – 

Napakkaan kolmen vartin mittaan koottu esitys osallistaa katsojia myös toiminnallisesti. Aluksi jumpataan ja sitten kompataan muutoin Ellin ja lelujen pyrkimyksiä saavuttaa asetetut tavoitteet. 

Musiikki kulkee – sananmukaisesti meteliä pitämättä – läpi esityksen luontevasti ja tunnemaailmaa tukien.

Esitys tukee hyvin varhaiskasvatuksen uusissa opetussuunnitelmissa näkyvästi olevaa  tunnekasvatusta. Näytelmän kupeeseen on laadittu myös työkalupaketti, jonka avulla esityksen teemoja voi purkaa eri ikäisten lasten kanssa.

Esitystä voi tilata myös päiväkoti- tai kouluvierailulle.

Näytelmäkirjailija Pipsa Longan ytimekäs Lastenteatterin manifesti Näkyvä nähdyksi on luettavissa Taiteen edistämiskeskuksen Taiteen edistämiskeskuksen sivuilta. 

Lonka peräänkuuluttaa Suomeen uusia lastennäytelmäklassikoita, haastaa teattereita ajattelemaan yleisökäsitystään uusiksi. Longan manifestissa on myös listaus, jonka avulla voi mitata lastennäytelmäkirjallisuuden laatua. 

Hän penää lastennäytelmiltä mm. pelottomuutta:

En tarkoita pelon puuttumista itse tekstistä, vaan uskallusta ja rohkeutta katsoa myös mustaan, vaikeaan, mahdottomaan: rohkeutta katsoa suoraan.

Tampereen ylioppilasteatterin Uskalluksen käsikirja pelokkaille vanhemmille ei ehkä nimensä puolesta ole kovin raflaava lapsen kannalta, mutta pelkojen työstämisen osalta se osuu kyllä Pipsa Longan laatuvaatimuksiin. 

Esityksen päättymisen jälkeen huomaan lähteväni voimaantuneena ja omista peloistanikin tietoisempana aurinkoiseen pakkaspäivään.

  

Tyttö ilman menneisyyttä

Anna Laitinen: Miria viikinkien jäljillä, 141 sivua, Marketiimi 2016. Kansikuva Anu Toivola. 

Aiemmin tänä vuonna Lastenkirjahyllyssä  rouva Huu ihmetteli viikinkiaiheen runsastumista kotimaisissa lasten- ja nuortenromaaneissa.

Anna Laitinen täydentää viikinkiaiheisen seikkailukirjallisuuden tarjotinta vielä tyttösankarista kertovan sarjansa aloituksella Miria viikinkien jäljillä. 

Lastenromaani ammentaa klassisen lastenkirjallisuuden orpolapsitarinoista. 

11-vuotias Miria asuu lastenkodissa, jonka olot ovat ankarat:

– –  Ovesta pääsi kyllä ulos, mutta pihaa ympäröivä korkea rautainen aita sulki maailman ulos ja Mirian sisälle. Näin olivat asiat Myyränpolku 12:ssa, unohdettujen lasten talossa. 

Lastenkoti Myyränkolo oli suuri, keltainen puutalo kaupungin laidalla. Sen ympärillä kasvoi monenlaisia lehtipuita, korkeita pensaita ja mitä kirjavampi joukko erilaisia kukkia. Ulospäin talo näytti iloiselta paikalta, jossa lapset viihtyivät. Näin saattoi luulla, jos ei ollut talon asukas. Lastenkoti Myyränkolo oli kuitenkin toisenlainen. Siellä asuivat surulliset lapset, kaikkein epäonnisimmat, hylätyt ja unohdetut. – –

Haaveileva Miria on tuntee outoa viehtymystä merelle ja hän osaa kertoa elävästi viikinkiseikkailuista. Kalastajat olivat löytäneet Mirian Itämerelta ajalehtimasta, mukanaan kaulakoru, jossa oli hänen nimensä.

Vaikka Laitisen lastenromaani sijoittuukin nykyaikaan, niin merirosot ja viikingit ovat Mirialle ihan tätä päivää: 

” – – viikinkejä on olemassa vielä tänäkin päivänä. He eivät vain halua tavallisten ihmisten tietävän heistä. Suurimman osan ajastaan he purjehtivat Atlantin valtamerellä sekä Jäämerellä, ja vain silloin tällöin he uskaltautuvat maalle täyttämään ruokavarastojaan. Silloinkin he rantautuvat asumattomille alueille Pohjois-Norjaan ja Islantiin. Vain muutama ihminen on koskaan nähnyt nykyajan viikingin. Viikingit osaavat olla varovaisia.” Miria kertoi.

Kun Mirian paras ystävä Myyränkolosta saa uuden perheen, tyttö ryhtyy suunnittelemaan pakoa. Miria saa tahtomattaan kaverikseen Olavin, lastenkodin kiusanhengen, mutta yhteiset kokemukset hitsaavat heitä vähitellen yhteen.

Karkumatkallaan lapset saavat vihiä Viikinkimaa-nimisestä elämyskylästä, ja lähtevät sitä jäljittämään. He päätyvät kuitenkin ränstyneeseen sirkukseen, jonka entinen loisto on muisto vain.  

Periksi antamaton Miria puhaltaa sirkukseen kuitenkin uutta puhtia ja lumoaa viikinkiaiheisilla kertomuksillaan sirkusyleisön. Sirkuksen uusi suosio kantautuu kuitenkin lastenkodin viranomaistenkin korviin, ja edessä on nolo paluu takaisin. Mutta loppuun on varattu kohottava käänne, joka saa lukijan odottamaan jo malttamattomana seuraavaa osaa.

Anna Laitinen (s. 1989) on pohjoissavolainen esikoiskirjailija, joka on valmistunut englannin kielen maisteriksi. Laitinen kasvattaa jännitettä tarinaansa melko vähäeleisesti. Mirian pitkät viikinkitarinat ovat tärkeässä osassa, ja vähin erin lukijakin kiedotaan viikinkimaailman pauloihin. 

Kirjan kansikuva on epätarkka niin kuvan kuin tekstin osalta (kun vertaa sitä kustantajan sivuilta löytyvään skarpimpaan ja väreiltäänkin hieman heleämpään kuvatiedostoon).  Mitäköhän painovaiheessa on tapahtunut?

Suomi 100: Murteet kunniaan, myös lastenkirjoissa!

Elina Wallin & Heli Laaksonen: Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus, Eks tykkää! – kirjoituksia ja kädentöitä 2016. Taitto Sari Heikkinen.

Murrekirjallisuudella on Suomessa jo vakiintunut asema. 

Genren ensimmäisiä uskalikkoja olivat Sami Garam ja Heli Laaksonen. Garam kirjoitti stadin slangilla uusiksi mm. lastenkirjaklassikoita (Snögeli ja seittemän snadii starbuu, WSOY 2001, Jörde-Juge, WSOY 2001 ja Daijulastooreja, WSOY 2004) ja samoihin aikoihin myös Laaksonen aloitti lounaissuomalaisten murrerunojen tekijänä. 

Heli Laakosen kohdalla voidaan jo puhua suoranaisesta ilmiöstä, joka perustuu paljolti Laaksosen karismaattiseen, säkenöivään persoonaan.

Aku Ankka -lehdessä on julkaistu vuodesta 2011 lähtien jo useita eri suomen murteilla kirjoitettuja sarjakuvia. 

Viime syksynä ilmestyneessä kuvakirjassa Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus Heli Laaksonen esiintyy poikkeuksellisesti kuvittajana. 

Kuvakirjan kerrotaan olevan ”tiättävästi universumi ensimäine pori murteen skriivattu lastekirja”

Tarina perustuu Laaksosen alkuideaan, mutta sen on sanoittanut Elina Wallin (s. 1980), porilainen murrekirjailija ja -pakinoitsija, yrittäjä ja juontaja, joka on saavuttanut myös pärekorinheiton epävirallisten MM-kisojen kolmannen sijan. 

Wallinin  monitoimiyrityksen nimi vetoaa kaikessa suorasukaisuudessaan rouva Huuhun: Eks tykkää! – kirjoituksia ja kädentöitä.

Näin pöllämystyneiltä näyttävät Mari ja Kari Semmone ja Pertti ja Pirkko
Tommone lukiessaan Aviisista kaupunginkamreerin ilmoituksen
pakollisesta tabletin käytöstä. Heli Laaksosen kuvitusta Elina
Wallinin tekstiin kuvakirjassa Semmoset & Tommoset: Tapleti arvotus
(Eks tykkää! - kirjoituksia ja kädentöitä 2016).  

 

Kuvakirja kertoo kahdesta Porissa vesitornissa asuvasta eläkeläispariskunnasta, joiden kerrotaan olevan keskikokoisen kävyn kokoisia. Heidän leppoisa elämänsä lonksahtaa raiteiltaan, kun he lukevat lehdestä, että kaupunginkamreerin määräyksellä kaikkien kaupunkilaisten pitää vuoden sisällä alkaa käyttää tablettia.

Väärinkäsityksestähän tässä on tietysti kyse. Ajankohtainen digitalisaatio on lystikkäästi esitetty ikäihmisten näkökulmasta. Juoni etenee mukavan lyhyinä lukuina, jotka voi lukea myös erillisinä tarinoina.

Juoni on toki ennalta-arvattava, ja lukija, jolla ei ole mitään siteitä Poriin, miettii tietysti itse tykönään, onko porilaisista eläkeläisistä kertovalla kirjalla potentiaalia Porin rajojen ulkopuolella.

Tähänkin sanavalmiit tekijät antavat Elina Wallinin kotisivuilla vastauksen:

Mää ole sitä funteerannu ja tullu sihe tuloksee, et murre o tiätyl taval myäski semmost kansaperintöö, mitä o arvokast jakkaa ennekaikkee nuarempii sukupolvii. Laps ei ajattel puhuvas murret, eikä tarttekka, mut sitä voi viäl pikkuse tukkee esimerkiks lukemal murteellissii lastekirjoi äänees. Semmoste ja Tommoste seikkailu o koostettu piänii pätkii, joit voi lukkee vaik yhe kerrallas. Iltasaruks vaik.

Kenel tämmäne kirja sit oikee o, sää jatkat kysymist.

Mukuloil tiätysti, mut sihe mallii humoristisesti kirja o tehty, et siit o illoo aikuiselleki. Kuvitus o kauttaaltas humoristist ja aukee eritaval lapsel ja aikuisel. Mää antasi tämmäse kirja omal mukulal, joka o muuttanu jo kottoo poijjes taik vaik aikuisel syntymäpäivälahjaks, ko leikkimine ei ol meilt isoiltakkaa kiälletty. Muutamii täysi tunnistettavii paikkojaki kirjas essiintyy. Sen tähre mää lähettäsi tämä kirja minkä ikkäisel, enttisel porilaisel, tahansa. Kirja mukan saa Pori vesitornii mukaileva pituusmita perhee mukulil. Taik miksei vanhemmillekki.

Rouva Huun mielestä kirja on tosiaan onnen omiaan myös ikääntyneille porilaisille. Toivottavasti se on jo löytänyt tiensä myös vanhusten hoivakoteihin. 

Wallinin & Laaksosen kuvakirja osoittaakin jälleen vakuuttavasti, kuinka monta ”käyttöliittymää” kuvakirjalla on. 

Vuorovaikutusta lisäävät myös tarinan kupeessa esitetyt kysymykset, jotka liittyvät juonenkäänteisiin jollain tavalla: esim. ”Koska sää olet nauranu katketakses?" tai ”Oleks sää uinu talvel? Kannattiko?”

Ja porin murteen osalta täydelliselle ummikollekin on kirjan päätteeksi sanasto, jossa selviää esimerkiksi, mitä tarkoitetaan klappapuuron färillä ja kakolla.

Pertti ja Kari lähtevät krillikioskille haastamaan riitaa
paikallisen nuorison kanssa.  Heli Laaksosen kuvitusta
Elina Wallinin tekstiin kuvakirjassa Semmoset & Tommoset:
Tapleti arvotus (Eks tykkää! - kirjoituksia ja kädentöitä 2016).   

Laaksosen kuvitukset ovat pääosin naivistisia tunnelmakuvia, mutta muutamista löytyy myös lastenkirjan kuvitukselle tunnusomaisempaa toiminnallisuutta. 

Sari Heikkisen taitto ansaitsee erityisen kiitoksen. Pienten kustantamoiden resurssit eivät aina riitä satsaamaan riittävästi taittoon: tässä teksti on asemoitu aina aukeaman vasemmalle puolelle, mutta sitä ei ole blokattu liian tiiviisti: graafiset tehostukset, esim. tekstin koon ja värityksen suhteen, tekevät aukeamista raikkaita.