Eikka ja äiti eivät vähästä hätkähdä

Johanna Ilander: Eikka ja seitsemän sisarusta, 41 sivua, omakustanne 2017.

Lastenkirjainstituutin Kirjakori-näyttely on todellinen aarreaitta kenelle tahansa lastenkirjallisuudesta kiinnostuneelle. 

Missään muualla ei ole mahdollista nähdä yhteen koottuna lähestulkoon täydellistä kokoelmaa edellisvuoden aikana Suomessa ilmestyneestä lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta. 

Lastenkirjainstituutin Kirjakori-näyttelyyn on koottu kaikki vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjat, jotka on saatu kustantajilta ja muilta tahoilta vapaakappaleina Lastenkirjainstituutin kirjaston kokoelmaan. 

Tilastotietoa näyttelystä löytyy täältä. 

Näyttely on avoinna Tampereella vielä kaksi viikkoa. Kiirehtikää! 

Kirjakorin kuvakirjahyllystä huomioni kiintyi oitis Johanna Ilanderin kuvakirjaan Eikka ja seitsemän sisarusta. 

Joskus tapahtuu tällaisiakin onnenkantamoisia, että omakustanteinen kuvakirja on säihkyvä helmi, jossa kaikki osa-alueet ovat jämptisti kohdallaan. 

Kuvakirjan aihe on hyvinkin tavanomainen: uuden pikkusisaruksen tulemiseen liittyvä hämmennys lapsen näkökulmasta. 

Johanna Ilanderin toteutus moneen kertaan aiemmin työstetystä aiheesta on kuitenkin omintakeinen ja hauska. Ja kuvakirjassa on äärimmäisen juonikas lapsipsykologinen ote.

Eikka ja äiti pitävät välinevarustelussa tolkun mukana, sillä
perinteisen vauvatilpehöörin lisäksi hankitaan myös korvatulpat ja äiti
 hitsaa perheen autoon laajennuksen. Johanna Ilanderin
kuvitusta kuvakirjaan Eikka ja seitsemän sisarusta (omakustanne 2017). 

Viisivuotias Eikka elää rauhallista pienperheen elämää yhdessä äitinsä kanssa. Mutta sitten äidin vatsa paisuu aivan valtavaksi. 

Sieltä on tulossa peräti seitsemän pikkusisarusta!

Eikka ei ilahtunut uutisesta yhtään, häntä kiukutti.

– Miten me selvitään niin monen vauvan kanssa, nehän itkevätkin koko ajan? Ja sitten sinä olet vain vauvojen kanssa, etkä minun enää ollenkaan! huudahti Veikka murtuneena.

 – Ei Eikka, tietenkin olen myös sinun kanssasi! Rakastan sinua yhtä paljon kuin aina ennenkin.

–   Eikö sinusta ole yhtään kivaa, että saat vihdoinkin kaipaamasi pikkuveljen tai –siskon ja vielä useamman samalla kertaa? kysyi äiti ihmeissään.

Äärimmäinen, absurdi liioittelu osuu tässä maaliinsa: onhan huomattavasti yleisempää, että pikkusisaruksia syntyy vain yksi kerrallaan. 

Eikan elämän myllerrykseen verrattuna yhden uuden sisaruksen ilmaantuminen tuntuu peräti kohtuulliselta ja paremmin hallittavissa olevalta muutokselta!  

Samankaltaista ideaa on hyödyntänyt ruotsalainen Pija Lindenbaum kuvakirjassaan Elsa-Marin pikkuisät (WSOY 1991). Yhden tavallisen isän sijasta tytöllä onkin seitsemän pikkuruista isää.   

Kuvakirjan taitto on poikkeuksellisen onnistunut.
Tekstille on löydetty oivaltavat paikat, ja kuvitus pääsee
 näin ansaitusti pääosaan. Johanna Ilanderin kuvitusta 
kuvakirjaan Eikka ja seitsemän sisarusta (omakustanne 2017). 

Eikan äidin mielestä perheen kasvamisessa on paljon myönteisiä puolia: Eikka ja äiti voivat ajaa tandem-pyörällä ja vetää peräkärryssä vauvoja, pullia leivotaan nyt monta pellillistä ja perhe voi perustaa oman kuoron!

Eikka työstää asiaa myös unissaan, mutta äiti on silloinkin järkähtämättömän tyyni.

Viime aikoina on – erityisesti Ruotsissa – kiinnitetty paljon huomioita lastenkirjojen sukupuolirooleihin. Eikan äiti on riemastuttavan suvereeni taidoiltaan ja asenteiltaan. Vasara ja hitsauspilli pysyvät hänen käsissään siinä kuin ompelukone ja pullasutikin. Äidin tyynen asenteen selityskin löytyy: hän joogaa silloin, kun Eikka on kaverillaan leikkimässä ja vauvat nukkuvat.

Hupsista: lapsivedet lorahtavat kesken pyykin ripustamisen.
Tämä aukeama herättää varmasti lapsessa tarpeen pitkäkestoiseen
keskusteluun! Johanna Ilanderin kuvitusta kuvakirjaan Eikka ja
seitsemän sisarusta (omakustanne 2017). 

Eikä äiti hätkähdä silloinkaan, kun lapsivedet lorahtavat kesken pyykin ripustamisen. Olen satavarma, että tällaista kohtausta ei olek koskaan aiemmin taltioitu kuvakirjaan! 

Eikan penseys sulaa – tietysti – kun hän näkee kolme veljeään ja neljä siskoaan ensimmäistä kertaa. Ja kun vielä vähän aikaa kuluu, Eikka ehdottaa äidille, että sisarukset voisivat muuttaa hänen huoneeseensa…

Ilanderin kuvakirjassa kuva ja lyhyt teksti ovat balanssissa keskenään.  Lyijykynän, tussin, puukynän ja peitevärin sekatekniikalla syntynyt kuvitustyyli on virkeä ja aukeamat levollisia. 

Tyylipuhdas lopputulos sysää siis ottamaan selvää kuvakirjan tekijästä.

Johanna Ilander on valmistunut  Aalto yliopistosta graafiseksi suunnittelijaksi ja kuvakirja on hänen opinnäytteensä.

Ilander tunnustaa ihailevansa Matti Pikkujämsän ja Marika Maijalan kuvituksia. Ihmishahmojen pitkäraajaisuuden ja pallopäisyyden osalta vaikutevelka Maijalaan on toki nähtävissä, mutta silti kuvitus vaikuttaa kokonaisuutena poikkeuksellisen freesiltä ja omaleimaiselta.

Johanna Ilanderilla on kokemusta myös tekstiilisuunnittelusta, tämä näkyy aukeamia hallitsevina printtipintoina. Eikan ja äidin koti on aistikkaasti mutta konstailematta sisustettu: tapetit, kankaat, lattiat ja vaatetus on värikkyydestään huolimatta harmonista silmäkarkkia. 

Opinnäytteessä Ilander kertoo kuvakirjan tekoprosessista, lähtökohdistaan, tavoitteistaan sekä tarinan ja kuvan yhteispelistä. Kiinnostavaa tietoa kenelle tahansa omasta kuvakirjasta haaveilevalle!

Enemmän kuin ripaus taikuutta

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras, 415 sivua, WSOY 2018. Kansikuva Sami Saramäki.

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras on vetävästi kirjoitettu lukuromaani, jonka otollisin kohderyhmä löytynee varhaisnuorista. 

Historiallista romaania ja seikkailua yhdistävää, jäntevän juonen varaan rakennettua teosta voi hyvin perustein verrata esimerkiksi  Cornelia Funken romaaneihin  tai Brian Sieltznickin kuvaromaaniin Hugo Cabret.

Mikama on luonut 1890-luvun Helsinkiin sijoittuvan kiehtovan historiallisen miljöön. Historialliset detaljit on luotu  vaivattoman tuntuisesti, vaikka ovat eittämättä vaatineet aikaa vievää taustatutkimusta.  

Keskiössä on 15-vuotias orpotyttö Mina, menestyneen liikemiehen tytär, joka on perhettä kohdanneiden epäonnisten sattumusten takia ajautunut kodittomaksi pikkurikolliseksi.

Sattumalta Mina kohtaa nuoren keksijän ja taikurin, Tomin, joka ottaa tytön empimättä hoteisiinsa.  Tom on päätynyt Krakovan ja Pietarin kautta Helsinkiin ja perustanut sinne Ihmeiden teatterin

Mina uskoo unelmiin eikä kyseenalaista mitään ennalta. Hän lumoutuu Tomin taikatempuista ja ottaa empimättä apulaisen pestin Tomin ja vanhan äkäisen professorin taloudessa. Mina kokee Tomin monessa suhteessa sielunsukulaiseksi, joskin tyttö elättelee myös muita toiveita salskean nuorukaisen suhteen.

Taidokkaasti Mikama lisää romaanin kierroksia ja koukuttaa lukijan pauloihinsa: alun tyttökirjamaiset romanttiset elementit saavat nopeasti höysteekseen myös klassisen salapoliisitarinan arvoituksellisuutta.  Tomin mekaanisten keksintöjen kautta teos laajenee vielä koneromantiikkaa ihannoivaan steam punk -romaanigenreen.  

Kaikkia lajityyppilaajennuksia ei ole syytä tarinan intensiteetin säilymisen takia edes paljastaa. Taikurilla ja taskuvarkaalla on nimittäin sivujensa välissä myös yllätysässiä. 

Tomin rakentaman robotin, Sotamiehen, kautta pohditaan myös ihmisen identiteettiä ja sielua. Taustatekstinä romaanissa hyödynnetään Hans Christian Andersenin satua Vakaa tinasotamies. 

Mikaman taikuuden historian ja jopa esitystekniikan tuntemus herättää kunnioitusta.

Mitään selittämättä Tom nosti pöydällä olevan korttipakan ja ryhtyi sekoittamaan kortteja näppärästi kuin ei olisi koko elämässään muuta tehnytkään. Hän tanssitti niitä hyrränä sormenpäissään ja sai ne lentämään ilman halki kädestä toiseen kuin niistä jokaisella olisi ollut siivet selässään.

Hän onnistuu tarkasti valituin vedoin havainnollistamaan lukijalle 1800-luvun lopun magiaan ja ihmeisiin liittyvää hurmosta ja ”silmänkääntäjien ja loihtutaiteilijoiden” kultakautta. 

Inspiraation lähteenä on olllut ranskalainen Jean Eugéne Robert-Houdini, jota pidetään nykyaikaisen näyttämötaikuuden isänä.

Monien kotimaisten nuortenromaaneja kirjoittavien kollegoiden tavoin myös Mikama kirjoittaa kauniisti kirjojen tarjoamista mahdollisuuksista.

– Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen avulla.  

– Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita ei koskaan olisi tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. 

Anniina Mikama onnistuu solmimaan Taikurin ja taskuvarkaan juonilangat tihentyvässä lopussa löyhälle solmulle. Trilogian avausosa toimii näin myös itsellisenä romaanina. Toinen osa Huijarin oppipoika ilmestyy ensi vuonna.  

Anniina Mikamalta  (s. 1977) on ilmestynyt aiemmin yhdessä kuvittaja Carlos da Cruzin kanssa tietokuvakirja  Täyttä laukkaa maailman ympäri. Hän on tehnyt myös muutamia oppi- ja tietokirjakuvituksia.  

Lapset valtasivat Kansallisteatterin

Tippukivitapaus, lasten musikaali. Ohjaus ja käsikirjoitus Laura Ruohonen, dramaturgi Pipsa Lonka, musiikki Anna-Mari Kähärä, lavastus Antti Mattila, hahmot ja puvut Erika Kallasmaa. Rooleissa: Markku Haussila, Vuokko Hovatta, Jani Karvinen, Katja Kortström, Markku Maalismaa, Pihla Maalismaa, Meri Nenonen, Sari Puumalainen, Marja Salo, Seela Sella sekä Martti Suosalo (videolla). Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 22.11.2017. Ikäsuositus +5. Kesto 2 h 10 min.  

Lastenlyriikkaa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä?

Pitihän tämä ihme mennä kokemaan paikan päälle.

Laura Ruohosen edelliset lastenrunokokoelmat Allakka Pullakka ja Yökyöpelit (Otava 2004 ja 2008) päätyivät esitykseksi vuonna 2011 Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle. Lastenrunojen hahmogalleria on tuttu myös Pikku Kakkosen lastenohjelmista.  

Nyt teatteri on vaihtunut toiseksi ja näyttämö entistä isommaksi. 

Juuri näin pitää tuleville aikuisille teatterin potentiaalisille suurkuluttajille esitellä ne isommatkin kulttuuritilat, eikä aina sysätä lasten näytöksiä pieniin sopukoihin ja loukkoihin!

Lauantain iltapäivänäytöksen lapsiyleisö ihmetteli Kansallisteatterin suuren näyttämön hulppeita puitteita. Suomen leijonavaakunalla varustettu presidentin aitio herätti hämmästystä: pääseeköhän presidentti ilmaiseksi teatteriin? 

Tippukivitapaus -musikaalin dynaaminen mutta käänteissään arvaamaton 
kolmikko: Seija Soija (Vuokko Hovatta),  ujo Hujoppi (Jani Karvinen) ja 
Mahtimummeli Päätätäi Väätäinen (Seela Sella). 
Kuvan copyright Kansallisteatteri. 

Laura Ruohosen & Erika Kallasmaan runokuvakirja Tippukivitapaus  oli viime vuoden lastenrunotapaus. 

Ruohonen ottaa runoissaan koko suomen kielen rikkaan ilmaisurekisterin käyttöön kansanrunoudesta yhteiskunnallisesti kantaa ottavaan runouteen asti. 

Kallasmaan visuaalisissa runokuvissa on jylhyyttä ja kerroksellisuutta.  

Kallasmaa on suunnitellut myös musikaalin puvustuksen. Antti Mattilan lavastus on loihtinut monia kirjasta tuttuja näkymiä ja maisemia näyttämölle. 

Tippukivitapaukseen kirjaan tutustunut lapsi tai aikuinen solahtaa siis vaivatta musikaalin maailmaan.

Agenttipuhelimen yhteys särisee ja pätkii.  Agenttinero
(Martti Suosalo) yrittää ohjeistaa hajamielistä Mummelixia.
Kuvan copyright Kansallisteatteri. 

Laura Ruohonen on käsikirjoittanut löyhästi Tippukivitapauksen runojen ympärille juonellisen tarinan, jossa seikkailevat monet jo Allakka Pullakasta tutut hahmot, muiden muassa Seija Soija, Mahtimummeli ja Päätäi Väätäinen.

Terhakka pikkupapu Seija Soija (Vuokko Hovatta) lähtee seikkailulle yhdessä ujon ja estoisen hujopin (Jani Karvinen)  ja Tukaanin (Katja Korström)  kanssa.  

Kolmikko kohtaa tietysti vaaroja ja vastuksia ja toinen toistaan omituisempia otuksia. Ystävyyttä ja pelkokerrointakin koetellaan moneen otteeseen. 

Mahtimummelin ja Päätäi Väätäisen hahmot nielaissut Seela Sella on soheltava turbomummo Mummelix, joka ei ole ihan kartalla agenttineron (videolla Martti Suosalo) tehtävän annossa jäljittää Seija Soijaa. 

Yksittäisistä runoista on tehty hienoja tulkintoja näyttämölle: vaikutuksen tekivät esimerkiksi  Rämeämmä (Markku Maalismaa) sekä surkuhupaisa Kalmo (Markku Haussila), jonka uho ja yksisilmäinen olemus pelotti pienimpiä katsojia. 

Rämeämmän (Markku Maalismaa) huokaileva tilitys oli myös visuaalisesti 
upeaa katsottavaa . Taustalla liitelee Tukaani (Katja Korström). 
Kuvan copyright Kansallisteatteri. 

Laura Ruohosen runojen kielileikit jäivät  Anna-Mari Kähärän sovituksissa usein kuulematta.  Mahtoiko laulujen puuroutuminen johtua myös nelosrivin laitapaikasta? 

Kielen nyansseille ja oivaltavalle riimittelylle olisi pitänyt jättää vähän enemmän tilaa ja seesteisempiäkin kohtia. Jos on hanskat -ketjuruno esitettiin vielä loppukumarrusten ohessa toiseen kertaan, ja se kyllä iskostui kaikkien mieliin, mutta muut runot ja laulut jäivät enemmän katveeseen. 

Sirkuksesta tutut välineet,  vaijerin varassa lentävä Tukaani sekä keinu-, nauha- ja liinanumerot niveltyivät hyvin kokonaisuuteen. Iso näyttämö oli sananmukaisesti otettu jokaista senttimetriä myöten haltuun. 

Otavalla taitaa olla  Kansallisteatteriin erityisiä suhdeverkostoja. 

Sen verran runsaasti teatterissa on viime vuosina hyödynnetty uusimman suomalaisen lastenkirjallisuuden mahdollisuuksia. Kevään ohjelmistossa on Tippukivitapauksen lisäksi myös Veera Salmen Mauri ja mini-isoveli ja  Hannele Lampelan & Ninka Reitun Prinsessa Pikkiriikki. Keväällä 2019 saa ensi-iltansa  Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia.