Lapsuuden kesä ei lopu koskaan

Pauli Kallio & Reetta Niemensivu: Lyhenevä kesä 2, Riemua ja rähinää, 80 sivua, Suuri Kurpitsa 2018.

Pauli Kallion & Reetta Niemensivun Lyhenevä kesä on karttunut jo toisella osalla Riemua ja rähinää.

Albumi edeltäjänsä tavoin  ehtaa lasten ja varhaisnuorten sarjakuvaa, mutta vähän erikoisemmalla twistillä. 

Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle, josta nykylapsilla ei ole mitään kokemusta.

Kuuden kuvan stripeissä päästään seuraamaan Jaakon, Anteron ja Annikin kesänviettoa maalla. 

Pojat joutuvat usein altavastaajiksi nokkelamman ja sanavalmiin tytön kanssa.

Anterolla on myös  mielikuvituskaveri, joka soittaa kitaraa ja on jo jättänyt pikkupitäjän pölyt taakseen.

Mustikkapiirakan syönti sysää Anteron Tarzaniksi ja lilliputiksi. Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvatarinaan 
Lyhenevä kesä 2, Riemua ja rähinää (Suuri Kurpitsa 2018).

Kolmikko nauhoittaa ja kuuntelee c-kasetteja, käy mustikassa, onkimassa ja uimassa. Majakin rakennetaan ja sinne tehdään evääksi voileivät, jotka kääritään voipaperiin. 

Tietoa etsitään tietosanakirjoista. Sarjakuvista mieluisia ovat Tenavat, Tex Willer ja Musta Naamio.  Aikansa merkkimiehet, Urho Kekkonen ja Juha Väätäinen vilahtelevat lasten puheissa.

Pauli Kallion tarinoissa arki nytkähtää tarvittaessa raiteiltaan mielikuvituksen ja  leikin puolelle. Reetta Niemensivu tallettaa lasten kasvoille ällistyttävän monia ilmeitä ja eleitä.

Sarjakuvat on julkaistu alun perin Kalevassa ja sittemmin myös Nivala-lehdessä ja Ylä-Satakunnassa.

Lyhenevä kesä on retrohenkisen fiilistelyn ansiosta erityisesti meidän 1970-luvulla lapsuutensa eläineiden mieleen, mutta se sopii vallan mainiosti eri sukupolvien yhteiseksi lukukokemukseksi.  

Sateisen päivän joutilaisuuden pelastaa käynti kirjastossa! Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvatarinaan 
Lyhenevä kesä 2, Riemua ja rähinää (Suuri Kurpitsa 2018).

Ala- ja yläpääasiat balanssissa

Jyri Paretskoi: K15, 80 sivua, Otava 2018.

Jyri Paretskoi  murtautui lupaa kysymättä nuorten vähän lukevien poikien tajuntaan Shells Angles –sarjallaan (Karisto vuodesta 2013).  

Siitä on kehkeytynyt jo ilmiö: avausosasta on otettu tänä vuonna jo kuudes painos ja tekeillä on myös tv-sarja.

On kiinnostavaa, että Otavan kautta ilmestyvän uuden sarjan avausta, K15, markkinoidaan sanoilla ”uusi sarja Skamin hengessä” ja viitataan näin viime vuonna sekä nuorten että aikuisten keskuudessa megailmiöksi muodostuneeseen norjalaiseen draamasarjaan, joka on Suomessa katsottavissa vielä joulukuun alkuun asti Yle Areenan kautta.

Vähän lukevien nuorten lukuinnostus täytyy siis herättää jostain muusta mediasta suositun brändin kautta. Näin se menee.

Sarjan avausosan kannessa on Skamin tyyliin tekstiviestittelyä, johon on saatu tiivistettyä myös tärkeä siivu Paretskoin vetävästä ja savolaisittain sutkista sanailusta. Onneksi tekstiviestit jäävät varsinaisessa tarinassa sivuosaan.

Ei asiat parane jaarittelemalla. Toivottavasti tästä alle sadan sivun nuortenromaanista tulee pian vakiintunut konsepti. Paretskoin K15 on tiiviistä sivumäärästään huolimatta tuhti tiivistys yläkouluikäisten mielenmaisemasta.

Roni ja Niko eivät ole luokan suosituimpien joukossa, mutta asia muuttuu, kun luokalle tulee uutena oppilaana  Sara, joka lyöttäytyy sujuvasti poikien seuraan. 

Muualta tulleena Sara näkee heti luokan vinoutuneet valtasuhteet ja vähitellen hän  pitkäjänteisellä toiminnallaan pystyy niitä myös muuttamaan.

Jäntevään 80 sivun mittaan tiivistetyssä avauksessa keskiössä ovat neuroottisen Ronin edesottamukset. Poika täyttää pian 15 vuotta ja sen jälkeen hän haluaa saada yksinhuoltajaäidiltään vastaukset moniin vastausta vaille jääneisiin elämän peruskysymyksiin.

Paretskoi tuntee kohderyhmänsä: hän työskentelee Iisalmessa yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Paretskoilla on siis siviiliammattinsakin takia ilmeinen agenda saada paitsi omat oppilaansa niin siinä sivussa myös mahdollisimman laajat joukot koko Suomen yläkoululaisista lukemaan.

Tapahtumat käynnistyvät ainekirjoitustunnista. Ei  todellakaan mikään dramaturgisesti kohottava lähtötilanne, mutta siekailemattomasti Paretskoi rakentaa jännitteen tarinaan.

Hänen metodinsa ovat toki perinteisiä: Ronin ja Nikon keskinäisessä sanailussa huomio on usein alapään asioissa, mutta ennen pitkää kolmikon ja koko luokan aivotoiminnassa tapahtuu hyvää tekeviä liikahduksia monella muullakin tasolla. 

Sarjan kakkososa, Salaisuuksia, ilmestyy jo kesän lopulla. 

Kesän lystejä saarella

Heikki Niska: Lystisaaren kesä, kuvittanut Hannamari Ruohonen, 64 sivua, S & S 2017.

Kotimaisten lastenkirjojen rakastetuin vuodenaika on eittämättä kesä. 

Toisaalta suomalaisen kuvakirjallisuuden yksi tärkein vientivaltti maailmalla on edelleen talviset, runsaslumiset maisemat.

Tänään suven ja runon päivänä luetaan tietysti kesäaiheisia lastenrunoja.

Heikki Niska tunnetaan sekä aikuisten- että lastenlyyrikkona.

Lapsille hän kirjoittaa  tiukkaan sidottua loppusointua, mistä syntyy hiukan vanhanaikainen ja nostalginen klangi.

Ville jekuttaa välillä siskoaan, mutta sopu säilyy silti. Hannamari Ruohosen
kuvitusta Heikki Niskan runoihin kokoelmassa
Lystisaaren kesä (S & S 2017). 

Ville ja Siiri viettävät koko kesän mummolan Lystisaarella. Saaren   miljöö eläimineen ja kasveineen, suloinen joutenolo ja asioiden ihmettely antavat kokoelmalle seesteiset kehykset.

Lasten aistit ovat herkkinä ja saarella leijailee sadunomainen tuntu: he näkevät näkkejä ja vedenneitojakin.  

Välillä leikitään ihan perinteisiä kesäleikkejä, kuten runossa Loistokaupat:

– – Siiri näyttää marjaheinää.  

Ville sanoo: Se on timanttikoru.  

Saat sen eurolla, ei tule poru.

Unen ja valveen rajalla näkee metsän ihmeitä. Hannamari
Ruohosen kuvitusta Heikki Niskan runoihin kokoelmassa
Lystisaaren kesä (S & S 2017).    

Vähitellen kesä kallistuu syksyyn ja Lystisaarelle on sanottava hyvästit. 

Syyssaari  

Laiturilla on sumua 

ja askelten kumua.  

Mummo sanoo: Meitä halatkaa  

ja jouluksi palatkaa!   

Kipin kapin kohti laivaa,  

pieni ikävä jo vaivaa.  

Vaarin olalla on orava,  

sekin meille huiskuttaa. 

Hannamari Ruohosen kuvitus on mustavalkoista selkeää viivapiirrosta. 

Kansikuvan puuvärikuvitus vihjaa, että kuvia on lupa värittää. 

Välillä runoistakin tulee vihjeitä väritykseen, kun kuvaillaan aurinkoa keltaisena pallona ja simpukan helmen punaisuutta. 

Toki runokirjan voi värittää myös mielikuvissaan.