Heidi Silvan: John Lennon minussa, 200 sivua, Myllylahti 2018. Kansikuva Karin Niemi.
Oululaisen Heidi Silvanin (s. 1972) esikoisromaanin lähtötilanne on lukijan kannalta haastava. Ensimmäiset 50 sivua 14-vuotta hiljattain täyttänyt Aija nimittäin juttelee yksinomaan mielikuvitusystävänsä John Lennonin kanssa.
Ei Aija ensin itsekään tiedä, näkeekö harhoja vai löytyykö selitys hänen lievistä asperger-piirteistään. Yhtä kaikki Lennon jelppii Aijaa koulun joulujuhlan kuoron esityksessä. Aijan ilmiömäinen laulutaito koituu sittemmin hänelle rasitteeksi, sillä todellisuudessa tyttö ei usko taitoihinsa lainkaan ja kokee olevansa vain John Lennonin lahjakkuuden kummallinen välikappale.
Takakannessa mainitaan huumori ja maaginen realismi. Silvanin romaani täyttää myös kepeän chick lit -kirjallisuuden kriteerit Aijan pähkäillessä tuntojensa syvyyttä kahden erilaisen pojan välillä. Moraalista dilemmaa kiperöittää tietysti se, että Aijan paras ystävä on ihastunut myös toiseen pojista.
Aija puhuttelee lukijaansa suoraan ja pyytelee välillä jopa anteeksi tunnekuohujaan:
Tiedän, että alan kuulostaa koulutytön päiväkirjalta tunnekuvailuineni ja pojista puhumiseni. Anteeksi siitä, lopetan aivan pian. Mutta jos olet ikinä ollut 14-vuotias tyttö, tai 14-vuotias ylipäätään, niin tiedät, ettei tunnekuohuilta voi välttyä.
John Lennon toimii taiteellisen sparrauksen lisäksi myös Amorin apulaisena ja harhanuoliahan siinäkin singotaan.
Kolmiodraaman ainekset vesittyvät melko nopeasti ja hiukan arveluttavalta – taannoista #me too -liikettäkin vasten – tuntuu se, kuinka yliolkaisesti Aija kuittaa toisen pojan väkivaltaiset lähentely-yritykset eikä missään tapauksessa halua tehdä siitä ilmoitusta poliisille.
Romaanin kestävimmäksi teemaksi nousee ihmissuhdesekoilujen sijasta itsetuntemuksen ja jopa itsekilvoittelun merkitys: Aijan ja hänen kavereidensa bändi ei singahda tähtiin ihan suorinta reittiä. Tyttö myös oivaltaa, että koskettavaan laululyriikkaan tarvitaan elettyä elämää ja kipeitäkin kokemuksia.
En tiedä, mitä olin kuvitellut treenaamisesta. Olin kai ajatellut, että kun meillä olisi biisi, me vain soittaisimme sen. Soittaisimme ja soittaisimme samaa kappaletta koko kevään ajan, kunnes olisi aika siirtyä vetämään sama homma läpi kilpailulavalla. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että yhden laulun voi esittää monilla eri tavoilla, kyse oli hienonhienoista yksityiskohdista, ja että harjoitusten tarkoituksena oli löytää paras tapa ja sykähdyttävimmät yksityiskohdat juuri tälle laululle. Vasta silloin ymmärrsin. Edessä olisi hikinen kevät eikä välttämättä kovin kiva.
Pienistä kömpelyyksistä ja kerronnan notkahduksista huolimatta Silvan todistaa osaavansa luoda omintakeisia tarinoita. Kenties nuori lukija innostuu jopa ottamaan selvää todellisen John Lennonin vaiheista ja jopa kuuntelemaan Beatlesin kappaleita, joihin romaanissa tämän tästä viitataan.
