torstai 23. elokuuta 2018

John Lennon teinitytön unelmien sparraajana














Heidi Silvan: John Lennon minussa, 200 sivua, Myllylahti 2018. Kansikuva Karin Niemi. 










Oululaisen Heidi Silvanin (s. 1972) esikoisromaanin lähtötilanne on lukijan kannalta haastava. Ensimmäiset 50 sivua 14-vuotta hiljattain täyttänyt Aija nimittäin juttelee yksinomaan mielikuvitusystävänsä John Lennonin kanssa. 

Ei Aija ensin itsekään tiedä, näkeekö harhoja vai löytyykö selitys hänen lievistä asperger-piirteistään. Yhtä kaikki Lennon jelppii Aijaa koulun joulujuhlan kuoron esityksessä. Aijan ilmiömäinen laulutaito koituu sittemmin hänelle rasitteeksi, sillä todellisuudessa tyttö ei usko taitoihinsa lainkaan ja kokee olevansa vain John Lennonin lahjakkuuden kummallinen välikappale.

Takakannessa mainitaan huumori ja  maaginen realismi. Silvanin romaani täyttää myös kepeän chick lit -kirjallisuuden kriteerit Aijan pähkäillessä tuntojensa syvyyttä kahden erilaisen pojan välillä. Moraalista dilemmaa kiperöittää tietysti se, että Aijan paras ystävä on ihastunut myös toiseen pojista.  

Aija puhuttelee lukijaansa suoraan ja pyytelee välillä jopa anteeksi tunnekuohujaan: 

Tiedän, että alan kuulostaa koulutytön päiväkirjalta tunnekuvailuineni ja pojista puhumiseni. Anteeksi siitä, lopetan aivan pian. Mutta jos olet ikinä ollut 14-vuotias tyttö, tai 14-vuotias ylipäätään, niin tiedät, ettei tunnekuohuilta voi välttyä. 

John Lennon toimii taiteellisen sparrauksen lisäksi myös Amorin apulaisena ja harhanuoliahan siinäkin singotaan. 

Kolmiodraaman ainekset vesittyvät melko nopeasti ja hiukan arveluttavalta – taannoista #me too -liikettäkin vasten – tuntuu se, kuinka yliolkaisesti Aija kuittaa  toisen pojan väkivaltaiset lähentely-yritykset eikä missään tapauksessa halua tehdä siitä ilmoitusta poliisille.

Romaanin kestävimmäksi  teemaksi nousee ihmissuhdesekoilujen sijasta  itsetuntemuksen ja jopa itsekilvoittelun merkitys: Aijan ja hänen kavereidensa bändi ei singahda tähtiin ihan suorinta reittiä. Tyttö myös oivaltaa,  että koskettavaan laululyriikkaan tarvitaan elettyä elämää ja kipeitäkin kokemuksia.  

En tiedä, mitä olin kuvitellut treenaamisesta. Olin kai ajatellut, että kun meillä olisi biisi, me vain soittaisimme sen. Soittaisimme ja soittaisimme samaa kappaletta koko kevään ajan, kunnes olisi aika siirtyä vetämään sama homma läpi kilpailulavalla. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että yhden laulun voi esittää monilla eri tavoilla, kyse oli hienonhienoista yksityiskohdista, ja että harjoitusten tarkoituksena oli löytää paras tapa ja sykähdyttävimmät yksityiskohdat juuri tälle laululle. Vasta silloin ymmärrsin. Edessä olisi hikinen kevät eikä välttämättä kovin kiva. 


Pienistä kömpelyyksistä ja kerronnan notkahduksista huolimatta Silvan todistaa osaavansa luoda omintakeisia tarinoita. Kenties nuori lukija innostuu jopa ottamaan selvää todellisen John Lennonin vaiheista ja jopa kuuntelemaan Beatlesin kappaleita, joihin romaanissa tämän tästä viitataan. 



tiistai 21. elokuuta 2018

Autoja ihan ruuhkaksi asti













Carl Johanson: Autosanakirja, suomentanut Kirsikka Myllyrinne, 32 sivua,  Etana Editions 2018. 





Leikki-ikäiset ja vähän vanhemmatkin lapset rakastavat asioiden nimeämistä. Tähän tarpeeseen julkaistaan paljon erilaisia kuvasanakirjoja. 

Ruotsalaisen Carl Johansonin Autosanakirja on kompakti kuvasanakirja kaikille liikennevälineistä kiinnostuneille.

Sen harkitun pelkistetty design-ilme miellyttää myös aihepiiristä kenties vähemmän kiinnostuneita aikuisia.

Autosanakirja on hauska löytö tänä vuonna neljä vuotta täyttävältä visuaalisesti raikkaisiin lastenkirjoihin erikoistuneelta pieneltä Etana Editions -kustantamolta. Isot kustantamot julkaisevat nykyisin harmillisen vähän yksittäisiä kuvakirjoja ohi valtavirran tarjonnan. 



Palo- ja pelastusautoista on moneksi.
Carl Johansonin kuvitusta kuvasanakirjaan 

Autosanakirja (Etana Editions 2018). 



Aukeamilla on – ihan oikeiden kulkuvälineiden lisäksi –  myös runsaasti kuriositeetteja. Mitäs tuumaatte esimerkiksi  leivosautosta, pusuautosta tai savupiippuautosta?




Aukeamalla vasemmalla ylhäällä täydellinen auto, alakulmassa
 sokkeloauto ja oikealla alhaalla leivosauto, monen muun 

kuriositeetin lisäksi. Carl Johansonin kuvitusta kuvasanakirjaan 
Autosanakirja (Etana Editions 2018). 


Mukana on siis oikeiden ajoneuvojen lisäksi myös monia mielikuvituksellisen näköisiä mutta ihan toimivilta näyttäviä menopelejä. Kirja inspiroi näin omiin keksintöihin ja piirustuksiinkin.



Kaivurit ja erilaise maansiirtoon erikoistuneet koneet ovat saaneet 
oman aukeaman. Carl Johansonin kuvitusta 
kuvasanakirjaan Autosanakirja 
(Etana Editions 2018). 


Muita kulkuvälineistä kertovia lastenkirjoja:



Emelie Andrén: Ruuhkaa autokorjaamolla, suomentanut Marjo Lemponen, Otava 2017

Ville Hytönen & Mira Mallius: Tootoo-vaari ja tötteröauto, Savukeidas 2017

Niina Pirhonen: Viuh viuh; Brum brum, Otava 2016 ja 2017

Tapani Bagge & Jusa Hämäläinen: Rohkea pikku auto -sarja, Tammi v:sta 2013 

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Veera ja menopelit, Otava 2012

Riikka Juvonen: Roope roska-auto, Tammi 2012

Norberg Golluch & Helmut Kollars: Mitä tapahtuu autokorjaamossa, suomentanut Tuula Syvänperä, Kustannus-Mäkelä 2005 

Ian Fleming: Chitty Chitty Bang Bang, kuvittanut Kati Närhi, suomentanut Inka Parpola, Arthouse 2003

Toim. Sanna Jaatinen: Vauhtipyörä, meidän lasten runot, kuvittanut Matti Pikkujämsä, Otava 2002

George Johansson & Jens Ahlbom: Masa Mainio kertoo autoista, suomentanut Laila Rauhala, Kolibri 2002 

Richard Scarry: Richard Scarryn autokirja, suomentanut Laila Rauhamaa, Kolibri 1996 

Kalervo Järvensivu: Otsolan palokunnan kiireinen päivä, WSOY 1995

Mauri ja Tarja Kunnas: Hurjan hauska autokirja, Otava 1993

Barbro Lindgren: Oskari ja auto, suomentaut Maare Koivunen, Tammi 1981

Inger Sandberg: Sadan auton poika, suom. Mirkka Rekola, Weilin+Göös 1967

perjantai 17. elokuuta 2018

Suriseva kirjakärpänen pitää lukijan hereillä








Mila Teräs & Silja-Maria Wihersaari: Hotelli Hämärä ja kummituspurkki, 60 sivua, Karisto 2018. Kannen suunnittelu Lotta Kauppi. 

Jyri Paretskoi & Nadja Sarell: Elias ja sukkapallopommipuu, 60 sivua, Karisto 2018. Kannen suunnittelu Lotta Kauppi. 
 






Karistokin on tarttunut haasteeseen julkaista lukutaidon alkuun helppolukuista lastenkirjallisuutta.

Karistolla on toki entuudestaan monta lastenromaanisarjaa, joissa kirjasin on verraten suurta ja tarina-aineskin koukuttavaa (esim. Johanna Hulkon Geoetsivät-, Anneli Kannon Futistyttö-, Kalle Veirton Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka-sarjat). Nämä aiemmat sarjat sopivat kuitenkin jo luistavan lukutaidon saavuttaneelle aloittelevalle lukijalle.


Kirjakärpänen-sarjan kuvitus on poikkeuksellisen onnistunutta.
 Tässä aukeamassa kuva ja teksti ovat niukimmillaan
 sarjakuvailmaisussa. Nadja Sarellin kuvitusta Jyri Paretskoin
lastenkirjaan Elias ja sukkapallopommipuu
(Karisto 2018). 


Kirjakärpänen-sarjan formaatti on samankaltainen kuin WSOY:n pari vuotta sitten alkaneessa Lukupalat-sarjassa. Arkisesta tilanteesta löytyy jännittävä mysteeri Mila Teräksen & Silja-Maria Wihersaaren Hotelli Hämärä ja kummituspurkki –kirjassa ja mielikuvitus tekee arjesta vähän hohdokkaampaa Jyri Paretskoin & Nadja Sarellin kirjassa Elias ja sukkapallopommipuu.

Teräksen & Wihersaaren kirjassa on luotu kiinnostava miljöö: Minäkertojana toimivan Teon ja  tämän veljen Tuukan vanhemmat ovat hankkineet ränsistyneen hotellin. Perheeseen kuuluvat myös mummi ja pappa, jotka kasvattavat marsuja.  Pojat saavat ystäväkseen naapurin Leila-tytön ja kummajaistutkija Tappinenkin on säväyttävä persoona.


Äidillä ei ole remontin takia aikaa kuulostella hotellista kuuluvia outoja ääniä,
kun taas lapset ovat herkempiä kaikille mysteereille.
Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta Mila Teräksen lastenkirjaan
Hotelli Hämärä ja kummituspurkki (Karisto 2018). 
 


Paretskoin & Sarellin kirjassa juoni on rajattu ensin Eliaksen ja Lulu-koiran kahdenkeskiseen seikkailuun. Kummankin kirjan henkilöhahmoihin on sälytetty osoittelematonta moniarvoisuutta Leilan ja Emman tummemman ihonvärin ja Teon veljen Tuukan kehitysvamman kautta. 

Helppolukuisuudella on monta mittaria: oleellista on muun muassa valita selkeä ja riittävän iso kirjasintyyppi ja tehdä rivityksestä riittävän väljä.


Nadja Sarellin kuvitus ottaa välillä myös yllättäviä näkökulmia, tässä kiperää
 tilannetta seurataan Kurre K. Oravaisen vinkkelistä. 
 Sarellin
 kuvitusta Jyri Paretskoin lastenkirjaan
 
Elias ja sukkapallopommipuu
 (Karisto 2018). 


Hotelli Hämärä –kirjassa teksti ja kuvat sijoittuvat taitossa hieman Sukkapallopommipuuta vaihtelevammin ja rytmikkäämmin aukeamille. 

Paretskoin kirjan sinänsä vinkeä nimi on pituutensa vuoksi vähän haastavampi aloittelevan lukijan hahmotettavaksi.


Kummajaistutkija Homero Tappisella on lopulta ratkaiseva rooli kummitusten
karkottamisessa. 
Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta Mila Teräksen
lastenkirjaan
  Hotelli Hämärä ja kummituspurkki (Karisto 2018). 
 


Helppolukuisuus on harmillisesti unohdettutakakannen esittelytekstissä: lapsen kannalta koukuttavampi ja lyhyempi juonikuvaus olisi puoltanut paremmin paikkaansa

Helppolukuisuus ei välttämättä tarkoita sitä, että kirjan kieli olisi hyvin pelkistettyä rautalankakieltä ilman mitään vivahteita. Persoonallinen ilmaisu on sallittua, mutta sitäkin tärkeämpää on, että juoni tempaa lukijan mukaansa ja  tarina naulitsee lukemaan kirjan yhdeltä istumalta loppuun asti. Tämän vaatimuksen molemmat sarjan aloittavat kirjat täyttävät ilman mitään ulkokohtaisia vippaskonsteja.



Kummankin kirjan lopetus vihjaa siihen, että seikkailut vielä jatkuvat.