Punainen tulitikkutyttö

H. C. Andersen & Kveta Pacovská: Pieni tulitikkutyttö. Suomentaneet Martti ja Sirkka Rapola. 26 sivua. Lasten Keskus 2005.

Vuoden viimeisenä päivänä kuuluu asiaan lukea jokin kuvitettu versio H. C. Andersenin surullisesta Pieni tulitikkutyttö -sadusta. Uudenvuoden aaton juhlahumussa voi samastua kylmässsä värjöttelevän ja ylenpalttisesta juhlinnasta osattomaksi jäävän tytön kohtaloon.

Kun kuulin, että Lasten Keskus aikoo julkaista H. C. Andersenin syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi Kveta Pacovskán kuvituksen Andersenin satuun Pieni tulitikkutyttö, terhakoiduin heti ja näin toteutuksen silmissäni: paljon punaista, ronskia värinkäyttöä ja äärimmäistä pelkistystä.

Silti lopputulos hätkähdytti minua. Toteutus on vielä abstraktimpi kuin aiemmin suomennetussa Pacovskán Keskiyönteatterissa (Lasten Keskus 1993). Tästä kirjasta sukeutui nopeasti kaksivuotiaan esikoisen erityiskiinnostuksen kohde – sillä seurauksella että kotikirjahyllyn nykyinen nide on jo toinen laatuaan: ensimmäinen luettiin rikki!

Pieni tulitikkutyttö on yksi Andersenin lyhimmistä ja samalla ilmaisuvoimaisimmista ja siten myös visuaalisimmista saduista. Nykylasten suosikkisatu se ei kuitenkaan ole: nyttemmin se on löytänyt paikkansa esimerkiksi kuolemaa kuvaavien lastenkirjojen teemaluetteloista.

H. C. Andersenin kuolemakuvaus myötäilee 1800-luvun lastenkirjallisuuden armollista käsitystä hurskaan lapsen kuolemasta: tyttö pääsee taivaan iloihin yhdessä jo aiemmin kuolleen isoäitinsä kanssa.

Pienen tytön kuoleman kuvauksen voi sadussa tulkita syytökseksi koko yhteiskunnalle, joka ei reagoi kuolemaan tai tee voitavaansa lapsen kuoleman estämiseksi. Andersen tarjoaa kuitenkin kristillisen lohdutuksen kertomalla, että tyttö pääsee taivaaseen rakkaimpiensa luokse, mutta samaan aikaan hän kuitenkin tunnustaa tytön kuoleman ennenaikaiseksi ja siten turhaksi.

Kveta Pacovskán tulkinta sadusta on ekspressiivinen, jossain määrin jopa hyökkäävä. Hän käyttää sekatekniikkaa, johon hän on yhdistänyt erilaisia väripintoja (mm. hopeafoliota) ja yllättäviä muotoja.

Räikeänväriset tulitikut tuntuvat suorastaan ilkkuvan tytön lohdutonta tilannetta. Tilikirjan lehdelle Pacovská on piirtänyt groteskin-naiivisti kuvatun tytön kasvot, jotka katsovat suoraan lukijaa ja kuvan katsojaa kohti. Onko tyttö nostanut kätensä suun peitoksi osoittamaan mykkyyttään ja kohtalon varaan heittäytymistään?

Lohduttoman harmaalle aukeamalle kuvattu talo on saanut foliopainatusta ikkunoihin. Rappukäytävän syvänne, jossa tyttö värjöttelee, loistaa hehkuvan punaisena.

Katsoja voi tulkita harkitusti käytetyn punaisen värin kapinan, uhman, elämäntahdon tai tuskan ilmaisijaksi. Pacovskán ilmaisu muistuttaa lapsen impulsiivista piirtämistä: kaikkea on vaikea selittää – ja tuskin on tarpeenkaan.

Pacovskán tulkinta Pienestä tulitikkutytöstä on ravisteleva – se herättää monenlaisia ja ristiriitaisiakin tunteita – ja on näin ollen varsin yhteneväinen sadun herättämien mielleyhtymien kanssa.

Teksti on ladottu sivulle tasaiseksi blokiksi. Se antaa koko sadulle juhlallista “jykevyyttä”. Tekstiä on höystetty punaisella tehostevärillä hyvin minimalistisesti mutta tehokkaasti kohtauksessa, jossa tyttö sytyttää ensimmäisen tulitikun.

Tsekkiläinen kuvittaja, graafikko Kveta Pacovská (s. 1928) on palkittu vuonna 1993 H. C. Andersenin mitalilla. Pacovskán taidenäkemykseen voi perehtyä teoksessa The Art of Kveta Pacovská (Michael Neugebauer Verlag 1991).

Teksti on muokattu ja laajennettu versio alunperin Kuvittaja-lehden numerossa 1/2006 ilmestyneestä arvostelusta.

Rouva Huu toivottaa lukijoilleen onnekasta uutta vuotta. Jatketaan hyvien lasten- ja nuortenkirjojen lukukokemusten jakamista taas ensi vuonna!

Jokainen päivä lapsen kanssa on suuri seikkailu

Mervi Lindman: Memmuli karkaa sirkukseen. 40 sivua. Tammi 2009.

Vanhempien lisääntynyt kiire ja huolet näkyvät hentoisesti myös uusissa kuvakirjoissa. Memmuli karkaa sirkukseen ei ole nimensä puolesta mikään rankka angstikirja, mutta juuri siksi se on hyvä muistutus vanhemmille tarttua hetkeen ja nauttia kiireettömästä laatuajasta yhdessä lasten kanssa.

Memmuli kaipaa isän apua hevosleikissään, mutta isä on uppoutunut sanomalehden lukuun ja sitten pitää imuroida ja äitikin näkyy piiloutuneen ison tiskivuoren taakse.

Memmuli äkämystyy ja päättää karata sirkukseen. Siellä tyttö saa kaikkien jakamattoman huomion ja ihailua osakseen.

Mervi Lindman yhdistää lapsen tunteet, mielikuvituksen ja todellisuuden tarinaansa, joka on vankasti lapsen puolella.

Hauskan viitteellisesti Lindman antaa Memmulin huoneen lattialla lojuvien kirjojen – P. L. Traversin Maija Poppasen ja Georges Duplaixin Tammen kultaiset kirjat –sarjaan kuuluvan Sirkus Pomeranssin – kautta tunnustusta innoittajilleen. Kuvituksesta selviää myös syy Memmulin sirkusaiheisiin leikkeihin: hän on hiljaittain käynyt itsekin sirkuksessa ja saanut siitä muistoksi sirkusjulisteen.

Kuten lastenkirjoissa aina, päästään tässäkin kuvakirjassa Memmulin kokemista vääryyksistä huolimatta onnelliseen ja tyveneen loppuun: vanhemmat ovat Memmulin sirkusleikin aikana oivaltaneet laiminlyöntinsä ja paistaneet sovinnon eleenä ison läjän lättyjä!

Sama aihe, vanhempien ja lasten maailman kohtaamattomuus, on esillä myös Petra Heikkilän Hipun laatikkoleikissä (WSOY 2009), jonka Rouva Huu jättää jääviyssyistä pelkälle maininnalle.

Kirjassa Hippu-possun vanhemmat ovat hankkineet uuden television. Hippu pitkästyy vanhempien tv:n töllötykseen ja keksii itse paljon kivaa luovaa tekemistä television pakkauslaatikosta…

Hirnuvia kesämuistoja

Saara Niemi ja Johanna Viitanen: Hekla säntää kesään. Kuvitus Johanna Viitanen ja Jenni Viitanen. 96 sivua. Vudeka 2009. Ulkoasun suunnittelu Inari Savola.

Hevosaiheiseen tietokirjallisuuteen erikoistuneen Vudeka-kustantamon Hekla säntää kesään on korkeatasoinen ja myös ulkoasultaan tyylikäs hevosharrastajien kotimainen toivekirja.

Vudeka on vuonna 2004 perustettu, Läyliäisissä toimiva erikoiskustantamo, joka julkaisee pääosin kotimaisin asiantuntijavoimin tehtyjä hevosaiheisia tietokirjoja. Hekla-kirja soveltuu fiktiota ja faktaa (eli ns. faktiota) jouhevasti yhdistävän otteensa vuoksi mainiosti myös lapsille ja nuorille.

Kirja kertoo islanninhevostammojen vapaasta ja vaiherikkaasta laidunkesästä. Laitumen johtaja on hieman äkäilevä Alma, joka kaitsee kolmivuotiaan Hekla-tamman lisäksi Neriaa, Tärppyä, Hallaa ja Liiraa.

Verkkainen kesätunnelma saa uusia sävyjä, kun Alma synnyttää juhannusyönä orivarsan. Hekla varttuu kesän aikana ja syksyllä se on jo varma ja vakaa aikuinen tamma, jota odottavat varmasti tulevana vuonna jo aivan uudet haasteet.

Saara Niemen ja Johanna Viitasen teksti hengittää kauniisti hevosen rytmiin; kuvitus ei personoi hevosia makeilevasti, vaan kunnioittaa niiden ominaisarvoa sellaisenaan.

Syyskuun ensimmäisenä aamuna sumu ottaa laitumen syliinsä. Lehmät ja hevoset joutuvat vaihtamaan kuulumisia aidan vieressä. Sitä kauempana kaikki häviää usvaan. Hekla pysyy lauman keskellä. Siinä tuntuu turvalliselta, vaikka metsä ja pellot katoavat näkymättömiin.

Johanna Viitasen värivalokuvissa pääosassa ovat myös hevoset – ihmisiä ei kuvissa näy, vaikka kirjan päätteeksi annetaankin tietoa kesälaitumen monista hoitotoimista ja ihmisen vastuusta hevosiin nähden.

Kauniin eleettömästi kirja kiinnittää lukijan huomion luonnon ja eläinten symbioottiseen suhteeseen.

Hevostietouden lisäksi kartutetaan lukijan lajitietämystä myös muutamilla hevoshaan villikukkasilla. Johanna Viitasen japanilaisen haikuperinteen mukaan tehdyt kuulaat, vapaasti tekstatut runot istuvat hyvin taittoon, johon modernia otetta tuovat myös Jenni Viitasen retrohenkiset piirroskuvitukset lukujen taitoskohdissa.