Renessanssiajan hölmöläiset hyvän maun rajoilla

François Rabelais: Pyllypyyhin. Kuinka jättiläinen Grandgousier oppi tuntemaan poikansa Gargantuan ihmeelliset hengenlahjat tämän keksittyä pyllypyyhkimen. Kuvittanut Pef. Suomentanut Kirsti Luova. 34 sivua. Pieni Karhu 2011.













Pienillä kustantamoilla on rohkeutta räväyttää ennakkoluulottomilla kirjavalinnoillaan huomattavasti isoja kustantamoita useammin.

Ranskalaisen renessanssineron, François Rabelaisin (n. 1494–1553), Suuren Gargantuan hirmuinen elämä -teoksesta poimittu katkelma on Ranskassa tehty lastenkirjaksi ja se on äskettäin ilmestynyt Pienen Karhun kustantamana nimellä Pyllypyyhin.

Lääkärinä, pappina ja kirjailijana tunnettu Rabelais oli oman aikansa fantastikko, joka kirjoitti satiiria, groteskeja kertomuksia, rivoja vitsejä ja lauluja.

Suomennoksen pohjalta on yritetty herättää keskustelua Kirjastot.fi:n lukukokemusten keskustelufoorumilla ja Aamulehdessä. 18.4.2011 rovaniemeläinen toimittaja Outi Torvinen kirjoitti Mistä kysymys –palstalla otsikolla ”Miten roisi teksti sopii lastenkirjaan?”

Tämän isompaa lastenkulttuuriskandaalia kirja ei ole Suomessakaan synnyttänyt.

Kirjan takakansi antaa lukukoordinaatteja kirjan tulkintaan: ”Teksti on kirjoitettu aikana, jolloin vessapaperia ei ollut vielä keksitty”.





Gargantua on arvostetun jättiläisen Grandgousierin poika ja häntä yritetään koulia maan tavoille.

Hän pissi kenkäänsä,
kakki paitansa helmaan, niisti hihaansa,
hän räki keittoonsa
ja pyöriskeli ja hyöriskeli siellä sun täällä
ja ryyppäsi tossustaan,
ja raaputti mahaansa tavallisesti pärekorilla.
– – Hänen isänsä pikku koirat söivät hänen lautaseltaan,
hän söi muina miehinä niiden kanssa.
Hän puri niitä korvista
ja ne raapivat hänen nenuaan,
hän puhalsi niitä persuuksiin,
ne nuolivat hänen suupieliään.

Kun isä palaa sotaretkiltään pojan ollessa viisivuotias, hän tivaa kotiopettajilta tietoa pojan siisteyskasvatuksen tolasta. Opettajat vakuuttavat kilvan, ettei koko maassa ole toista pikkupoikaa, joka olisi paneutunut tähän asiaan yhtä perinpohjaisesti. Ja tämän jälkeen kerrotaan niistä lukuisista luovista tavoista, joilla Gargantua on keksinyt hoitaa pyyhkimisen isojen tarpeiden jälkeen.





Rabelaisin Gargantua-tarinat ammentavat ranskalaisessa kansansadustossa esiintyvien löylynlyömien jättiläisten rikkaasta karakteristiikasta. Pyllypyyhin on siis oman aikansa kakkahuumoria, jonka tenho ei ole 500 vuodessa hävinnyt minnekään.





Aikuinen suhtautuu aiheeseen ja sen irvokkaaseen käsittelyyn – ymmärrettävästi ja oikeutetusti – nyreän happamasti. Kohtaukset, joissa Gargantua-poika pyyhkii takalistonsa kissaan ja untuvaiseen ankanpoikaan hipovat eittämättä hyvän maun rajoja.

Leikki-ikäiselle ja alakoululaiselle kirja tuottanee hetken hupia ja tyydytystä – jättämättä kuitenkaan sen suurempia jälkiä lapsen psyykeen tai siisteyskasvatukseen.

Pyllypyyhkimen lukeminen herättää taatusti kaiken ikäisissä yhtälaista arvostusta vessapaperia ja sen keksijää, yhdysvaltalaista Joseph Gayettya kohtaan. Gayetty toi markkinoille vuonna 1857 Aloe veralla kostutetut wc-pyyhkeet nimellä Gayetty’s Medicated Paper. 14 vuotta myöhemmin yhdysvaltalainen Seth Wheeler kehitti modernin vessapaperirullan.

Kuvittajanimimerkki Pefin kuvitus on humoristista ja karrikoitua ja kulkee näin käsi kädessä Rabelaisin vulgaarin kerronnan kanssa. Pef on tehnyt muitakin kohahduttavia kuvituksia muiden muassa kondomin historiaa käsittelevään teokseen.

Äidin ja tyttären suhteista

Sanna Tahvanainen & Sari Airola: Silva och teservisen som fick fötter. Schildts 2011.

Sanna Tahvanainen & Sari Airola: Silva ja teeastiasto, joka sai jalat alleen. Suomentanut Jyrki Kiiskinen. Schildts 2011.











Sari Airola on yksi kiinnostavimmista lasten kuvakirjojen nykykuvittajista, jos mittapuuna pidetään tunteiden visuaalistamista. Airola on asunut pitkään perheineen Hongkongissa ja tämä itämainen henki välittyy usein myös hänen kuvituksiinsa.

Painotuoreen Silva ja teeastiasto -kuvakirjan kuvituksessa hän on hyödyntänyt aasialaisia tekstiilipainolaattoja kuvapintojen elävöittämisessä.

Runoilija Sanna Tahvanaisen lastenkirjadebyytin aihe on kiinnostava ja siitä löytyy samastumisen tasoja moneen muuhunkin lapsiperheen poikkeustilanteeseen.

Silva-tyttö asuu kaksin äitinsä kanssa isossa talossa. Äiti on kaikesta päätellen melkoinen kontrollifriikki ja elää melko sofistikoituneessa ja kultturellissa omassa kuplassaan, vailla tavallisten ihmisten arkisia rientoja. Äiti rakastaa italian kieltä ja juo capuccinoa vanhoista teekupeista ja syö mieluusti tyttärensä kanssa lasikuistilla cannelloneja.

Äiti on vähän kuin teeastiasto, jonka kupit ovat niin ohuet että ne voi purra rikki. Äidillä on aika usein migreeni. Silloin hän makaa samettisohvalla migreeninsä kanssa. Kun Silva oli pieni, hän luuli sen tarkoittavan, että joku makasi äidin vieressä. Kerran hän hiippaili paikalle nähdäkseen, kuka se oli. Silva kiskaisi peiton äidin päältä, ja äiti ulvoi kuin sumutorvi. Mutta äidin vieressä ei ollut ketään.
Silva ei halua ikinä kasvaa aikuiseksi. Silloin tulee migreeni ja lakataan kiipeilemästä puissa. Ehkä äidillä on migreeni siitä syystä? Koska hän on lakannut piiloutumasta yllättäviin paikkoihin?

Migreenikohtauksen aikana äiti katoaa, piiloutuu, menee Silvan ulottumattomiin.

Silva on toivonut, että äiti kertoisi hänelle etukäteen ennen kuin katoaa. ”– Lupaa jättää aina lappu, ennen kuin katoat, Silva sanoo äidille, ja äiti lupaa”.

Mutta äiti unohtaa lupauksensa ja katoaa kerta toisensa jälkeen Silvan mielikuvissa olevaan italialaiseen salaiseen puutarhaan, joka on ”suuri ja upea ja kaukana”.




Silva pakenee ahdistavaa tilannetta omaan salapaikkaansa, pensasaidan vehmaaseen piiloon yhdessä teeastiaston ja lintulelujensa kanssa ja haaveilee siellä suuresta perheestä.

Tahvanainen lataa tekstiinsä monia vertauskuvia, mutta kuvakirjan ydinsanoma vanhemman hoivavastuusta ja lapsen tarpeesta olla rakastettu pysyy silti riittävän lapsentajuisena. Migreenikohtauksen mentyä ohi äiti lähtee etsimään Silvaa ja löytää hänet pensasaidan kätköistä. Äiti ja tytär pääsevät sovintoon, kun Silva kertoo peloistaan vihdoinkin ääneen.

– Hyvä kun sanoit tuon, äiti sanoo. – Kaikki mistä voi puhua tuntuu heti vähemmän pelottavalta. Vähän kuin valaisisi taskulampulla tummaa läikkää. Kun valo osuu siihen, se ei tunnu enää yhtään pelottavalta.

Kuvakirjan tunnelma on hyvin latautunut. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että tyypillisten kriisejä kuvaavien lastenkirjojen tapaan tässä kirjassa lapsen turvaksi ei tule ulkopuolisia auttajia ja ymmärtäjiä (esim. lastensuojelua tai isovanhempia): äiti ja tytär ratkaisevat asian lopulta keskenään.

Silvan erillisyyden tunnetta alleviivaa tehokkaasti kohtaus, jossa kuvataan Silvan ystävän Kaisan vierailua hänen kodissaan. Kaisa vierastaa Silvan äidin erikoista persoonaa.

Sari Airola on kuvittanut kohtauksen kekseliäästi siten, että Kaisa on kuvattu värittömäksi ja lähes läpikuultavaksi hahmoksi Silvan värikylläiseen olemukseen verrattuna. Tämä antaa tulkintani mukaan myös kirjan lukijalle ja kuvan katsojalle vihjeen siitä, että sisimmässään Silva kaikesta huolimatta kokee hengenheimolaisuutta enemmän suhteessa äitiinsä kuin ikätoveriiinsa.




Tahvanaisen ja Airolan kuvakirja on ilmestynyt samanaikaisesti sekä ruotsiksi että suomeksi.

Silva ja teeastiasto on moniulotteinen kirja. Sen voisi uskoa puhuttelevan lapsia, jonka vanhempi poikkeaa jollakin tavalla ns. valtavirrasta. Samanlaisia monitulkintaisia kuvakirjoja ovat Pija Lindenbaumin Elsa-Mari ja pikkuisät (WSOY 1991) ja Kun Ollin äiti unohti (WSOY 2006).

Muna ja pupu

Margaret Wise Brown & Lilian Obligado: Pupu ja muna. Tammen kultaiset kirjat 167. Suomentanut Pirjo Rintakoski. 24 sivua, Tammi 1985. 2. painos 2009.














Viime pääsiäisenä Lastenkirjahyllyssä oli esillä Lennart Hellsingin kuvakirja Muna. Jatketaan siis samalla linjalla.

Pupu ja muna –kuvakirjassa pieni pupu löytää munan. Se kuulee että jokin liikkui munan sisällä. Mitähän siellä mahtaa olla?





Pupu ryhtyy määrätietoisesti retuuttamaan munaa. Viimein se väsyy ja käy lepäämään munan kylkeen. Sillä välin munasta kuoriutuu ankanpoikanen, joka puolestaan ihmettelee nukkuvaa pupua ja yrittää herättää sitä kaikin keinoin.

Vihdoin pupu herää ja siitä ja ankasta tulee tietysti ylimmät ystävykset.




Juuri tällaisissa yksinkertaisissa, juoneltaan ennalta-arvattavissa perustarinoissa piilee Tammen kultaisten kirjojen lumous.