Pitäisikö rakkaudellekin asettaa lastenkirjoissa rajat?

Sam McBratney & Anita Jeram: Arvaa kuinka paljon sinua rakastan. Suomentanut Anneli Heimonen. 30 sivua. WSOY 1997. 5. painos 2003.

Sam McBratney & Anita Jeram: Arvaa kuinka paljon sinua rakastan. Suomentanut Anneli Heimonen. 16 sivua. WSOY 1999. (Kirjassa läppiä ja liikkuvia osia).







Eilisessä Helsingin Sanomissa oli sunnuntaisivuilla mielenkiintoinen haastattelu, joka on otsikoitu provosoivasti: "Vie lapselta valta".

Toimittaja Katarina Baer oli haastatellut saksalaista lastenpsykiatri Michael Winterhoffia, joka luokittelee nykylapset kurittomiksi, vastuuttomiksi ja narsistisiksi. Lapset eivät aikuisinakaan pysty hallitsemaan elämäänsä.

Syy lasten käytökseen löytyy Winterhoffin mukaan aikuisista – lasten vanhemmista ja muista kasvattajista –, jotka käyttävät lapsiaan tiedostamatta emotionaalisesti hyväkseen esimerkiksi kerjäämällä lapsiltaan rakkautta. Tämän seurauksena valta on perheissä siirtynyt vanhemmilta lapsille. Winterhoffin mukaan jopa 80 prosenttia saksalaisvanhemmista elää tuhoisassa symbioosissa lastensa kanssa.

2000-luvun uutena trendinä voi pitää kuvakirjoja, joissa kuvataan lapsen perustarpeiden tyydyttämistä sekä erityisesti vanhemman hoivaa ja rakkautta, lapsen yksilöllistä kuulluksi tulemista sekä hyväksynnän ja arvostuksen saamista erilaisissa kasvatukseen liittyvissä tilanteissa. Samaan aikaan lastensuojelussa työskentelevät kasvatuksen asiantuntijat ovat havainneet, että nykylapset kärsivät yhä enemmän aikuisen emotionaalisen läsnäolon puutteesta.

Aiemmin vanhempien tunneköyhyys oli yleisintä sosiaalisessa syrjäytymisvaarassa olevissa perheissä, mutta nykyisin tunneköyhyys ulottuu yhä useammin myös taloudellisesti hyvin toimeen tuleviin lapsiperheisiin. 1990-luvun lamavuodet asettivat uusia haasteita vanhempien omalle jaksamiselle: tuolloin alettiin puhua hukassa olevasta vanhemmuudesta, jolla tarkoitettiin paitsi kokemattomuutta lapsen fyysisessä hoitamisessa myös neuvottomuutta elämän eri ilmiöiden ja tunne-elämän äärellä.

Viime vuosina on ilmestynyt hämmästyttävän paljon kuvakirjoja, joissa eläinemo ja poikanen vakuuttavat toisilleen rakkauttaan. Lajin kiistämätön klassikko on brittiläinen Sam McBratneyn ja kuvittaja Anita Jeramin (s. 1965) kuvakirja Arvaa kunka paljon sinua rakastan.

Pikku Pupu haluaa nukkumaan mennessään kertoa, kuinka paljon se rakastaa emoaan. Sanojensa vakuudeksi se levittää tassunsa levälleen havainnollistaakseen näin rakkautensa määrää. Kilpailutilanne syntyy, kun emo näyttää omilla isommilla tassuillaan oman rakkautensa mittaa ja laajuutta.

Viimein Pikku Pupu keksii verrata rakkauttaan avaruuteen:

Sitten Pikku Pupu nosti katseensa pensaiden yli. Öinen taivas oli suuri ja tumma. Mikään ei voinut olla kauempana kuin taivas.
"Minä rakastan sinua niin paljon kuin täältä on matkaa KUUHUN", hän sanoi ja sulki silmänsä. "No se on kyllä paljon", sanoi Iso Pupu. "Todella paljon."

Mutta viimeisen sanan sanoo sittenkin Iso Pupu:

Iso Pupu laski Pikku Pupun hellästi lehtivuoteelle. Hän kumartui ja antoi Pikku Pupulle hyvänyönsuukon. Sitten Iso Pupu asettui Pikku Pupun viereen ja kuiskasi hymyillen: "Minä rakastan sinua niin paljon kuin täältä on matkaa kuuhun – JA TAKAISIN."

Jeramin kuvakirja on Suomessakin yltänyt useampaan painokseen. Se on aikuisen toiveuni harmonisesta ja leppeästä lapsen ja vanhemman tunnesuhteesta.

Lapsen kannalta kirjan loppuratkaisu on kuitenkin nujertava: miksei Pikku Pupu saanut sanoa viimeistä sanaa, miksei se ollut emoaan kekseliäämpi ja verbaalisesti nokkelampi? Eikö Pikku Pupun olisi pitänyt oivaltaa, että tällainen kilpailu rakkauden määrästä on jonninjoutavaa ja turhaa, kun se arkisissa puuhissa saa päivittäin monia todisteita vanhemman pyyteeettömästä ja horjumattomasta rakkaudesta ?

Anita Jeramin kuvakirjan kaltaisia rakkauden vakuutuskirjoja löytyy lisää, tässä muutamia:

Nele Moost & Michael Schrober: Minulla on sinut ja sinulla on minut (SLEY-2004)
Peter Horn & Cristina Kadmon: Miksi isä on tärkeä (Lasten Keskus 2002)
Debi Gliori: Kulta pieni (WSOY 2000)
Jean-Babtiste Baronian & Noris Kern: Rakastan sinua ikuisesti (Kustannus-Mäkelä 2003)
Gill Lobel & Sebastien Braun: Äiti rakastaa aina (Kustannus-Mäkelä 2006).

Vielä on kesää jäljellä leikittäväksi

Leena Hietamies & Karoliina Pertamo: Lapsen kesäkirja. Parhaat puuhavinkit. 87 sivua. Minerva 2011. Kansikuva Karoliina Pertamo ja Leena Kilpi.










Tämä kirja leikki koko kesän kuurupiiloa Rouva Huun työhuoneessa ja päätyy sen vuoksi vasta nyt esiteltäväksi.

Mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Ja toisaalta – juuri nyt eletään monissa lapsiperheissä hiukan malttamattomia aikoja: kesä on kääntynyt jo peruuttamattomasti toiselle kyljelleen, ilmassa on hitunen kesän päättymisen haikeutta ja parhaansa tekevät myös koulureppujen ja syysvaatteiden mainostajat, jotka muistuttavat pian päättyvästä kesälomasta. Kesän lomareissut on jo tässä vaiheessa yleensä tehty ja mieli kurkottaa vähän varkain jo tuleviin syksyn rutiineihin. Silloin on hyvä keksiä jotain hauskaa, mieluusti kaikkia perheenjäseniä kiinnostavaa ja inspiroivaa yhteistä tekemistä.

Erilaiset puuha-, leikki- ja pelikirjat ovat selvästi yleistyneet 2000-luvulla. Niiden uusi suosio kertoo mielestäni paljon aikuisten omasta kyltymättömän nostalgian nälästä: halusta tutustuttaa lapset ja lapsenlapset oman lapsuuden pihaleikkeihin ja luonnonläheisiin puuhiin. Käpylehmät, kaarnalaivat, ulpukan emipossut ja pihlajanmarjahelmet ovat katoavaa leikkiperinnettä, jota halutaan nyt siirtää uusille sukupolville.



Näistä aineksista ammentaa Leena Hietamiehen koostama Lapsen kesäkirja.

Luonnonmukainen elämäntapa, luonnon kunnioitus ja kierrätysmateriaalien käyttäminen ovat keskiössä. Kirjassa on sekä sisällä että ulkona toteutettavia leikkejä, pelejä ja pikkuaskareita, joista monet kirjan nimestä huolimatta sopivat hyvin muinakin vuodenaikoina toteutettaviksi.

Askartelumateriaalit kerätään luonnosta tai hyödynnetään parittomia sukkia ja lapasia ja muita arkisia esineitä. Viisaasti muistutetaan luonnon turhasta häiritsemisestä ja riistämisestä.



Joitakin perinteisiä pihaleikkejä tekee mieli vähän kyseenalaistaa. Pitääkö nykylasta jo ohjeistaa leipuri- ja kahvilaleikkeihin hiekkalaatikolla tähän tapaan:

"Leipurileikki"

Sokerileipuri valmistaa hienot kakut pihalla, esimerkiksi hiekkalaatikossa. Tee kosteasta hiekasta hiekkakakkuja ja leivoksia sekä pullia ja piirakoita. Koristele ne mansikoilla ja kermavaahdolla eli puna-apiloilla ja koiranputkenkukinnoilla tai persikanpuolikkailla eli voikukan kukinnoilla.

"Kahvilaleikki"

Kakkujen ja muiden hiekkaleivonnaisten lisäksi voit tehdä myös muita ruokia. Voit laittaa leikkiruuaksi vaikka sillivoileipiä. Kaarnanpala tai puulastu on voileipä. Sivele sille voita eli voikukan terälehtiä ja päällimmäiseksi sillifilee, voikukanlehti.
Hyvän kesäkeiton saat silppuamalla vesikattilaan erilaisia ruohoja ja kukkasia. Puuroa voit tehdä vedestä ja sahajauhosta tai hiekasta.
Herkullisen näköistä kahvia tehdään sekoittamalla veteen vähän savea ja hienoa hiekkaa.

Aika absurdi lajissaan on "Hammaslääkärileikki":

Puhdista ison kiven pikkukoloja poralla, jonka teet puutikusta. Täytä "hampaiden" reiät hopeapaperista tai savesta pyöritellyillä paikoilla. Poraa paikat kunnolla paikoilleen. Kerää hopeapaperit pois, kun olet lopettanut leikin, niin luontoon ei jää roskia.

Hauskoja puuhaideoita Rouva Huun makuun olivat "Herneleikki", jossa lattialle kaadetaan kourallinen kovia herneitä, joita poimitaan kilpaa pyykkipojan avulla ja "Höyhenlentis", jossa oviaukkoon pingotetaan naru, jonka yli puhalletaan höyhentä.

Nykylapsien mediavetoiselle kilpailuvietille on annettu piirun verran periksi, kun kirjassa on myös ohjeet "Talent-kisan" ja "Levyraadin" järjestämiseksi.

Karoliina Pertamon levollinen ja värikylläinen kuvitus hivelee silmää.

Erikoisena voi pitää kirjantekijöiden todennäköisesti aivan tietoista ratkaisua, että kuvitus ei anna puuhiin seikkaperäisiä työohjeita. Harva lapsi osaa enää sitoa kukkaseppelettä perinteisellä sidontatekniikalla, mutta kirjan henkeen kuuluukin se, että jokaisen persoonallinen lopputulos kelpaa sellaisenaan. Piiruntarkat työohjeet ja aikuismaisen siistit valmiit askartelun tuotokset eivät useinkaan innosta lapsia tekemään omia luomia kokeiluita.



Pertamon kuvissa pääosassa ovatkin isopäiset iloiset lapset, jotka ovat selvästi tehneet sinunkaupat luonnon ja erilaisen luovan näpertelyn kanssa. Retrotyyli näkyy maltillisesti lähinnä värien, muotojen ja kuvioinnin valinnoissa.

Ystävyyden, vanhemmuuden ja vapauden ylistys

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär. Kuvittanut Ilon Wikland. Suomentanut Tuula Taanila. 239 sivua. WSOY 1981. 26. painos 2007. Pokkariversio ilmestyy 2011.

Ronja ryövärintytär. Ryhmäteatterin esitys Hyvän omantunnon linnakkeessa Suomenlinnassa 27. elokuuta asti. Ensi-ilta 16.6.2011. Ohjaus Akse Pettersson. Päärooleissa Rosanna Kemppi (Ronja) ja Ylermi Rajamaa (Birk).
Muissa rooleissa Iina Kuustonen, Arttu Kapulainen, Sauli Suonpää, Annika Poijärvi, Heidi Kirves, Tommi Rantamäki, Kai Vaine ja Leo Honkonen.


 Musiikki Jukka Hannukainen ja Jussi Kärkkäinen. Lavastussunnittelu Janne Siltavuori. Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen. Puvustussuunnittelu Anna Sinkkonen. Valaistussuunnittelu Tomi Tirranen
. Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen. Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille. 










Rouva Huun kesämatka suuntautui äskettäin Helsinkiin ja matkan huipennuksena oli Ryhmäteatterin näytelmä Ronja ryövärintytär Suomenlinnassa.

Junamatkalla jo fiilistelin lukemalla Astrid Lindgrenin (1907–2001) Ronja ryövärintytärtä pitkälle yli puolen välin. Siitä oli hyvä solahtaa Ryhmäteatterin tulkintaan. Hyvän omantunnon linnakkeen katettu katsomo ja näyttämö muodostivat suojaisan sadunomaisen ja intiimin miljöön.

En tähän hätään ennättänyt kaivella arkistojani ja tarkistaa, millaiset olivat Lindgrenin omat tausta-aatokset Ronja ryövärintytärtä kirjoittaessaan. Väkivallan sekä henkisen ylivallan vastustaminen nousevat yhtä kaikki saturomaanin ja näytelmän keskeisiksi teemoiksi. Rosvoyhteisön keskinäinen lojaalius ja yhteishenki tulevat myös kauniisti esille.

Itselleni likeisimmäksi teemaksi kirjasta ja näytelmästä nousi kuitenkin monien ristiriitaistenkin tunteiden kyllästämä vanhemmuus – kuinka antaa lapselle riittävästi tilaa omaan kasvuun ja itsensä löytämiseen.



Näitä herkkiä tuntoja näytelmäkin onnistui aika-ajoin koskettavasti kuvaamaan. Kreeta Salmisen tilalla näytteli yhä Rosanna Kemppi, mutta tytär pongasi yleisön joukosta Salmisenkin, joka varmasti pian pääsee jalkavammansa parantumisen jälkeen jo loppukesän näytäntöihin.

Tänä vuonna Ronja ryövärintyttären ilmestymisestä tulee kuluneeksi 30 vuotta. Ryhmäteatterin näyttelijät ovat kaikki niin ikään kolmekymppisiä ja he ovat tehneet hellyydellä oman tulkintansa lapsuutensa rakkaasta lastenkirjasta.



Astrid Lindgrenin elämäntarinan yhteydessä ei aina muisteta, että hän teki kirjailijan työnsä ohella pitkän uran lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoimittajana Raben & Sjögrenin kustantamossa vuodesta 1946 lähtien lähes neljännesvuosisadan ajan. Tässä puolipäiväisessä toimessaan hän jatkoi keskeytyksettä aina vuoteen 1970 asti.

Todennäköisesti nämä kaksi työtä – kirjailijana ja kustannustoimittajana – limittyivät siinä määrin hedelmällisesti toisiinsa, että Lindgrenin koki tämän kaksijakoisen työnsä mielekkääksi.

Veljeni, Leijonamieli ja Ronja ryövärintytär syntyivät vasta Lindgrenin eläkevuosina.

Lastenromaaneissaan Mio, poikani mio, Veljeni Leijonamieli ja Ronja Ryövärintytär Astrid Lindgren on hyödyntänyt pohjoismaista sankaritarustoa ja anglosaksisen fantasian aineksia. Lindgrenin fantasiaromaaneissa ei kuitenkaan ole pääosassa fantasiahahmoja, vaan tavallisia lapsia, jotka solahtavat kukin tavallaan satuun ja seikkailuun. Ryhmäteatterin puvustuksesta vastannut Anna Sinkkonen oli luonut hienoja hahmoja männiäisistä, kakkiaisista ja ajattarista.