Isabel Abedi & Julia Kaergel: Enni Possunen sanoo EN! Eli ei vieraiden mukaan saa lähteä kukaan. Suomentanut Maisa Savolainen. 26 sivua. Lasten Keskus 2005. Gisela Braun & Dorothee Walters: Suuri EI ja pieni EI. 38 sivua. Mannerheimin Lastensuojeluliitto 2001.
Sari Vento & Mika Launis: Peikonhäntä. 26 sivua. WSOY 2007.
Äskettäin julkistettiin Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittama kirja Pimppini on valloillaan (WSOY). Sen aiheena on naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö, jota käsitellään tapakulttuurin, rikosoikeuden, kirjallisuuden, sosiologian ja psykologisen kohtaamisen kautta. Teos pyrkii osaltaan auttamaan myös seksuaalista vallankäyttöä kokeneiden naisten traumaattisen kokemusten työstämistä.
Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on lapsen kaltoin kohtelun muotona yksi vaikeimmin hyväksyttävissä olevista rikoksista. Lapsen seksuaalisella hyväksikäytöllä tarkoitetaan lapsen altistamista ikään kuulumattomalle seksuaalisuudelle, johon lapsi ei missään olosuhteissa voi antaa suostumusta. Yksi rankimmista rouva Huun lukukokemuksista on ollut norjalaisen Erna Oslandin varhaisnuortenromaani Punaisen huoneen tyttö (Tammi 1994), joka kertoo alakouluikäisen tytön isäpuolen taholta kokemasta insestistä.
Aihetta käsitteleviä kuvakirjoja on alkanut ilmestyä Suomessa vasta 2000-luvulla. Saksalaisten Gisela Braunin ja Dorothee Waltersin kuvakirja Suuri EI ja pieni ei kertoo pienestä Ei-nimisestä tytöstä, jonka pitää opetella sanomaan tarpeen mukaan kieltoja riittävän kuuluvalla ja päättäväisellä äänellä.
Tytön olemus kuvataan ennen voimaantumista hivenen veltoksi ja passiiviseksi: hänen ilmeensä on nyrpeä ja pelokas. Itsemääräämisoikeuden harjoittelun näyttämönä on puiston penkki, jonka luokse tulee vuorollaan lihava nainen, tytön suklaapatukkaa kärkkyvä poika ja viimein keski-ikäinen mies, joka haluaisi antaa tytölle suukon.
Miehen häikäilemätön käytös saa tytön lopulta toimimaan ja hän huutaa niin kovaa kuin jaksaa päättäväisen ”EI:n”. Vasta silloin penkillä istuva nainen ja poika ja uhkaavasti käyttäytynyt mies oivaltavat että tyttö on vakavissaan ja jättävät tytön rauhaan.
Viimeisessä kuvassa istuu fyysiseltä kooltaan ja ulkoiselta olemukseltaan muuttunut tyttö, joka on selvästi sinut oman itsensä kanssa. Kirjan keskiaukeamalla on pois leikattavaksi tarkoitetut aikuiselle suunnatut saatesanat kirjan käyttömahdollisuuksista lapsiryhmissä.
Isabel Abedin ja Julia Kaergelin kuvakirjassa Enni Possunen sanoo EN! Eli ei vieraiden mukaan saa lähteä kukaan aihe on loitonnettu eläinten maailmaan, mikä varmasti helpottaa aiheen käsittelyä pienempien lasten keskuudessa. Enni-possulla on paha uhmaikä ja se vastaa kaikkiin kysymyksiin EI-sanalla.
Enni kieltäytyy pahimmassa uhmassaan pukemasta mitään lempimekoistaan ylleen ja lähtee ilman vaatteita puutarhaan. Niskoittelevasta elämänasenteesta on kerrankin hyötyä, kun lipevä susi lähestyy puistossa Enniä. Samalla hetkellä tyttöpossu muistaa nähneensä unta samasta sudesta, joka oli houkutellut Ennin taloonsa. Ennin ei-huuto havahduttaa paikalle aikuiset, jotka ajavat suden tiehensä.
Kuvakirjan rakenne on kiinnostava: tarina johdattaa lapsilukijan arkaluontoiseen pääteemaansa vaivihkaisesti. Lapsen on helppo samastua uhmakkaaseen possuun. Tarinassa ei suoraan puhuta namusedistä ja pedofiileistä tai lapsen oikeudesta fyysiseen koskemattomuuteen. Kirjan kehystarina on kuin mistä tahansa ”harmittomasta” eläinseikkailusta, mutta laajenee vähin erin käsittelemään uhkatilannetta, jolle nykylapsikin voi lähiympäristössään altistua.
Sari Venton ja Mika Launiksen Peikonhäntä on ensimmäinen kotimainen aihealuetta käsittelevä lastenkirja. Ilmestyessään tämä kirja sai tärkeään aiheeseensa nähden hämmentävän vähän huomiota. Se antaa sadunomaisen esitystapansa vuoksi eniten liikkumavaraa keskustelulle ja aiheen työstämiselle yhdessä lapsen kanssa.
Ajattelematon prinsessa käyttää sadussa peikon häntää hyppynaruna ja tupsuttelee hännän päällä poskiaan. Peikon on vaikea sanoa, että prinsessan toimet eivät tunnu siitä hauskalta. Peikko uskoo olevansa kiitollisuudenvelassa prinsessalle, koska tämä auttoi peikkoa löytämään piiloleikissä hyvän kätköpaikan.
Prinsessa leikkii vielä toistamiseen peikon hännällä:
– Ihania kapineita nää, peikon häntä ja hännänpää. Kauniita, kivoja, somia. Prinsessan ikiomia. Juu, ei, juu, ei...
Peikko seisoi hievahtamatta. Häntään koski. Tuntui kuin se voisi irrota minä hetkenä hyvänsä. Peikko yritti ajatella mukavia asioita: perhosia ja jäätelöä, kummitusta ja mörköä.
Prinsessa kieltää peikkoa kertomasta heidän yhteisestä leikistään peikon ystäville, kummitukselle ja mörölle. Hän perustelee kieltoaan sillä, että ystävät vain turhaan pahoittaisivat mielensä, jos peikko sanoisi prinsessan satuttaneen peikkoa, mikä ei todellisuudessa edes pidä paikkaansa.
Lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä on tavallista, että aikuinen hyväksikäyttäjä on kieltänyt lasta kertomasta asiasta ja kietonut asian yhteiseksi salaisuudeksi, mikä entisestään lisää lapsen tuntemaa syyllisyyttä ja häpeää. Peikonhännässä asian todellinen laita paljastuu lopulta peikon ystäville, kun peikko ei haluakaan enää leikkiä piilosta niiden kanssa. Ensin mörkö ja kummitus kuittaavat prinsessan teon ”hulluksi”, mistä seuraa peikon häpeän tunne, kun se päättelee olleensa itsekin syyllinen tapahtuneeseen.
– – Se kulki pitkin tuntematonta polkua, jota toisiaan kohti kurottelevat oksat varjostivat. Se kulki ja kulki kunnes aurinko katosi. Sieltä mistä aurinko katosi, löysi peikko mieleisensä piilopaikan. Se konttasi luolaan ja käpertyi kovalle maalattialle.
On yleistä, että pieni lapsi saattaa kertoa hyväksikäytöstä aikuiselle ymmärtämättä itse tapahtuman luonnetta lainkaan. Myös aikuinen voi tulkita lapsen puheen väärin tai ohittaa sen kokonaan, koska haluaa torjua rankan asian. Vasta kun peikko toistamiseen kertoo prinsessan teosta, kummitus uskoo sitä, ottaa kainaloonsa ja lohduttaa. Näin peikko voimaantuu ja oppii ystäviensä kannustamana pitämään puolensa ja sanomaan päättäväisesti ja kovalla äänellä EI.
Asian tultua julkiseksi, kummitus ja mörkö kohtelevat prinsessaa kuin ilmaa: prinsessasta tulee heille näkymätön ja hänet suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kirjaa lukeva aikuinen ymmärtää prinsessan saaman rangaistuksen pahimmaksi mahdolliseksi stigmaksi, mutta tarinaa kuunteleva lapsi odottaisi konkreettisempaa rangaistusta.
