Kahden sukupolven herkät pojat

Anna Haanpää-Vesenterä: Vaahteranlehtipoika ja pellavakantinen kirja, kuvitus Ilona Puska, 100 sivua, Marketiimi 2017.

Lastenkirjat heijastelevat usein kirjoittamisajankohtaansa, joko suoraan tai rivien välissä.

Toisinaan kirjailijan tarkoitusperät voivat olla henkilökohtaisia: hänen pontimensa kirjan tekemiseen voivat olla esimerkiksi omat kokemukset tai lapsuudenmuistot. Tällöin tekijä ei välttämättä koe tarpeelliseksi tulla paljonkaan lukijaa vastaan muokkaamalla aineistoa esimerkiksi nykylasta kiinnostavaan muotoon.

Anna Haanpää-Vesenterän (s. 1967) oman suvun historiasta todennäköisesti pontimensa saanut Vaahteranlehtipoika-sarja on edennyt kolmanteen osaan. 

Erno on alakoululainen. Hänellä on kaksi vanhempaa veljeä, jotka ovat jo muuttaneet pois kotoa.  Ehkä juuri siksi Erno tuntuu olevan  vanhempiensa ylenpalttisen rakkauden ja huolenpidon kohteena.

Kiireetön arki ja rakkaudentäyteinen lapsuus monien eri ikäisten läheisten ympäröimänä on valitettavan monelle nykylapselle harvinaista herkkua. Siksi voi olla hyvä päästä osalliseksi sellaisesta edes lastenkirjojen sivuilla.

Eletään 1970-lukua. Ajankohta määrittyy hyvin löyhästi leppoisan elämäntavan ja pienten yksityiskohtien kautta.

Isäi esimerkiksi varoittaa Ernoa, että ei ole hyvä viipyä vessanpöntöllä liian pitkään lukemassa sarjakuvia, ettei saisi peräpukamia. Ruskea kastike on perusruokaa ja lankapuhelinta käytetään harkitusti arkiseen viestintään. Naapurien ja lähisukulaisten sanomiset ja sanomatta jättämiset, ilmeet ja tokaisut antavat aihetta perinpohjaisiin keskusteluihin. 

Lastenromaanin sisälle on kirjoitettu äidin perhepäiväkirja, jonka ääneen lukua Erno usein kärttää, kun haluaa kuulla arkisia sattumuksia.

Jo ensimmäisessä osassa korostuivat isän ailahteleva luonne ja kodin jännitteet. Perheenjäsenet ovat tottuneet tarkkailemaan isän mielialojen vaihtelua.  

Muistan, että isä oli niin iloinen silloin tiistai-iltana, että hän otti tanssiaskelia keittiössä ja lauloi jotain saksankielistä laulua pätkän korkealta ja kovaa. Muistan, että hän laittoi suun ihan suipoksi ja hänen kaulansa venyi metrin mittaiseksi. Vähän ehkä liioittelen. Liioitteleminen on niin mukavaa. Meitä kaikkia nauratti isän pelleily. Kun isä on hyvällä tuulella ja pelleilee, meillä on valoisampaa. Kun isä laulaa, kaikki pidättävät hengitystään ja katselevat varovasti toisiaan.

Päiväkirjassa äiti kertoo ostaneensa adventtiaaton juhliin uusia juhlavaatteita, mustan samettimekon ja punaiset korkokengät. Häntä kuitenkin jännittää, mitä hänen miehensä tuumaa niistä. ”Jos hän vilkaisee asuani silmälasiensa yläpuolelta nopeasti sanoen Jaa, laitan jotain muuta.”

Romaanin lopussa isän salamyhkäinen olemus saa hieman selvitystä. Isä kertoo olleensa pikkupoikana aika surullinen, sillä hänen vanhempansa erosivat kun hän oli pieni. ”Isä oli nähnyt sodan. Sen näkeminen jää mieleen ja voi tehdä ihmisen vihaiseksi.”

Erno on ystävänsä Kaisun kanssa tutkimusretkellä ullakolla, ja talon asukkaiden kanahäkkivarastot kiinnostavat heitä vähän enemmän kuin on soveliasta.

Erno on haaveellinen poika, joka usein vaipuu omiin aatoksiinsa. Hän myös halaa puita ja nauttii välillä yksin olemisesta.

Ilona Puskan kuvitusta on niukkaakin niukemmin, vain kolme kokosivun nelivärikuvaa. 

Pienkustantajat eivät ole vielä oikein oivaltaneet, että korkeatasoinen ja runsas kuvitus on lastenromaanin valttikortti.   

Taitoltaan kirja on täyteen pakattu: kappaleet ovat pitkiä, jopa koko sivun mittaisia,  ja siksi raskaita lapsen itse luettavaksi. Väljempi taitto ja runsaampi kuvitus olisivat tehneet kirjasta lapselle helpommin lähestyttävän. 

Ensirakkausloikka kaukana kotoa

Riina Mattila: Järistyksiä, e-kirja, WSOY 2018.

WSOY:n Tuhat tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun toiselle sijalle ylsi Riina Mattilan (s. 1991) käsikirjoitus, joka ilmestyi vuoden taitteessa yksinomaan sähkökirjana, kuten myös kolmanneksi sijoittunut Sanna Heinosen Noland.

Lieneekö kyse kustantamon halusta kokeilla sähkökirjaformaattia, mutta kernaasti näille  kahdelle ajankohtaiselle ja yhteiskunnallisestikin kantaa ottavalle  nuortenromaanille olisi suonut julkitulon myös painettuina teoksina.

Mattilan Järistyksien fokus ei yllättäen ole muunsukupuolisuudessa, vaikka teos sitäkin melko viitteellisesti käsittelee. Keskiössä on pikemminkin oman identiteetin löytäminen ja ensirakastumisen hurman kuvaaminen tavalla, joka koskettaa kaikkia joskus sen kokeneita.

Elisa haluaa itseään kutsuttavan Eeliaksi. Hän ahdistuu kotikaupungin ahtaissa ympyröissä:

Elää vapaana tai kuolla, lukiessani historian kirjasta suutuin niin että revin sivun irti ja hautasin sen välitunnilla lumihankeen. Päähän ei mahtunut, miten kaiken idea oli ymmärretty Ranskassa jo vuonna tuhat jotain, mutta pesäpallokaupungissa ei kukaan tuntunut vieläkään tajuavan mistään mitään. Kotona olisi pitänyt olla omanlaisensa ja pukeutua niin kuin haluaa, mutta kun kasvoi keskikertaisuutta uhkuvassa kodissa ja eri suuntaan kuin kaikki muut, ajatus vapaudesta tuntui lähinnä surkealta vitsiltä. 

Valheelta. Otat liikaa vaikutteita. Sinut on aivopesty, vanhemmat hokivat kuorossa lempilauseitaan ja tyrkkivät minua vuorotellen rajan yli. Siis onko tuo miesten paita. Vaihdat sen nyt heti, kuuletko. Mitä ne opettajatkin susta ajattelee. Lopettaisit jo tuon kapinoinnin. 

Kuuletko. 

Kuuletko kuuletko kuuletko. 

Kuultuani tarpeeksi opettelin olemaan hiljaa. Kääriytymään tiukasti liian suuriin vaatteisiin ja juomaan litroittain teetä, ettei paleltaisi niin paljon sisältä. Elää vapaana tai kuolla, paskat, ajattelin tuijottaessani yksinäisyyttäni silmiin iltaisin. Pesäpalloihmisten keskellä olin kuin puunlatva, joka kasvoi väärän suuntaan.Ja kun minua yritettiin suoristaa, napsahdin poikki. Kukaan ei koskenut mielen kipeisiin kohtiin tai houkutellut piileskeleviä osiani esiin. Kukaan ei halunnut edes yrittää. 

Selvitystyö piti tehdä yksin, salaa yläasteen atk-luokan takarivillä. 

Ratkaisuksi löytyy taidepainotteinen Vaajapuron Lyseo, Välly, joka on riittävän kaukana kodista ja läheisistä. 

Eelian ensihavaintojen mukaan jokainen vällyläinen on ”vähän vinksallaan” ja lähes kaikilla oppilailla oli kotikaupunkipakoihinsa omat syynsä.

Vällyläisten keskellä sukupuoliraja muuttui ensimmäistä kertaa hieman häilyvämmäksi, kun ei tarvinnut miettiä huomasiko joku väärältä osastolta ostetut vaatteet tai sen kenen viereen nukahti iltaisin. Sellaisilla asioilla ei ollut arjessa merkitystä.

Eelia jakaa huoneen Karhun kanssa, josta tulee nopeasti hänen sielunkumppaninsa. Karhulla on kuitenkin myös omat kipupisteensä, jonne Eelia ei omassa rakkauden tyrskyssään näe.

Internaattiopintoja ei juurikaan ole kuvattu kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa, vaikka se tarjoaisi hyvät mahdollisuudet nuoruuden irtiottoihin ja itsenäistymiseen. Mieleen tulee kuitenkin Riina Katajavuoren novelli Opisto kokoelmassa Maailma on sun. Tarinoita nuoruudesta  (Tammi 2014) ja Kerttu Vuolabin omiin koulumuistoihin pohjaava Sataprosenttinen  (Atrain kustannus 2014).

WSOY:n kirjoituskilpailun voittaneen Jukka Behmin Pehmolelutytön tavoin myös Järistyksissä perheen kuvaus on karua. 

Eelialla on periaatteessa rakastavat ja lapselleen kaikkea hyvää tarkoittavat vanhemmat, jotka eivät kuitenkaan pysty ymmärtämään lapsensa erityisyyttä. 

Eelian identiteettiin liittyvä trauma juontaa viidennen luokan joulujuhlasta, jonne äiti pakotti laittamaan juhlahameen päälle.

Aina kun mä olen siellä, sekä äidillä että isällä on ravihevoslaput silmillä ja ne juoksee kierroksen mun edellä vaan siksi ettei niiden tarvitsisi pysähtyä ja katsoa millainen niiden lapsesta oikeasti tuli. Siksi mä piilotan musta kaiken aina kun vaan mahdollista. 

Riina Mattilan Järistyksiä kuvaa kauniisti ensirakkautta, jossa ollaan kaikki aistit auki. Hän on tarkka havainnoitsija, joka kirjoittaa esikoiskirjailijaksi harvinaisen konkreettista, elämyksellistä tekstiä, joka jättää lukijaan jäljen.

Järistyksiä liittyy osaksi William Shakespearen  Romeon ja Julian kirjallista ketjua, vaikka nuoret rakastavaiset eivät päädykään yhtä dramaattisiin ratkaisuihin.

  

  

En osannut paikantaa milloin se tapahtui, keskiviikkona vai torstaina, aamulla vai yöllä, se peruuttamaton, ensirakkausloikka. Se vain tapahtui ja toi mukanaan sarjan pieniä asioita, lumoutumista ja pelon hetkiä. Magneettivartaloiden vastustamatonta vetoa, napoja, jotka eivät hylkineet vaan kiskoutuivat raivolla kiinni toisiinsa, lusikkaöitä ja hymyileviä toiveita, että voisi päästä vieläkin lähemmäksi. Oma omempi omin, sitten sä. Jokaisesta uudesta aamusta olin niin onnellinen, että olisin voinut haljeta.
 

   

Kun Kurrelta katoaa maltti ja tolkku

Sanna Tahvanainen & Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit, 36 sivua, suomentanut Katriina Huttunen, S & S 2017.

Tämä kooltaan pieni mutta sisällöltään sitäkin painavampi kuvakirja jäi syksyllä kirjapinon alimmaiseksi, mutta ansaitsee tulla arvioiduksi alkaneen vuoden ensimmäisenä kirjana.

Aina välillä on hyvä ”kuvalukea” lastenkirjallisuutta kulttuurisidonnaisesta vinkkelistä.

Sanna Tahvanaisen & Lena Frölander-Ulfin Kurre Keikari ja popcornit -kuvakirjaa ei ensivilkaisulla edes arvaisi suomalaiseksi. 

Kirjan miljöö on nimittäin lontoolainen Holland Parkin puisto, missä Kurre Keikari -niminen orava asuu. Takorautaiset portit, koristeelliset katuvalaisimet ja tiilimuurit edustavat brittiläistä puistoarkkitehtuuria. 

Lastenkirjallisuuden vaatetettujen, inhimillisesti käyttäytyvien eläinten esittämisen perinne juontaa muun muassa Beatrix Potterin ja Kenneth Grahamen klassista lastenkirjoista.

Kurren olemus on korskea ja itsetietoinen, ja vaikutelmaa vahvistaa
aukeaman oikeassa laidassa kyräilevä pitkänokkainen lintu. Lena Frölander-Ulfin
kuvitusta Ulfin ja Sanna Tahvanaisen yhdessä ideoimaan tarinaan Kurre Keikari
ja popcornit (S & S 2017). 

Kurre on todellinen dandy,  joka kiinnittää paljon huomiota ulkonäköönsä ja vaatetukseen.

Kurre rakastaa olla muiden huomion keskipisteenä.

Jo kaukaa näkee, että Kurre on käynyt räätälillä. Nenäliina on valkoinen kuin marenki. Liivinnapit kiiltävät kilpaa saappaiden kanssa. Entäs housut! Katsopa niitä. Kenelläkään koko kaupungissa ei ole samanlaisia.

Puiston penkin alta löytyy paperipussi, jonka pohjalla on muutama popcorn. 

Kurre ihastuu ikihyviksi popcornin makuun. Se on valmis myymään jopa  kultakellonsa saadakseen lisää himoamaansa herkkua ja se unohtaa konsertin, johon on luvannut mennä ystäviensä kanssa.

Riippuvuuden syntymistä havainnollistetaan tehokkaalla kuvasarjalla, jossa ilmeet
ja asennot näyttävät toteen, kuinka Kurrelta katoaa maltti ja tolkku popcornien
 suhteen. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta Ulfinja Sanna Tahvanaisen yhdessä
ideoimaan tarinaan Kurre Keikari ja popcornit (S & S 2017). 

Onneksi Rotta ymmärtää, kuinka kaltevalla pinnalla Kurre jo kulkee. Se taluttaa Kurren lammen rantaan ja näyttää sille veden heijastuksesta ryvettyneen olemuksen.   

”Vaatteet ovat ehkä hienoimmillaan silloin kun ne ovat uusia”, Rotta sanoo. ”Ystävyyden laita on päinvastoin.”

Kooltaan pienestä, tekstimäärältään niukasta  ja jopa vaatimattoman näköisestä kuvakirjasta kasvaa melkein yllättäen viisas moraliteetti ahneuden, itsekeskeisyyden ja maallisten houkutusten vaaroista. 

Viaton popcorn aiheuttaa Kurrelle riippuvuutta, ja tätä kautta kuvakirjaa voi mainiosti käyttää myös ala- ja yläkoulussa johdatuksena päihteiden käytön vaaroihin. 

Lena Frölander-Ulf on muuntautumiskykyinen kuvittaja, joka tekee eloisaa, raapemaista pintaa. 

Murretut värit mattapaperilla antavat kuvituksellekin vanhaa patinaa.

Huomiota ansaitsee esilehdellä maininta siitä, että kirjan idea ja hahmot ovat syntyneet yhteistyönä.