Valloittava alueenvaltaus

  

Tuula Kallioniemi & Terese Bast: Neljä muskelisoturia, 25 sivua, Karisto 2018.

Tunnekasvatuskirjoja ilmestyy nyt todella paljon, kuten on Lastenkirjahyllyssäkin todettu useampaan otteeseen. 

Parhaat kirjat eivät huuda erityissanomaansa lainkaan ja niistä riittää siksi paremmin purtavaa moneen eri tarpeeseen.

Tuula Kallioniemen & Terese Bastin Neljä muskelisoturia kertoo yhteishengestä ja reilusta kaverimeiningistä. Tästä aiheesta ei ole taas hetkeen kuvakirjoja tehtykään.

Todellisen alueenvaltauksen kuvakirja tekee siinä,  että sen keskushenkilönä on down-poika Anttu.

Terese Bast on oivallinen valinta tekstin kuvittajaksi. 

Hänen suuripäiset lapsihahmonsa ovat usein karikatyyrisiä ja ilmeikkäitä eleineen ja kehonkielineen.   

Antun olemusta ei kuitenkaan kuvituksessa liiaksi leimata muista lapsista poikkeavaksi downin oireyhtymän tunnusmerkeillä.

Jontun erillisyyden tunnot tulevat hyvin aukeamilla esiin, kun
hän joutuu salakuuntelemaan ja vakoilemaan muskelisotureita
ja heidän johtajaansa. Terese Bastin kuvitusta Tuula Kallioniemen tekstiin
kuvakirjassa Neljä muskeilsoturia (Karisto 2018).

Anttu haluaisi kuulua muskelisotureihin. 

Jossu saisi olla pomo. 

Rampo, Käpsä, Erkki ja Anttu olisivat neljä muskelisoturia. 

Mutta Anttu ei pääse mukaan. 

–   Miksi en pääse? Anttu on kysynyt. 

–   Siksi, että sinä honotat. Ja siksi, että sinä olet dauni, Jossu on sanonut.
 Anttua ottaa pattiin. Jossu on epis. Miksei muka dauni voisi olla muskelisoturi. Ja mitä haittaa, jos vähän honottaa. Antun puheesta saa kuitenkin ihan hyvin selvää. Ja Anttu on vahvempi kuin Käpsä. Tosi epistä. 

 Antun on tyydyttävä vaklaamaan Jossun porukkaa periskoopilla. Jonain päivänä Anttu on vielä sankari. – –

Kallioniemen teksti ja Bastin valitsemat kuvakulmat ilmentävät hyvin Antun kokemaa ulkopuolisuuden tunnetta ja halua kuulua samaan ryhmään muiden ikätovereidensa kanssa.

Sade yllätttää Antun ja hän yrittää hakeutua suojaan latoon,
mutta  poika pelästyy sieltä kuuluvaa vinkunaa... Terese Bastin kuvitusta Tuula Kallioniemen tekstiin kuvakirjassa Neljä muskeilsoturia (Karisto 2018).

Luontevasti tarinassa myös sidotaan juoneen sankaritarinoiden pitkää perinnettä – alkaen  antiikin mytologiasta ja kuvakirjan nimen tunnistettavasta  viittauksesta Alexandre Dumas`n klassikkoon Kolme muskelisoturia ja päätyen nykypäivään ja Timo Parvelan Ella-kirjojen sankaritarinoihin.

Antulle tarjoutuu lopulta tilaisuus osoittaa rohkeutensa ja neuvokkuutensa. Kauniisti korostetaan myös sitä, että terve varovaisuus on joskus hyvästäkin ja karskikin voi tunnustaa erheensä ja pelkonsa.

Neljä muskelisoturia -kirjan erityisenä ansiona voi pitää sitä, että sen aihepiiri, kuvitustyyli  ja lähestymistavat tekevät kirjasta kiinnostavan myös alakouluikäisille lukijoille. 

Onnellinen loppu on uskottava ja antaa vakuutuksen siitä, että
Anttu on urotekojensa takia itsestäänselvästi saanut oikeuden olla yksi
muskelisotureista. Terese Bastin kuvitusta Tuula Kallioniemen tekstiin 
kuvakirjassa Neljä muskeilsoturia (Karisto 2018).

Down-lapsen vanhemman näkökulman tuo vivahteikkaasti ja rehellisesti esille Kalle Niinikankaan aikuisille suunnattu runokirjauutuus Tervetuloa Mongoliaan (Enostone kustannus 2018). 

Niinikangas kertoo runoissa tunnoistaan neljännen lapsensa saatua diagnoosin downin syndroomasta. 

Mummi pienenee mutta elämä jatkuu

Mari Kujanpää: 102 askelta mummilaan, kuvittanut Paula Mela, 203 sivua, Otava 2018.

Ihan aluksi haluan antaa virtuaalisen ansiomitalin tokaluokkalaisen Akselin vanhemmille.

Viisilapsisen suurperheen elämä on ainaista säätöä. Kaiken kukkuraksi vanhemmat ovat yrittäjiä, ja kierrätyshuonekalujen myynti ei enää elätä suurperhettä ja paineet toimeentulosta ovat kovat. 

Silti vanhemmilla, varsinkin äidillä, riittää aikaa lasten kanssa olemiseen. Kodinhoito on ihailtavasti organisoitu ja lapsilla on omat vaihtuvat kotityönsä. 

Kun ukkostaa, isä soittaa kotiin ja varmistaa, että lapset eivät pelkää. Äiti on tehnyt isosiskolle aikoinaan pussin, jossa on  puuhakortteja pitkästymisen varalle. Arkiset selviytymiskeinot ovat konstailemattomia ja siksi niin hellyttäviä.

Isosisko on reilulla päällä: hän on tehnyt välipalaksi smoothien ja
antaa Aleksin katsoa puhelimeltaan traktorivideoita. Paula Melan kuvitusta
Mari Kujanpään lastenromaaniin 102 askelta mummilaan (Otava 2018).  

Mari Kujanpään kaksi edellistä lastenromaania kertoivat molemmat varsin rankoista aiheista: Minä ja Muro –kirjan (Otava 2009) tyttöä kohdeltiin omassa perheessä henkisesti kaltoin ja Emman salainen toive–kirjassa (Otava 2016) Emma-tyttö saa äidin päihdevieroituksen ajaksi uuden kodin isovanhempien luota.

102 askelta mummilaan on näiden lastenromaanien jälkeen luokiteltavissa varsin ”tavalliseksi”, vaikka siinäkin pohjajuonteena on isomummin alkava dementia.

Aleksin  mummi, tai oikeastaan siis isomummi, asuu melkein naapurissa, sinne on Aleksin mittausten mukaan matkaa 102 askelta.  

Mummilaan voi  kipaista koulun jälkeen, kun isommat sisarukset ovat vielä omilla teillään. Aleksi nauttii mummilan kiireettömästä ilmapiiiristä ja tietysti myös saamastaan jakamattomasta huomiosta. Vähitellen poika kuitenkin huomaa mummin käyttäytyvän välillä aivan hassusti ja väsyvän aikaisempaa nopeammin: 

Hypin, pompin ja loikin trampoliinilla pitkän aikaa. Muistan mummin. Häntä ei näy enää ikkunassa. Kurkistan ovesta sisään, enkä ylläty, kun mummi nukkuu sängyssä. Vilkaisen keittiöön. Seinäkellon putkilot lojuvat lattiassa saakka niin kuin ne olisivat yhtä väsyneitä kuin mummi. Kiskon ne ylös, etsin kaapista tussit ja piirrän mummin vaippoihin kukkia, traktoreita, aurinkoja, puita, taloja ja kaulimia. Toivottavasti mummi tulee iloiseksi vaippojen kuvista – tai edes huomaa kuvat.

Turvallisuuden tunne huokuu sekä Kujanpään tekstistä että Paula
Melan kuvista. Tässä Aleksi vilkuttaa mummille, joka katsoo pojan
tempuilua trampoliinilla. Paula Melan kuvitusta Mari Kujanpään lastenromaaniin 102 askelta mummilaan (Otava 2018).

Vaikka Aleksin on vaikea kertoa mummin muuttuneesta käytöksestä, hän ei kuitenkaan ota liian suurta taakkaa omille harteilleen. Mummin voinnin huononemisen huomaavat toki myös isommat sisarukset ja Aleksin vanhemmat, ja he ryhtyvät miettimään ratkaisua uuteen tilanteeseen. 

Kujanpään romaani on mukavalla tavalla verkkainen. Tällaisia kotikeskeisiä arkisia lastenkertomuksia ilmestyi vielä muutama vuosikymmen sitten todella paljon. Nyt kirja tuntuu harvinaiselta helmeltä. Kaikki lapset eivät käsitykseni mukaan edelleenkään pidä jatkuvasta remellyksestä ja juonen äkkikäänteistä. 

Romaanin vanhanaikaisuus on tässä tapauksessa yksinomaan hyvästä: sen verkkainen tempo ja perheyhteydestä huokuva lähimmäisenrakkaus lämmittävät lukijaa vielä pitkään kirjan lukemisenkin jälkeen.  

Kujanpää kuvaa upeasti lapsen sisäistä todellisuutta, mielikuvitusleikkejä ja arjen pieniä iloja. Pehmolelu Lepakko Lee on usein leikeissä mukana ja paras kaveri on samalla luokalla oleva Mitja, joka vasta opettelee suomen kielen puhumista.

Aleksin perheessä yritteliäisyys ja suorittaminen on läsnä myös urheiluharrastuksen kautta. Samaan aikaan mummin voinnin huononemisen kanssa vanhemmat tekevät myös vaikean päätöksen luopua firmasta ja myydä kotitalo. Perhe muuttaa kerrostaloon ja mummi palvelutaloon.

Vaikka muutos on iso, Aleksi ei lannistu. Vaikka jostain pitää luopua, paljon uutta ja kivaa tulee myös tilalle:

Meillä ei ole enää pihaa, mutta nyt on parveke. Se on tosi hauska ja korkealla, siellä voi istua lukemassa tai katsella taloja ja puita. Kannan mummin kaktuksen minun ja Vilhelmiinan huoneen ikkunalaudalle. Siinä sen on hyvä kasvaa isommaksi, ja se muistuttaa minua mummista, joka tuli pienemmäksi. 

Tähystän parvekkeelta ulos. Kerrostalot venyttelevät kohti pilviä, ja valtava nosturi häämöttää taivaanrannassa. Mitjan koti on korkeassa kerrostalossa aivan naapurissa, ja Mitja leikkii nyt pihalla, kohta minäkin. Tulen kyllä pian kotiin, koska on meidän koko perheen lautapeli-ilta. Sellaista ei ole ennen ollutkaan.

Paula Mela teki debyyttikuvituksen Arja & Emma Puikkosen saturomaaniin Äänihäkki. 

Hänen tarkkaviivainen mustepiirtimensä taipuu hyvin myös arkisemman miljöön kuvaukseen.

Kaverikarusellin pyörteissä

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 203 sivua,  Karisto 2018. Kansikuva Aino Ahtiainen.

Tittamari Marttisen viime vuonna alkanut Linnea-sarja on jälleen hyvä esimerkki nuortenkirjallisuuden uudesta vuorovaikutteisuudesta.

Lukijat voivat nimittäin vaikuttaa kirjojen sisältöön lähettämällä kysymyksiä osoitteeseen linneanlaiskanlinna@gmail.com.

Linnea on siirtymässä kesän jälkeen yläkoulusta lukioon. Hän asuu pohjois-Suomessa pikkukaupungissa ja on päässyt paikallislehteen pitämään nuortenpalstaa, missä vastailee ikätovereitaan askarruttaviin kysymyksiin.

Linnea-kirjat liittyvät vanhaan tyttökirjallisuuden traditioon, mutta henkilögalleria on edeltäjiään ulokkeisempi ja niinpä sarja antaa myös kepeää   chick lit -tyttökirjallisuutta huomattavasti enemmän ajattelun aihetta lukijalleen.   

Linnean paras ystävä Sini on kotiutunut Suomeen Iranista veljensä Bahramin  kanssa. Bahram tykkää pojista, mutta empii kertoa asiasta vanhemmilleen. 

Linnea saa sydämentykytystä tutustuessaan Ruskaan, joka suunnittelee täysi-ikäiseksi tultuaan sukupuolenvaihdosleikkausta. Hyvä ystävä Elsa kärsii bulimiasta. Linnean vanhemmat ovat eroamassa ja äiti on löytänyt uuden rakkauden lentokapteeni Annasta. 

Näistä ja monista muista kaverien pulmista voisi saada angstintäyteisen nuortenkirjakipuilun, mutta Linnean neuvokkuuden ja optimismin ansiosta asiat kääntyvät aina parhain päin.   

Aurinkoa, Linnea! puhuu elämänmakuisesti moniarvoisen nuoruuden puolesta.

Linnea on nuoreen ikäänsä nähden varsin pätevä ihmistuntija.  

Jokaisen luvun alussa on Linnealle lähetetty kysymys, joka sidotaan melko saumattomasti Linnean ja hänen ystäviensä edesottamuksia kuvaavaan pääjuoneen.

Linnea on pirskahteleva ja elämäniloinen nuori, joka ei jumita ulkonäkö- tai seurustelupaineissa tai elämän suorittamisessa ylipääätään:

–   Kai me harrastetaan elämästä nauttimista, minä sanoin. 

Hämmästyin vähän itsekin, kun sanoin sen ääneen. Mutta niinhän se oli. Napakymppi. 

– Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin hyviä kavereita ja kivaa tekemistä, Sini pohti, – ja välillä vähän merta ja aurinkoa.