Pornoaddiktio ei ole nuortenromaaneissakaan mikään vitsi

 

Jyri Paretskoi: K15: Pornoa ja sirkushuveja, 95 sivua, Otava 2020.

 

 

Kesä oli lämpimimmillään, ja muutenkin kaikki oli hyvin. Saran testitulos oli osoittautunut negatiiviseksi, kaikki olivat saaneet vanhemmiltaan luvan lähteä, ja kaiken kukkuraksi Roni oli hammasta purren pystynyt monena päivänä pidättäytymään pornosta.

 

Jyri Paretskoi lähti uudistamaan Shell´s Angles -sarjallaan (Karisto v:sta 2013) varhaisnuortenkirjallisuuden poikakuvausta: sarja kertoo murkkuikäisistä mopopojista, jotka vilkuilevat jo välillä tyttöjenkin perään. Silti kaverien kesken riittää vielä jäynää ja kohellusta. 

Kohderyhmä tykkäsi sarjasta ja äidinkielenopettajat kiittivät. 

 

Shell´s Angles -sarjan nosteessa Otava tilasi Paretskoilta K15-sarjan.

Tavoitteena oli tarjota pojille sivumäärältään riittävän ohutta ja viihdyttävää luettavaa. 

Pisimmilläänkin sarjan osissa on vain 100 sivua.  

 

Kuudenteen päätösosaan ladataan kirjan nimen osalta isoimmat paukut: aiempien lakonisesti nimettyjen osien (K15, Salaisuuksia, Vahinkoja, Lupauksia, Muutoksia) sijaan ei enää kursailla lainkaan.

 

Päähenkilö Roni jumittaa sarjan aikana monia asioita keskivertonuorta antaumuksellisemmin ja toisaalta käyttäytyy usein hyvinkin estottomasti. Onneksi kukaan tai mikään taho ei silti anna hänelle mitään virallista diagnoosia. 

Parhaat ystävät Niko ja Sara puolustavat Ronia ja ottavat tarvittaessa pahimmat kiusaajat vakavaan puhutteluun. Näiltä osin K15-sarja kuvaakin hienosti ystävyyden ydintä.

 

Roni on saanut yläkoulun päätökseen.  Hän on koukuttunut nettipornoon ja yrittää suurentaa kiinalaisesta verkkokaupasta tilatulla pumpullla peniksensä, Vesselin, kokoa.  

 

Paretskoi tuo pornoon addiktoitumisen esille yliampuvan huumorin kautta ja omintakeisen päähenkilön erityispiirteenä. 

Paljon rohkeampaa olisi mielestäni ollut kuvata kiinnostusta pornoon ”tavallisen”, omaan seksuaalisuuteensa uteliaasti suhtautuvan nuoren arkisempana kokemuksena.

 

Nettiporno ilmiönä on ollut aiemmin esillä kotimaisissa nuortenromaaneissa lähinnä tyttöjen kokeman seksuaalisen ahdistelun kuvauksissa. 

Marja-Leena Lempisen  Punainen lumme (WSOY 2008) kertoo 16-vuotiaasta Ellasta. Hän saa bloginsa kautta yhteydenoton valokuvaajalta, joka haluaisi ottaa tytöstä rohkeita valokuvia. Ella traumatisoituu ja sen seurauksena mieleen nousee muistoja muutaman vuoden takaisesta raiskauksesta. 

Jukka Behmin Pehmolelutyttö (WSOY 2017) kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka katsoo netistä pornoa, lataa itsestään kuvia verkkoon ja ansaitsee niillä rahaa.   

 

Vähän yli 20 vuotta sitten ilmestyneestä Uolevi Nojosen Kumipallopeli-nuortenromaanista (WSOY 1999) löytyy kohtaus, jossa 17-vuotias Mike katsoo hotellin maksukanavalta pornoa saadakseen vinkkejä siihen, kuinka lähestyä hänen ihailemaansa tyttöä. Pornon katselun jälkeen Mike oksentaa... tosin raju reaktio saattoi johtua myös hotellin baarikaapista juoduista viskeistä. 

 

Paretskoin ronskin aiheen työstäminen K15-sarjan päätösosassa nivoutuu myös kehopositiivisuuden viestiin. Nolotkin tilanteet voi kokea – ainakin jälkeen päin – jopa voimaannuttavina. 

 

Kohkaamisen, koululaisvitsien ja ronskin kerronnan ohella Pornoja ja sirkushuveja tallentaa koronasta johtuvaa poikkeusajan arkea. Nuoret soittavat toisilleen Netflix-sessioiden välissä videopuheluja, lähettävät tekstiviestejä ja stressaavat läheisten ja oman terveytensä puolesta.

 

Nuoret lähtevät yhdessä maaseudun rauhaan ja raflaavat teemat työnnetään sivuun, kun ystävykset addiktoituvat yhteen ikiaikaiseen ajanvietteeseen eli tarinankerrontaan. Tällä koukulla Paretskoi saa jälleen taatun hyväksynnän kaikilta opettajakollegoiltaan.

 

Sen sijaan kirjan varsinaisen kohderyhmän mielenkiinto kohdistunee enemmän härskiin visaan, johon liittyvät 1) Huutokauppakeisari, Sauli Niinistö ja Tuure Boelius, 2) Aku Hirviniemi, Minni Hiiri ja Tarja Halonen, 3) Tarzan, Batman ja Roni sekä 4) Sanna Marin, Kim Kardashian ja Kimi Räikkönen.

  

Katsaukseni kotimaisesta pojille suunnatusta varhaisnuortenkirjatarjonnasta löytyy eilisestä Helsingin Sanomista. 

Satuklassikot taipuvat riimirunoiksi

 

Jukka Itkonen: Seitsemän kääpiön rytmiorkesteri. Satumaisia runoja, kuvittanut Virpi Penna, 64 sivua, Lasten Keskus 2020.

 

 

Joskus sitä tekee mieli

muuttaa koivut kuusiksi.

Kirjoitella vanhat sadut

ihan upouusiksi.

  

Ja keksiä vielä lisää. 

 

Kokoelman aloitusaukeamalla Jukka Itkosen
näköinen mies makoilee riippumatossa ja suunnittelee
vanhojen satujen uudelleen kirjoittamista. Virpi Pennan
kuvitusta Jukka Itkosen runokuvakirjaan Seitsemän kääpiön
rytmiorkesteri (Lasten Keskus 2020).

Tällä ”mottorunolla” alkaa Jukka Itkosen ja Virpi Pennan runokuvakirja Seitsemän kääpiön rytmiorkesteri.

 

 

Jukka Itkonen on tavattoman tuottelias lastenlyyrikko. 

 

Hän on tehnyt monia tiettyyn teemaan keskittyviä runsaasti kuvitettuja runokuvakirjoja, mm. ruoasta, urheilusta ja ammateista.

 

Syksyn uutuus on monia edellisiä hajanaisempi, vaikka klassisten satujen maailmasta ammentavat runot kokoelman alussa ovatkin yksi yhtenäinen kokonaisuus.

 

Itkosen Norsu sorsan räätälinä -satukokoelma (Otava 2008, kuv. Christel Rönns) keikautti monen klassisen sadun asetelmat nurin niskoin. 

Huvittuminen ja ahaa-oivallus kuitenkin edellyttää, että lapsilukija tunnistaa uuden version takaa kajastelevan alkuperäisen sadun ja saa tyydytystä toisin kertomisesta. 

 

Seitsemän kääpiön riimiorkesteri lähtee siitä oletuksesta, että kaikki lapset kylvetetään edelleen satuperinteessä. 

Varhaiskasvattajilta ja alakoulun opettajilta olen saanut viime aikoina kuulla, että näin ei tosielämässä enää ole.

 

Hannu ja Kerttu -sadun asetelmat kääntyvät tästä uhkaavasta
tilanteesta vielä lasten voitoksi. Virpi Pennan kuvitusta
 Jukka Itkosen runokuvakirjaan Seitsemän kääpiön
rytmiorkesteri (Lasten Keskus 2020).

 

Itkosen runoversioissa on anarkiaa ja räväköitä juonenkäänteitä.

Hannu ja Kerttu -runossa Kertulla on vahva toimijarooli:

 

– – Hän noidan säkkiin pakkasi,

kuusen latvaan nakkasi

ja sanoi ”Heippa vaan!”

Lapset sammuttivat valon

Ja söivät koko talon.

 

 

Kolmen porsaan talot -runossa taloja nurin puhkuva susi ajautuu lopulta asuntoloukkuun ja kärsii vesivahingoista ja hukkuu lopulta tulvaan. 

 

Klassisten satujen opettavaisuus käännetään Itkosen toisin tulkinnassa päälaelleen:

 

– – Mitä opimme tästä?

Sen, ettei ole järkeä

yrittää taloa särkeä

päästäkseen sen uumeniin

kun jo kauan, kauan sitten

ovikellokin keksittiin.

 

Itkonen viljelee assosiaatioita myös klassisten satujen ulkopuolelle, esim. Lumikki-satuun liittyvässä runossaan Seitsemän kääpiön voima ja runossa Pukki kaalimaan vartijana.

 

Seitsemän pienen kääpiön voima -runossa kohtaavat Lumikki-satu
ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Virpi Pennan kuvitusta 
 Jukka Itkosen runokuvakirjaan Seitsemän kääpiön
rytmiorkesteri (Lasten Keskus 2020).

Puolisotta-runo varioi nonsense-kirjallisuudesta tutun limerikin kaavaa. 

 

Itkosella on oma tietoisestikin notkahteleva riimimittansa. 

Ihan aina se ei osu maaliinsa, kun riimin ehdolla haetaan sopivaa sanaparia lapsille tyyten tuntemattomista ilmiöistä, kuten runossa Bestselleri, joka kertoo susi ryhtyy kasvissyöjäksi ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan:

 

– – Siitä tulikin bestselleri,

myydympi kuin Arto Melleri

oli milloinkaan. – –

 

 

Virpi Pennan kuvitukset levittäytyvät usein koko aukeamalle. Parhaimmillaan tunnelmaltaan erilaisetkin runot yhdistyvät tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. 

Monesta tutusta satuhahmosta ja klassisen lastenkirjallisuuden hahmoista esimerkiksi Jöröjukasta, löytyy kokoelmasta riemastuttavia uusia visuaalisia tulkintoja. 

 

Ylihuomenna sunnuntaina vietetään valtakunnallista sadun päivää.

Myös kuolema on lasten asia

 

Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu, kuvittanut Maria Vilja, 48 sivua, Karisto 2020.

 

Eeva ja harmaakaapu on kahden uuden tekijän kiinnostava ja tasapainoinen esikoinen.

 

Sitä voisi kutsua kuvitetuksi miniatyyriromaaniksi. 

 

Kirja käsittelee kenties vaikeinta mahdollista lastenkirjan aihetta, läheisen itsemurhaa, kouluikäisen lapsen kokemuksena. 

 

Maria Lassila onnistuu työstämään vaativaa aihetta lapsen ymmärrystä kunnioittavalla tavalla. 

Hän ei ole silti tinkinyt vivahteikkaasta kielestä ja rikkaasta ilmaisurekisteristä. Lassilan kieli niin sanotusti hengittää samaa tahtia aiheen kanssa.  

Eeva ja Harmaakaapu ei tosin ole mikään isojen lapsijoukkojen kirja. 

Se edellyttää kanssalukijaksi tai ainakin rinnalla kulkijaksi aikuisen, joka osaa ottaa kopin lapsessa todennäköisesti heräävistä lukuisista kysymyksistä.

 

Ruudullinen pöytäliina rajaa lohduttomasti surevan
äidin kohtauksen ulkopuolelle. Isältä löytyy
onneksi lohduttava halaus. Maria Viljan kuvitusta
Maria Lassilan lastenkirjaan 
Eeva ja Harmaakaapu (Karisto 2020). 

Kirja alkaa vaikuttavasti. 

Eeva on palaamassa koulusta kotiin ja hän aistii heti, että kodin ilmapiirissä on jotakin outoa. 

 

Eeva saa kuulla, että äidin veli, Oskari-eno, on kuollut. 

 

Eeva hautaa päänsä isän paitaan. Se on lämmin ja haisee puulta. Siitä 

saa aina aivastuksia. Isä silittää Eevan tukkaa. Äiti niistää.

”Miksi se kuoli?” Eeva kysyy isän uumenista. 

Kello tikittää. Isä silittää Eevan selkää. 

”Oskarilla oli sairaus”, isä sanoo. 

Eeva vetäytyy kummissaan kauemmas isästä. 

”Ei se näyttänyt sairaalta.” 

”Se sairaus ei näkynyt päällepäin”, isä selittää. 

 

Kodin raskas ja apea tunnelma näkyy harmaina pilvinä.
Katse kohdistuu aukeamalla pikkuveljen
vaaleanpunaiseen paitaan. Maria Viljan kuvitusta
Maria Lassilan lastenkirjaan  Eeva ja Harmaakaapu 
(Karisto 2020). 

Eevalle ei sanoiteta tapahtunutta suoraan. Hän saa vihjeitä vanhempien ja sukulaisten keskustelusta, mutta kokee tulevansa ohitetuksi. 

Varsinkin äiti jättää tyttären omassa lohduttomassa surussaan kokonaan huomiotta. 

Eeva on herkkä, tarkkavaistoinen tyttö. 

 

– – Äiti on kuin talo, Eeva ajattelee. Ennen talo oli auki, mutta nyt ovi on pantu lukkoon ja kaikkien ikkunoiden verhot ovat kiinni. Ja vaikka Eeva jyskyttää ovea, kukaan ei tule avaamaan.

 

Pikkuveli on oma nauravainen itsensä, ja sekin hämmentää Eevaa. 

 

Koti tuntuu äkkiä vieraalta ja olohuoneen sohvan on vallannut jokin harmaa tarkemmin määrittelemätön hahmo, Harmaakaapu.

Maria Viljan tulkinta Harmaakaavusta villasukkineen on
 jopa sympaattinen. Tarkka kuvan katsoja huomaa, että Harmaakaavulla
on peräti kolme kättä! Maria Viljan kuvitusta Maria Lassilan 
lastenkirjaan Eeva ja Harmaakaapu (Karisto 2020). 

 

Maria Lassilan kielikuvat  konkretisoivat lapselle monimutkaisiakin tunnetiloja.

 

– – Äiti kääntyy katsomaan ja pappa. Molempien kasvot näyttävät pitkiltä ja valjuilta kuin niitä olisi pesty ja ripustettu sitten kuivumaan.

 

Eevan sisälleen patoamat surun ja menetyksen tunnot laukeavat lopulta, kun opettaja oivaltaa, että tytöllä on jokin raskas taakka kannettavanaan. 

Lastenkirjallisuudessa opettajia kuvataan nykyisin pääosin kliseiden ja liioittelun kautta. 

Sen vuoksi Eevan opettajan aidosti välittävän ja lapsen parasta ajattelevan toiminnan kuvaus on aivan erityisen kiitoksen arvoinen.

 

Eevan huojentunut olo vertautuu painavaan reppuun, jonka saa lopultakin laskea maahan. 

 

Kuvataidekasvattajaksi Aalto yliopistosta valmistuneen Maria Viljan kuvituksen oivaltavana jujuna on sisällyttää kuviin toisaalta hyvin pikkutarkkoja detaljeja sekä toisaalta suurpiirteisyyttä, ja näin hän onnistuu antamaan visuaalisen hahmon vaikeille tunteille ja tilanteille. 

Kuvitus yhdistää herkkää lyijykynäviivaa, tussia ja mustetta. Harmaan sävyt dominoivat kuvitusta, mutta se ei silti mene tukkoon, sillä erilaiset pintatekstuurit elävöittävät ja tuovat kuviin myös tarpeellista armollisuutta ja lohtua.

Koko aukeaman kuvituskuva kertoo kauniisti siitä, että arki jatkuu.
 Kaikki pilvet tai murheet eivät väisty taikaiskusta, vaan niitä työstetään
vielä pitkään, mutta onneksi yhdessä välittävien aikuisten kanssa.
Maria Viljan kuvitusta Maria Lassilan lastenkirjaan 
Eeva ja Harmaakaapu (Karisto 2020). 

 

 

 

 

 

Tietokirjastani Minttu, Jason ja Peikonhäntä. Lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista (Avain 2010) löytyy alaluku erilaisista lapsen surutyötä ja kuolemaa käsittelevistä kuvakirjoista.

Kirjan kirjoitusvaiheessa olin puhumassa TAYSin lastenpsykiatrisen osaston työntekijöille lastenkirjallisuuden rankoista aiheista. 

Kysyin heiltä, mistä aiheesta he toivoisivat lapsille kirjoitettavan. Eräs kuulijoista toivoi lastenkirjaa, jossa toinen vanhemmista joutuu vankilaan ja toinen lapsen huoltajista tekee itsemurhan. 

Totesin tuolloin, että noin erityisestä ja rankasta aiheesta ei Suomen kokoisessa pienessä maassa voi julkaista kirjaa. 

Vuonna 2010 ilmestyi Martti Lintusen valokuvakuvitettu kuvakirja Älä yritä unohtaa (Prometheus 2010), joka oli suunnattu nimenomaan lapsille ja nuorille, jonka lähipiirissä joku on tehnyt itsmurhan tai yrittänyt sitä.

 

Omaiset mielenterveystyön tukena ry on julkaissut jo vuonna 2002 kirjasen Matin isä oli vähällä kuolla.  

 

Viime vuonna ilmestyi myös asiantuntijoiden kokoama tietokuvakirja Surupilven salaisuus. Miten kertoa lapselle itsemurhasta, joka on tarkoitettu kotona, päiväkodissa, koulussa tai kerhossa lapsen ja aikuisen yhdessä luettavaksi.

Aiemmin tabuna pidetystä aiheesta, itsemurhasta, koetaan siis nyt jo tärkeäksi tehdä erilaisia kirjoja myös lapsille. 

Eeva ja Harmaakaapu lienee ensimmäinen kotimainen fiktiivinen lastenkirja, jonka aiheena on läheisen itsemurha.

Aikuinen ymmärtää kirjan luettuaan, että lapsen ylenmääräinen, joskin hyvää tarkoittava suojeleminen rankoilta aiheilta vaikuttaa haitallisesti koko perheen tunneilmastoon.