Mitä lapset ja nuoret Suomessa oikeasti mahtavat lukea?

  

Kirjakauppaliitto julkaisi eilen perinteisen Mitä Suomi lukee -kirjalistansa tammikuun kirjamyynnistä. 

Tilastot perustuvat kirjakauppojen myyntilukuihin kivijalka- ja verkkokaupoissa, lukuaikapalveluiden kuunnelluimpiin ja luetuimpiin kirjoihin sekä Lehtipisteen ja markettien myyntiin.  

Tammikuun lista herättää lasten- ja nuortenkirjojen osalta monia kysymyksiä.

Eniten myyty kirja (kaikissa formaateissa, mukaan lukien siis painettujen lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjojen lisäksi ääni- ja e-kirjat) oli Carl-Johan Forssén Ehrlinin Kani joka tahtoi nukahtaa (Otava 2015, suom. Ulla Lempinen). 

Neljännelle sijalle ylsi Pipsa Possun 5 minuutin iltasadut (Otava 2022, suom. Suvi Karhu) ja kuudennelle sijalle Forssén Ehrlinin Traktori joka tahtoi nukahtaa (Otava 2020, suom. Ulla Lempinen). 

Seitsemäntenä on Rachel Renée Russellin varhaisnuortenkirja Nolo elämäni: Olisinpa kuninkaallinen (WSOY 2023, suom. Jani Bohm). 

Onkohan tämä kirja saanut vetoapua myös prinssi Williamin muistelmista? 

Kymmenneneksi myydyin kirja listalla on Norsu, joka tahtoi nukahtaa, 11:ntenä Paula Norosen ja Minna Kivelän Täysin hulluja satuja ja  12:ntena Ryhmä Hau: Hyvää yötä, pentupoppoo.

Sijoilta 13–20 löytyy vielä viisi lapsille suunnattua teosta: kaksi Vitsipitsaa, Ryhmä Hauta, Hulluja satuja sekä Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja lapsenvahti.

Lasten- ja nuortenkirjojen äänikirjamyyntiä hallitsee niin ikään nukahtamaan haluava kani. 

Saman kategorian e-kirjoista myydyin oli Paula Norosen Yökoulun pieni kauhusanakirja (Tammi 2019).

Nukahtamisvaikeuksista kärsivät kanit, traktorit ja norsut ovat olleet kärkisijoilla Kirjakauppaliiton listoilla muistini mukaan koko koronapandemian ajan.

Lähestyvien vaalienkin kannalta olisi voinut olla fiksua nostaa keskeiseksi vaaliteemaksi riittävän unen merkitys yleiselle hyvinvoinnille. 

Teemaa voisi vallan hyvin ajaa Hyvin nukkuvien puolue!

Carl Johan Forsséll Ehrlinin konseptiin ovat käsittääkseni jääneet koukkuun ennen muuta huonosti eri syistä nukkuvat aikuiset. 

 

Painettujen lasten- ja nuortenkirjojen myynnissä kärkisijalla on Taina Sainion ja Nina Sajaniemen tietokuvakirja Nestori Neuroni ja hämmästyttävät aivot (PS-kustannus).

Kustantajan sivuilla on varsin laajat näytesivut kirjasta. 

Tampereen Piki-kirjastoista kaikki kirjat ovat lainassa, joten käsitykseni kirjan sisällöstä perustuu näytesivuihin.

 

Nestori Neuroni on tyypillinen erikoiskustantamon julkaisema ja alan erikoisasiantuntijoiden toteuttama kotimainen tietokuvakirja: se yhdistää kokemusasiantuntemuksen, tieteellisen tiedon ja sisältö paketoidaan amatöörimäisellä kuvituksella. 

 

Taina Sainio on kolmen tyttären äiti, kokenut varhaiskasvatuksen opettaja ja kasvatustieteen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän työskentelee terveys- ja hyvinvointitaitojen sekä varhaiskasvatuksen kehittämisen parissa.

Nina Sajaniemi on kasvatustieteen professori ja kehitysneuropsykologian dosentti. Hän painottaa tutkimuksissaan ja opetuksessaan terveyden, hyvinvoinnin ja oppimisen välisiä yhteyksiä. Kirjan on kuvittanut erityisopettaja Inka Niska.

 

Kirjaa markkinoidaan mm. Opettajien Tietopalvelun kautta. 

Sitä suositellaan varhais- ja alkuopetukseen ja kotona yhdessä vanhempien kanssa luettavaksi. Kirjassa on myös aikuisille suunnattu tieto-osuus.

 

Onko kirja saanut vetoapua aikuisten kiinnostuksesta uusinta aivotutkimusta kohtaan? Tunnekasvatukseen liittyvät lastenkirjat ovat olleet jo pitkään suosittuja. 

Olisi kiinnostavaa tutkia, lepääkö näiden kirjojen suosio lähinnä jälkeläistensä tunnetaidoista huolestuneiden vanhempien varassa vai onko kirjoilla oikeasti vetovoimaa myös lasten keskuudessa. 

 

Onko Nestori Neuroni -kirjan kohdalla kyse joulun kirjamyynnin hiljentymisen jälkeisestä onnenkantamoisesta, nopeasti ohimenevästä ostopiikistä?

 

Minkäsuuruisilla nimekemäärillä ostetuimpien lasten- ja nuortenkirjojen listan kärkisijalle ylipäätään päästään?

 

 

 

Vaellus Lapissa lapsen ehdoilla

Emma V. Larsson & Maria Trolle: Venlan ensimmäinen tunturivaellus, suomeksi toimittanut ja kääntänyt Mikko Lamminpää, 32 sivua, Galazo Förlag 2021. 

 

Tässä jälleen hyvä esimerkki alueenvaltauksesta.

 

Vanhoissa poikakirjoissa vaellettiin päiväkausia myös Lapin tuntureissa, mutta nykylapset tarvitsevat valmennusta pohjoisen vaellukselle.

 

Venlan perhe suunnittelee tunturivaellusta Lappiin. 

Venlaa jännittää moni asia. 

Isä lupaa, että he vaeltavat ”sopivan hitaasti”. 

Ennen matkalle lähtöä Venla vetreyttää uusia vaelluskenkiään.

Teltassa yöpyminen, korkealta vuorelta putoaminen
ja karhun kohtaaminen jännittävät Venlaa, mutta
vanhemmat tyynnyttelevät häntä ja vakuuttavat että pelot
ovat turhia. Maria Trollen kuvitusta Emma V. Larssonin
tekstiin kuvakirjassa Venlan ensimmäinen tunturivaellus
(Galazo 2021).

Venlan perhe siirtyy vaelluskohteeseen julkisilla kulkuvälineillä: pitkä matka Lappiin taittuu junan makuuvaunussa ja kohteen lähellä sijaitsevaan majataloon mennään kimppakyydillä. 

Veikkaanpa, että monelle lapselle näkymä junan makuuvaunusta on todella kiinnostava! 

Näin lastenkirjoissakin muutetaan vaivihkaa  joukkoliikenteeseen liittyviä asenteita! 

Suomennoksessa matka taittuu VR:n Aurora Borealis -yöjunalla
 Helsingistä Kolariin. Maria Trollen kuvitusta Emma V. Larssonin 
tekstiin kuvakirjassa Venlan ensimmäinen tunturivaellus 
(Galazo 2021).

Isä vuokraa heille perillä teltan ja koko perhe harjoittelee sen pystytystä yöpyessään majatalossa ennen vaellusta. Majatalossa nautitaan paikallista lähiruokaa: savustettua taimenta ja hilloja.

 

Emma V. Larssonin teksti myötäilee uskottavasti Venlan tunnekokemuksia: 

 

Taival taittuu kepeästi ja Venlan jalat tuntuvat liitävän eteenpäin. Kämpällä pidetyn lounas tauon jälkeen he alkavat kiivetä tunturin laelle. 

 

– Tämä on vain pieni tunturi, isä sanoo. – Pelkkä kukkula.

 

Mutta se EI ole vain kukkula. Venla sinnittelee yhä ylemmäs ja ylemmäs. Kengät tuntuvat painavilta, aivan kuin niissä olisi kiviä. Hiki valuu ja poskia kuumottaa. 

 

Tunturin huipulta avautuvat maisemat kuitenkin häivyttävät kaiken väsymyksen.

 

 

 Reppu ja askel painavat, mutta näkymä tunturista
 saa Venlan unohtamaan vaelluksen rasitukset. 
Maria Trollen kuvitusta Emma V. Larssonin 
tekstiin kuvakirjassa Venlan ensimmäinen
tunturivaellus (Galazo 2021).

Lapin luonto näyttää myös voimansa, kun ukkosmyrsky puhkeaa. Onneksi majapaikka on jo lähellä.

Maria Trollen kuvitus hieman romantisoi Lapin luontoa. Moniin kuviin on piilotettu pieniä keijukaisia ja maahisia tarkkailemaan Venlan vaelluksen vaiheita.

 

 

Galazo Förlag on pohjoisen erämaihin, kansallispuistoihin, tuntureihin ja metsiin liittyviiin karttoihin, kirjoihin ja lajioppaisiin keskittyvä ruotsalainen erikoiskustantamo.   

Larsson ja Trolle ovat tehneet myös lastenkirjat  telttailusta ja metsäretkeilystä ja tietokuvakirjan Lilla ätbara floran, joka esittelee luonnosta löytyviä syötäväksi kelpaavia marjoja. 

 

Venla-kirjan kupeessa kannattaa muistaa Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kuvakirja Pentti miesten Lapin-reissulla (Tammi 2008), jossa nautitaan talvisesta Lapin luonnosta. 

Teinikiimaa ja vastuullista seurustelua

Minna Mikkanen: Naimalupa. Reuna 2022. 152 sivua. Kansikuva Jaana Rautio.

 

Vesinorot raidoittivat linja-auton pölyistä ikkunaa samalla, kun ohi vilistävä harmaa maisema muuttui yhä maalaismaisemmaksi. Fiilikseni oli jotain rangaistusvangin ja teuraaksi vietävän väliltä, ja säätila komppasi mielialaani. Vettä tuli taivaan täydeltä, vaikka lähtiessä oli vihmonut vain yksittäisiä pisaroita.

 

Joku oli raaputtanut turhaumansa kirkkoveneen jaloon muotoon kuljettajan sermiin. Tuijotin kuvaa apaattisena. Puolen tunnin kuluttua bussi kurvaisi leirikeskuksen pihaan, ja siitä alkaisi mun via Dolorosani. 

 

Jarkko eli Jape on onnistunut karttamaan koko ikänsä leirejä ja suhtautuu siksi nuivasti myös rippikoululeiriin. Onneksi tyttöystävä Oona on sentään samalla leirillä. 

 

Poika antaa silmänsä levätä tytön ”pyöreissä pakaroissa” – – Sen tissivako häämötti salaperäisenä tiukan t-paidan avarasta kaula-aukosta”. 

 

Rippikoulun ja -leirin kuvaaminen ei ole hetkeen ollut pää- tai edes sivuaiheena yleiskustantajien nuortenkirjoissa.  

 

Tätä taustaa vasten kuopiolaisen Minna Mikkasen ensimmäinen nuortenromaani Naimalupa ansaitsee huomiota. 

Kirjan nimi on – jos mahdollista – samaan aikaan sekä raflaava että lakoninen. 

 

Tosin rippileiri tarjoaa kirjassa vain otollisen miljöön nuorten etsikkovaiheelle. 

Leirin hengellistä tai kasvatuksellista sisältöä suuremman huomion anastavat erilaiset seuraleikit ja rohkeimpien leiriläisten irtiotot tiukoista säännöistä ja rajoituksista. 

 

Poikaporukassa vertaillaan myös aiempia kokemuksia tyttöjen kanssa. Kokeneimmankin pojan aikeet kariutuivat siihen, että hän ei osannut avata rintaliivin hakasia.

 

Vapaa-ajalla paljon lukeva Jape on pakannut mukaansa paljon kirjoja. Hän ajattelee voivansa näin välttyä kiusalliseksi kokemastaan leirielämästä. 

Viikon leiri kuluu kuitenkin hujauksessa ja kirjat jäävät lukematta. Pojan sydän sykkii entistä kiivaammin leirin isoselle, vuotta vanhemmalle Jassulle.

 

Jape ei kuitenkaan lähde päätä pahkaa tunteidensa vietäväksi, vaan haraa ensin vastaan. 

 

Dialogi ystävän, Tanen, kanssa kertoo paljon:

 

– Ai miks?

– no… no, en vaan.

– Ai siksi, kun se on musta? 

Aukaisin suuni vastalauseeseen, mutta sanat eivät tulleetkaan ulos. Mä muodostin äänettömiä sananalkuja ja näytin varmasti kuivalle maalle tempaistulta ahvenelta. Mä pidin Sannusta. Ehkä mä olin jopa ihastunut siihen, mutta että me olisimme pari, mä en ollut edes vakavasti ajatellut sellaista. Miksi? Sitä Tane juuri kysyi, ja sillä samalla hetkellä mä tajusin, että juuri siksi, kuten Tane arvelikin. Koska Sannu oli musta.

 

Mutta enhän mä niin ajatellut. Eihän Sannu ollut ainoa mun tuntemani musta tai ulkomaalaistaustainen. Meidän koulussa oli monta, meidän luokallakin. Jos Tane seukkaisi Sannun tai jonkun muun tummaihoisen kanssa, ei se olisi musta mitenkään outoa. Mä vaan olin aina luullut, etten mä voisi, etten mä saisi. 

Siinä samassa mä tajusin vain myötäilleeni muiden asenteita, yrittäneeni alitajuisesti täyttää muiden odotuksia. Niinku isän esimerkiksi.

 

Kotimaisissa nuortenkirjoissa on toki käsitelty rasisminvastaisuutta ja monikulttuurisuutta jo pitkään, yhtenä edelläkävijänä Marja-Leena Tiainen (mm. Pikkuskini, Tammi 2002 ja Kahden maailman tyttö, Tammi 2011).  

Siihen nähden Naimaluvan asenteellisuus jopa hätkähdyttää. 

Toisaalta Mikkanen osoittaa kuitenkin jokseenkin uskottavasti, että  Japen empimisen takaa löytyy halu täyttää isänsä odotukset ja olla tuottamatta vanhemmilleen pettymyksiä. 

Isän mielestä meillä oltiin ”normaaleja”, kuuluttiin enemmistöön, oli sitten kyse rodusta, seksuaalisuudesta tai poliittisesta näkemyksestä. Sen ahtaaseen mieleen ei mahtunut erilaisuutta. 

Äiti uskoo miehensä kyllä pääsevän ensijärkytyksensä yli, kun Sannu tulee ensimmäistä kertaa hieman etuajassa näytille Japen kotiin eikä poika ole vielä ennättänyt ottaa asiaa puheeksi isänsä kanssa. Samoihin aikoihin isälle myös paljastuu, että hänen tyttärensä oletettu poikaystävä tykkääkin enemmän pojista. 

Äiti painottaa hänelle olevan tärkeintä, että Japen tyttöystävä kunnioittaa poikaystäväänsä, aivan kuten äiti toivoo poikansa kohtelevan myös tyttöystäväänsä. Ei värillä ole väliä.

 

 

Jape keskustelee ristiriitaisista ajatuksistaan 90-vuotiaan isoukkinsa kanssa, joka kannustaa kuuntelemaan sydämen ääntä. 

Japen ja isoukin suhteen kuvaus on pitkästä aikaa varsin luontevaa ja pakotonta: 1990-luvulla teini-ikäisen ja isovanhemman syvä keskinäinen luottamus oli yksi nuortenkirjoissa usein toistuvista aihelmista.

 

Asenteellisuudestaan huolimatta Mikkasen nuortenromaani onnistuu havainnollistamaan teini-ikäisen pojan monien ulkopuolisten paineiden kuormittamaa arkea. 

Ensimmäinen rakastelukerta menee Sannun kanssa pieleen, mutta silti Jape suhtautuu luottavaisesti tulevaan:  

 

Just nyt mä niin nautin mun elämästä. Mä olin aivan kun vapautunut jotakin pakottavasta paineesta ja takaraivossa takovasta deadlinesta. Sannun kanssa oli niin mahtavaa. Se ei odotanut multa mitään, mun ei tarvinnut suorittaa mitään. Se oli vaan ja antoi mun rakastaa sitä.

 

Jape uskaltaa myös kyseenalaistaa tunteidensa aitoutta: 

 

Rakastaa. Mä säpsähdin. Rakastinko mä Sannua? Pitäisikö mun rakastaa? Mä olin luullut rakastavani myös Oonaa, mutta nyt myöhemmin mä tajusin, ette se sitä ollut, rakkautta. Vain ihastumista, palvontaa, mitä lie teinikiimaa. Se oli haipunut olemattomiin yhtä nopeasti ja kivuttomasti kuin oli syttynytkin.

 

Sivujuonteena tuodaan esille fittnessiä harrastavan Oonan loppuunpalaminen.

Kansikuva ei välttämättä vetoa poikalukijoihin. 

Kirjasin on pientä ja riviväli tiuha, joten tottumattomammalle lukijalle voi olla haasteellista tarttua kirjaan, vaikka sen aihe voisi hyvinkin kiinnostaa.  

 

 

Nuortenkirjoja, joissa ollaan rippileirillä:

 

Antti Halme: Metalliveljet ristiretkellä Otava 2013

Kirsti Kuronen: 4 x 100, Karisto 2013

 

Varpu Vilkuna: Ripa, Mäntykustannus 2010

 

Marvi Jalo: Taivaan valkeat hevoset, Tammi 2008

 

Tapani Bagge & Karo Hämäläinen: Juhannusblues, Tammi 2005 

 

Eija Laitinen & Anne Leinonen: 4 biisin bändi, WSOY 2001

 

Päivi Romppainen: Vilma ja koiraripari, Tammi 2001

 

Tuula Kallioniemi: Lanka palaa, Otava 1999

 

Tuija Lehtinen: Mirkka ja riparikesä, Otava 1987 

 

 

 

… ja kirjoja, joissa ollaan Prometheus-leirillä tai pohditaan sinne menemistä:

 

Jyri Paretskoi: K15: Salaisuuksia, Otava 2018

 

Mimmu Tihinen: Virkkunen ja sata sydäntä, Tammi 2010

 

Salla Simukka: Kipinä ja Virhemarginaali, WSOY 2006 ja 2007