Neljä nuorta metsänpeitossa ilman älylaitteita

 

 

 

 

 

Päivi Lukkarila: Skutsi, 200 s., Nokkahiiri 2024.  Kansikuva Jyrki Pitkä.

 

 

 

 

 

–   – Kartta on täpötäynnä viivoja, erivärisiä alueita ja pieniä merkkejä, joista ei suoraan nää, mitä ne luonnossa on. Koko kartalla ei ole kuin muutama nimi. Vaarat, joille me on kiivetty, on nimetty, kuten Kalmojärvi ja Raatoneva, mikä se sitten ikinä onkaan.

 
 
Päivi Lukkarilan äskettäin ilmestynyt nuortenromaani Skutsi osoittaa konkreettisesti, että yksi varteenotettava keino herättää nirsojen ja lukemiseen penseästi suhtautuvien nuorten mielenkiinto vapaa-ajan lukemiseen on kirjoittaa niin vetävä teos, ettei sitä malta laskea käsistään. 
 
Skutsi kertoo neljästä erävaellukselle lähtevästä nuoresta, jotka eivät tunne toisiaan entuudestaan. 

Oppaakseen he saavat eläkeikää lähestyvän ja työhönsä jo hieman ryytyneen Joken. 

Romaanissa kukin nuorista, Sabina, Nasim, Luka ja Joel, pääsee vuorotellen ääneen sopivan lyhyissä ja henkilökuvausta vähitellen täydentävissä luvuissa.   

Vaelluksen aikana jokainen heistä joutuu tarkistamaan ennakkoluulojaan, mielipiteitään ja pahimpia pelkojaan. 

Uusissa nuortenromaaneissa ihonväri ja seksuaalisuuden moninaisuus ovat jo nousseet trendiaiheiksi. Näiden ohella Skutsi porautuu onneksi yleisemmällä tasolla nuoren ihmisen häilyvään ja haavoittuvaan identiteettiin tavalla, joka ravistelee aidosti myös aikuista lukijaa.   
 
Romaanin jännitteen kannalta on tietysti olennaista, että älylaitteita ei saa ottaa retkelle mukaan. 

Kirjallisuutta monipuolisesti lukeva ja kirjailijan urasta haaveileva Nasim vertaa puhelimen rauhoittavaa vaikutusta tuttiin, jolla pikkusisar hiljenee. Puhelimen avulla hän saa myös ajatukset pois ikävistä asioista. 

Lukan vanhemmat ovat huolissaan poikansa keskinkertaisesta koulumenestyksestä ja liiallisesta jumituksesta tietokoneella. Sabina stalkkaa entistä tyttöystäväänsä somessa lähes vainoharhaisesti ja Joel tavoittelee menestyvän stand-up-koomikon uraa. 
 
Skutsi liittyy osaksi A. E. Ingmanin ja Jalmari Saulin liki sata vuotta sitten aloittamaa poikien eräseikkailujen jatkumoa. Vanhoissa poikakirjoissa nuoret samosivat luonnossa ja siellä koetut erilaiset vastukset ja vaaralliset tilanteen koulivat heitä monin tavoin paremmiksi ihmisiksi. 

Viime aikoina on julkaistu paljonkin nuorten- tai YA-romaaneita, joissa nuoret päähenkilöt päätyvät suljettuun paikkaan pärjäämään omillaan. 

Kirsti Kurosen Seelanti (Karisto 2023), Salla Simukan Lukitut (Tammi 2020) ja Veera Salmen Saari (Otava 2018) ovat tuoreimpia kotimaisia esimerkkejä. 

Muistamisen arvoinen on myös Annika Lutherin Kadotettu metsä (Otava 2002, suom. Rauni Hukka) jo yli 20 vuoden takaa. 
 
Skutsin nuoret nostattavat aluksi jännitystä kertomalla toisilleen ajankuluksi kummitusjuttuja, mutta kirjan puolivälin tienoilla panokset kovenevat reaalitodellisuudessa, kun heidän pitäisi selviytyä luonnossa kokonaan ilman aikuisen apua. 

Kirjassa on inspiroivia aineksia esimerkiksi  elämänkatsomustiedon ja liikunnan oppitunneille. Esimerkiksi kartanlukutaidot on Skutsin lukemisen jälkeen helppo perustella oppilaille. 

Yksittäinen kotimainen nuortenromaani tuskin pystyy poistamaan meidän aikuisten kestohuolta nuorten lukumotivaatiosta, mutta Päivi Lukkarilan Skutsi näyttää konkreettisesti, että vetävä, jäntevästi sommiteltu tarina on sittenkin se paras ja samalla yksinkertaisin keino pitää nuoren lukijan mielenkiintoa yllä.  
 
Jyrki Pitkän taidokas kansikuva antaa juuri sopivasti vihjettä romaanin kauhuelementeistä.

 
 

 

 

 

Hyvää tekeviä kuplia ja meren kuohua

 

Leena Paasio: Meren koskettamat, 300 sivua,  WSOY 2024. Kansikuva Riikka Turkulainen. 

 
–      Sano, että täällä on aina tällaista, kuulin Hanneksen äänen takaani. 

–      Joo on. Tai siis aina, kun ei tuule, myrskyä tai sada. Eli ehkä yhtenä tai kahtena päivänä vuodessa, naurahdin. 

–      Etkö sä koskaan kaipaa mitään muuta? Tai siis älä ymmärrä väärin, ulkosaaristo on mielettömän upea mutta onhan Utö aika pieni. 

–      Jep, noin kilometrin suuntaansa. Mutta rehellisesti sanoen vastaus sun kysymykseen on kyllä. Aina joskus kaipaan muualle, vaikka mulla on täällä kaikki ja ajatus lähtemisestä on tosi pelottava. Tai no, olenhan mä asunut muualla: koko yläkouluajan Korppoossa. Vaikka sekin taitaa kuulua samaan saaristokuplaan.

 
Teosparin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan jälkeen Leena Paasio jatkaa myös kolmannessa nuortenromaanissaan merellisissä tunnelmissa. 

Meren koskettamat -romaanin nuoret harrastavat purjehdusta ja muita liikunnallisia lajeja.
 
Meren koskettamat yhdistää kiinnostavasti lähes tasan 30 vuotta sitten tapahtuneen traagisen matkustajalaiva Estonian uppoamisen ja nykyhetken säikeet. Romaanin vetävässä alkukohtauksessa kuvataan Estonian uppoamista.

Romaanin keskushenkilön ja minäkertojan, Lounan, äiti pelastui onnettomuudesta täpärästi ja hänet kuljetettiin Utön saarelle. Kokemukset traumatisoituivat hänet loppuelämäksi. Äiti menehtyi Lounan synnytyksen yhteydessä ja Louna on varttunut koko elämänsä äidin varavanhempina Estonian uppoamisen jälkeen toimineiden utöläisten, Birgitin ja Peppen, hoteissa.
 
Kun joukko helsinkiläisiä meripartiolaisia retkeilee Utössä, Lounan turvallisen ja seesteisen elämän perusta huojuu vähitellen. Kohtaaminen partiolaisten ryhmää luotsanneiden kaksossisarusten, Hanneksen ja Oonan, sekä Mikin kanssa jää tytön mieleen kytemään. Samalla aktivoituu Lounan halu ryhtyä selvittämään äidin menneisyyttä. Uusien ystäviensä kannustamana hän päättää hakea Korppoon saaristokoulun sijaan Haagan yhteislyseoon Helsinkiin.
 
Suomen eteläisin asuttu Utön saari on romaanin keskusmiljöönä noin puoliväliin asti. Saaren arjen kuvaus on aidontuntuista ja vivahteikasta.  
 

Meren koskettamat on jälleen hyvä esimerkki kotimaisesta nuortenromaanista, jonka kerronta ja tapahtumat herättävät kiinnostuksen myös aikuisessa lukijassa. 

Samankaltainen teos oli  oli 13 vuotta sitten ilmestynyt Vilja-Tuulia Huotarisen valoavaloavaloa, joka sijoittui Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan, vuoteen 1986. 

Lähihistorian vavahduttavat tapahtumat yhdistävät kummassakin kirjassa eri lukijasukupolvia.
 
Hannes ja Louna jatkuvat keskustelua kuplista. 

Louna luettelee kuuluvansa esimerkiksi kajakki-, purjehdus-, hylje-, jooga-, muoti- ja Netflix-kuplaan. Verbaalisesti taitava tyttö puhkoo näin Hanneksen ennakkoluuloja siitä, että syrjäisen saariston nuoruus olisi itsestäänselvästi pääkaupungin sykettä valjumpaa ja sosiaalisesti köyhempää. 
 
Transnuori Valo on ollut Lounan paras ystävä on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien. Muodista ja vaatteiden ompelusta kiinnostuneella Valolla on sosiaalisia rajoitteita, mutta ystävyys Lounaan on vankkumaton. Siksi Lounan päätös muuttaa Helsinkiin on Valolle aluksi kova pala. 
 
Valon äiti kannustaa kuitenkin Lounaa toteuttamaan unelmiaan:

 
–      Sähän tiedät, että Valon elämään mahtuu tasan kymmenen ihmistä kerrallaan. Ja ne, jotka siellä ovat, kuuluvat siihen niin intensiivisesti, että se voi välillä ahdistaa. Olen miettinyt, että sulle ja Valolle tekee hyvää, kun sä et mene enää Korppooseen ettekä ole ensi vuonna koko ajan yhdessä. Saat vähän happea ja Valon on pakko alkaa laajentaa sosiaalista piiriään. 

 
Leena Paasion nuortenromaanin erityinen vahvuus on tavassa, jolla hän kuvaa aikuisten ja nuorten välistä luottamusta, välittämistä ja rakkautta, joka ei aina tarvitse tuekseen biologista sukulaisuutta. 

Samalla luontevuudella hän kuvaa myös nuoria keskushenkilöitään, jotka vähitellen ystävystyvät paremmin ja kannattelevat tarpeen tullen varauksetta toisiaan. 
 
Kahden edellisen nuortenkirjansa tavoin Paasio lataa taidokkaasti myös tähän vast ikään ilmestyneeseen uutuuteensa  dekkarimaista kierrettä, kun Louna lähtee jäljittämään äidinäitinsä ja isänsä henkilöllisyyttä. 
 

"Jos metsään menet kulkemaan..."

 

Koko perheen lastenteatteriesitys Haitulan matkassa. Pohjautuu Kirsi Kunnaksen lastenrunoihin. Ohjaus Mikko Bredenberg,  esitys-dramaturgia Mikko Bredenberg & Mira Taussi. Rooleissa Janne Kallioniemi (Jaakko Vaakko Vesirotta), Petra Karjalainen (Haitula), Samuli Muje (Tunteellinen siili) ja Maiju Saarinen (Neiti Hurpula). Puvustus ja maskeeraus Marjaana Mutanen. Lavastus ja nukkesuunnittelu Heini Maaranen, valosuunnittelu TJ Mäkinen ja äänisuunnittelu Niklas Vainio. 

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 20.9.2024. Suositusikä +3-vuotiaat, kesto 45 min.

 

Kirsi Kunnaksen syntymästä tulee  joulukuussa kuluneeksi 100 vuotta ja siksi tänä vuonna ja vielä ensi vuonnakin vietetään eri tavoin suomalaisen lastenlyriikan uudistajan juhlavuotta.

Osana juhlintaa sai eilen Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa koko perheen lastenteatteriesitys Haitulan matkassa.

Esitystä suositellaan yli kolmevuotiaille. 

Ensi-iltayleisössä olikin paljon juuri 3–4-vuotiaita vanhempineen ja monelle heistä esitys oli selvästi ensimmäinen kokemus lastenteatterista. 

Vieressäni istuva äiti selosti juuri ennen esityksen alkua tyttärelleen, että pian valot sammuvat katsomosta ja valo siirtyy näyttämölle. Lapsi halusi pitää lähes koko esityksen ajan kättään äidin kädessä.  

Jännän äärellä siis oltiin, monellakin tavalla.

Maiju Saarinen (vas. neiti Hurpula) oli puvustustaan ja muuta 
eleganssiaan myöten hieno kunnianosoitus myös Tiitiäisen satupuun 
kuvittaneelle Maija Karmalle. Oikealla Petra Karjalainen eli Haitula. 
© TTT Kari Sunnari 

Kun Petra Karjalaisen roolihahmo Haitula ja Maiju Saarisen tulkitsema Neiti Hurpula astuivat lavalle omenapuun alle, niin maaginen tunnelma laskeutui Kellariteatterin sopivasti intiimiin tilaan välittömästi.

Mikko Bredenbergin ja Mira Taussin ohjauksessa ja dramaturgiassa Kunnaksen tuttuakin tutummat ja monet  vähemmänkin tunnetut lastenrunot asettuivat luontevasti tarinalliseen jatkumoon. 

Janne Kallioniemi teki  Jaakko Vaakko Vesirotasta
samaan aikaan sekä hellyttävän että sopivasti
hömelön hahmon. © TTT Kari Sunnari 

Yksittäiset runot  lomittuivat toinen toistensa perään  ilman pömpöösiä ja teatraalista lausumista. 

Yhden runon päättyvän säkeen jälkeen saatettiin siirtyä uuteen runoon ilman  että kuulija aina siirtymää huomasikaan.

Samu Mujeen Tunteellinen siili ja Janne Kallioniemen Jaakko Vaakko Vesirotta toivat esitykseen räyhäkkyyttä ja huumoriakin. 

Pienimpien katsojien mieleen olivat selvästi neljästä hahmosta tehdyt teatterinuket, joita näyttelijät  liikuttelivat taitavasti. Melko pienestä koostaan huolimatta nuket saivat riittävästi tilaa ja näkyvyyttä. 

"Tunteellinen siili"-runo on usein äänestetty yhdeksi eniten
suomalaisiin vedonneeksi lastenrunoksi. Samuli Muje toi hahmoon
runon melankolian rinnalle siili piikkien lomaan myös sopivasti  
pehmeyttä.© TTT Kari Sunnari 

Meditatiivisestä metsämiljööstä siirryttiin myös kaupungin sykkeeseen Tiitiäisen pippurimyllystä tuttujen limerikin kaavalla kirjoitettujen autorunojen myötä. 

Ikoninen runo "Kattila ja perunat" esitettiin neljän näyttelijän yhteisvoimin, ja siitä ei huurua ja kolinaa toden totta puuttunut! 

Ensi-illasta poistui tyytyväisen oloista väkeä. 

Viime päivinä on luettu uutisia, joissa puheterapeutit ovat ilmaisseet huolensa youtube-englantia hokevista leikki-ikäisistä ja lastensuojelun ammattilaiset ovat  toivoneet, että ennen ADHD-lääkityksen aloittamista tehtäisiin ryhtiliike lapsen arjen osalta. 

Kirsi Kunnaksen viesti on ollut ja on yhä, että onnellisen lapsuuden ydin löytyy varhaisesta vuorovaikutuksesta ja rakkaudesta kieleen.