torstai 5. kesäkuuta 2025

”Suurimmat seikkailut käydään omassa mielikuvituksessa”

  










Satu Rämö & Satu Kontinen: Satujen saaret 2: Kotikumpu, kuvittanut Satu Kontinen, 189 sivua, Tammi 2025.
 
Satu Rämö & Satu Kontinen: Satujen saaret 3: Tiiraluoto, kuvittanut Satu Kontinen, 172 sivua, Tammi 2025.

 

 






 

Harvemmin palaan uuden sarjan jatko-osiin, mutta Satu Rämön ja Satu Kontisen Satujen saaret -sarja on sen verran kiinnostava ilmiö, että se antaa monta syytä seurantaan.
 
Satu Rämön tuotteliaisuutta havainnollistaa se, että aikuisten dekkarien kupeessa hän on ennättänyt yhdessä Satu Kontisen kanssa kirjoittaa tälle keväälle peräti kaksi uutta osaa viime vuonna alkaneeseen lasten dekkarisarjaan.

 

Serkukset Saga ja Satu käyvät vuoroin vieraissa. Kotikummussa Satu pääsee joululoman viettoon Islantiin ja Tiiraluodossa Saga tulee syyslomalle Suomeen ja Lauttasaareen.

 

Sarjan eri osissa luonto tuntuu olevan serkusten ohella yksi tärkeä päähenkilö. Kummassakin osassa sakea sumu tai usva on jännityksen nostatuksen kannalta tärkeässä roolissa. Myös myytit ja uskomukset ovat näyttävästi esillä. 

 

Kotikumpu-osassa Satu Rämöllä on kotikenttäetu. Tosin Hildur-dekkareihin verrattuna Islantiin liittyvän tapakulttuurin kuvaus jää vähemmälle (Kotikummun lopussa esitellään islantilaiset särmikkäät joulupukit, jotka ovat ahneita kiusanhenkiä, jotka jekuttavat ennen joulua ihmisiä parhaansa mukaan). 



Tytöt pääsevät todistamaan menninkäisten rituaalia.
Satu Kontisen kuvitusta hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan
lastenromaaniin Kotikumpu. 

 

Sagan puheenparressa vilahtelee paljon islantilaisia sananlaskuja. Kuumien lähteiden sijasta serkukset menevät kuitenkin uimaan tuiki tavalliseen uimahalliin. 


Sagan äiti on kiireinen ja uralleen omistautunut tulivuoritutkija, mutta taksikuskina työskentelevä isä ennättää Sadun isän tavoin loihtia tytöille monta kertaa päivässä maistuvia aterioita tai eväitä. 


Näiltä osin Kontinen ja Rämö luottavat Enid Blytonin Viisikko-kirjojen nostalgiaan, sillä ruokia kuvataan antaumuksellisesti...  jopa eväsleipien käärepaperien rapinaa myöten.

 


Maahisten tanssia kaupungin yössä. Satu Kontisen kuvitusta
hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 

lastenromaaniin Kotikumpu. 



Sagan isä on mukana kunnallispolitiikassa. Läheisen tallin takana sijaitsevalle joutomaalle  on suunnitteilla asuntoja. Tallin yksi hevonen tuntuu voipuneelta, ja pian tytöt ovat selvittämässä tallilla hevosten häntäjouhien lisäksi myös mysteeriä, johon liittyy epäilys siitä, että maahiset vihoittelevat mailleen tunkeutumista. 

 

Menninkäiset testaavat tyttöjen tarkoitusperiä ja vilpittömyyttä.

 

–      –  Puhtaat sydämet eivät lankeaisi menninkäisten vaikutusyrityksiin vaan pysyisivät vahvoina ja kirkkaina. Sellaiset ihmiset, joiden sydämessä on häilyvyyttä, tarttuisivat menninkäisten ajatusansoihin ja tuntisivat vetoa menninkäisten maailmaan. He seuraisivat menninkäisiä kiven sisään eivätkä pääsisi sieltä enää koskaan pois. Heistä tulisi menninkäisten palvelijoita. 

 

Serkusten luonteet täydentävät toisiaan. Saga rakastaa viikinkejä, hevosia ja matematiikkaa. Satu on arempi, mutta hänellä on erikoinen kyky ymmärtää eläinten puhetta. Sagan seurassa hän ei kuitenkaan pelkää ja lähtee empimättä mukaan serkkunsa uhkarohkeisiinkin tempauksiin. Sagan mottona onkin, että ”joka päivä pitää tehdä jotain vähän vaarallista”. 
 

 

Tiiraluodossa jännitys tihentyy, kun luonnonsuojelualueen, Tiiraluodon, rauhaa rikotaan ja alueen ikääntyneet kanta-asukkaat kertovat luotoon liittyvästä kirouksesta. 

Musta joutsen pesii kallionkolossa ja hautoo ikuisesti yhtä munaansa: 

 

Jos luodon rauhaa rikotaan eli jos joku astuu jalallaan luodolle, muna särkyy eikä joutsen saa koskaan poikasta. Silloin se tulee hakemaan hyvitystä menetykselleen. 

 

Satu Kontisen perspektiiveillä leikittelevät kuvitukset ovat kuin
kuva-arvoituksia, joiden hahmottaminen voi toisinaan
kestää esittävää kuvitusta kauemmin. 
Satu Kontisen kuvitusta
hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 

lastenromaaniin Tiiraluoto.



Samaan aikaan tienoon lapset sairastuvat ja joutuvat omituisten oireidensa vuoksi jopa sairaalahoitoon.

 

Lasten sairastumisen syy vilahtelee Tiiraluodossa vihjeinä siellä-täällä, joten lukija saattaa keksiä ratkaisun jo ennen Satua ja Sagaa. 

 

Toisaalta Saga toteaa, että vaikka huikeat tarinat ja legendat joskus osoittautuvat perättömiksi, se ei haittaa, sillä

 

–      Suurimmat seikkailut käydään omassa mielikuvituksessa, ja siellä asiat on aina ihan niin totta kuin haluaa. 

 


Esimerkki esittävästä kuvituksesta, mutta tässäkin
on hyödynnetty samaa kehystävää kuvaideaa kuin 
Satujen saaret -sarjan muissakin osissa. 
Satu Kontisen
kuvitusta hänen ja Satu Rämön kirjoittamaan 

lastenromaaniin Tiiraluoto.



Satujen saaret -sarjan yksi erikoisuus löytyy Satu Kontisen kuvituksesta, joka käyttää tehokeinona kehystävää kuvakerrontaa. Osa kuvituskuvista on melkein kuin kuva-arvoituksia, niiden hahmottamiseen voi mennä tovi. 

Kuvissa on voimakas kolmiulotteisuuden tuntu. Konttinen leikittelee usein yllättävillä perspektiiveillä.

 

Tiiraluodossa on enemmän ”esittävää” kuvitusta.





lauantai 31. toukokuuta 2025

Kasvun ihmettä puiden katveessa












Kätlin Vainola & Meria Palin: Toivon puu, 56 sivua, vironkielinen käännös Hannu Oittinen. Enostone 2025.
 
Luke Adam Hawker: Viimeinen puu. Toivon siemen. Suomentanut Leena Ojalatva. 64 sivua. S&S 2024.

 

 



Meidän puistossa on paljon puita.
Yksi niistä on silti aivan erityinen. 
 
    / Vainola & Palin: Toivon puu.

 

 

Puuhun liitetään vahvaa symboliikkaa esimerkiksi eri uskonnoissa, kulttuureissa ja mytologioissa.  

 

Tässä kaksi hyvin erilaista kuvakirjaa, joissa puu on keskeinen vertauskuva. Kummassakin kirjassa puu on oikeastaan yksi tarinan päähenkilöistä.

 

 

Virolaisen Kätlin Vainolan ja suomalaisen Meria Palinin Toivon puu on syntynyt Lastenkirjainstituutin vuosina 2022–2024 toteuttamassa Lastenkirjasilta-hankkeessa. 

 

Lokakuussa 2023 Tartossa järjestettiin suomalaisten ja virolaisten lasten- ja nuortenkirjojen tekijöille yhteinen työpaja, jossa osallistujat pääsivät työpareina kehittelemään uusia kuvakirjaideoita.

 

Konsepti on nerokas erityisesti näinä aikoina, kun Suomeen käännetään entistä vähemmän kuvakirjoja pieniltä kielialueilta. 



Idylliseen leikkihetkeen on jo vasemmalta työntymässä harmaa pilvi.
Meria Palinin kuvitusta Kätlin Vainolan tekstiin kuvakirjassa
Toivon puu (Enostone 2025).

 

Toivon puu kertoo tytöstä ja Papu-koirasta. Kaksikko viettää mieluusti aikaa puistossa tietyn suuren puun luona. 

Puun lehdet ovat sydämen muotoisia.

 

Koiran voimat hiipuvat ja se kuolee. Tyttö on lohduton.

 

Hiljaisuutta. Vain hiljaisuutta.
Kaikki oli minusta jossain loitolla.
Tuntui siltä, että muut olivat kääntäneet 
minulle selkänsä ja että heidän puheensa kuului kuin sumun läpi.

 


Suru eristää tytön muista. Tytön suljetut silmät
tehostavat erillisyyden tunnetta. Meria Palinin
kuvitusta Kätlin Vainolan tekstiin kuvakirjassa 
Toivon puu (Enostone 2025).



Tyttö ryhtyy kirjoittamaan ajatuksiaan pienille sydämenmuotoisille paperilapuille.  Hän on huolissaan, kampaako kukaan enää koiran turkkia, saako se riittävästi rapsutuksia ja muuta huolenpitoa. Tyttö ymmärtää toki, että ei voi lähettää kirjeitä mihinkään tiettyyn osoitteeseen. 

 

Kevään ja kesän tullen tyttö tutustuu vähitellen luokalle tulleeseen uuteen poikaan. Lapset keksivät laittaa kaikki Papulle kirjoitetut kirjeet puun oksien väleihin.


Pakahduttavan kaunis aukeama huokuu toivoa ja uuden
ystävyyden alkua. 
Meria Palinin kuvitusta Kätlin Vainolan tekstiin
kuvakirjassa 
Toivon puu (Enostone 2025).

 


Kätlin Vainolan tarina kertoo lapsentajuisesti surusta ja kaipauksesta. 

Meria Palinin väriliitukuvitus havainnollistaa surutyön pitkää kestoa, kun vuodenajat vaihtuvat. 

Vaikka apeus, murhe ja lohduttomuus on tarinassa konkreettisesti läsnä, kuvitus ja tarina kurkottavat kauniisti kohti toipumista ja valoa.

 

Selkeän, sympaattisen tarinan, riittävän ison kirjasintyypin ja levollisen taiton ansiosta kirja kiinnostavaa varmasti myös hiljattain lukemaan oppinutta lasta.

 

 

 

Brittiläisen Luke Adam Hawkerin (s. 1988) Viimeinen puu, toivon siemen huokuu taidekirjan henkeä kluutti-selkämyksellään, laadukkaalla, paksulla paperillaan ja taidokkaalla mustavalkoisella kuvituksellaan. 

Hawker on opiskellut arkkitehtuuria ja muotoilua, mikä näkyy esimerkiksi kirjan silmiä hivelevissä kaupunkinäkymissä ja museoon siivilöityvän valon kuvauksessa. 
 

Myös tämä kirja on mainio esimerkki kuvakirjasta, joka sopii hyvin eri ikäisille lukijoille ja katsojille. 




Isän ja tyttären kiinteä suhde näyttäytyy kauniisti 
esimerkiksi yhteisissä lukuhetkissä. Luke Adam Hawkerin
kuvitusta kuvakirjaan Viimeinen puu: toivon siemen (S&S 2024).

 



Kirjan keskushenkilönä on pieni tyttö, Tuisku, joka asuu kaksin isänsä kanssa. 


He lähtevät yhdessä puumuseoon.

 

Tuisku on koko elämänsä toivonut,
että saisi tavata puun.
 
Mutta viimeinenkin puu 
oli kuollut kauan sitten. 

 


Sanaton kuvasarja havainnollistaa tytön tuntemuksia, kun
hän vaeltaa yhä syvemmälle metsän siimekseen. 
Luke Adam Hawkerin
kuvitusta kuvakirjaan Viimeinen puu: toivon siemen (S&S 2024).


 

Tuisku istuu ”Viimeinen puu” -nimisen maalauksen edessä mykistyneenä ja vähitellen hän työntyy sisälle maalaukseen ja pääsee vaeltamaan ”puumeren” keskelle. 
 
Hawkerin taidokas, hiuksenhieno tussiviiva saa katsojan pidättämään henkeään. 

Vaihtelevat kuvakulmat, tekstittömät aukeamat ja kuvasarjat nostavat ja laskevat kuvituksen katsojan sykettä.



Vaihtelevat perspektiivit havainnollistavat yltäkylläistä "puumerta",
joka jatkuu silmänkantamattomiin. 
Luke Adam Hawkerin
kuvitusta kuvakirjaan Viimeinen puu: toivon siemen (S&S 2024).

 


Kuten isoissa tarinoissa aina, kirjan sankari oppii matkansa aikana jotakin tärkeää itsestään:
 

On asioita joita ei voi paeta.
 
Mutta pelkojaan ei tarvitse kohdata yksin.

 

Tuisku tuo matkaltaan puun siemenen, jonka hän kylvää maahan yhdessä isänsä kanssa.

Kirjan voi lukea ekokriittisenä kannanottona ilmastonmuutokseen, mutta samalla se tulkintani mukaan puhuu kauniisti myös lapsen kasvurauhan puolesta. 
 

 

 

 





 

 

 

torstai 29. toukokuuta 2025

Päräyttävä mopokesä


 













Katariina Romppainen: Mopokesä. 164 sivua. Sopuli 2025. Kansikuva Jyrki Pitkä. 

 








Poikien mopohaaveista on saatu viime vuosina jo useampiakin nuortenromaaneja. 
 
Jyri Paretskoin Shell´s Angels (Karisto 2013–2019) paikkasi tilannetta kokonaisen sarjan verran. 

 

Jukka-Pekka Palviaisen itsenäisessä nuortenromaanissa Virityksiä (Karisto 2018) ja Kosonen-sarjassa (Karisto v:sta 2020) mopon pärinä on keskeinen osa kirjojen äänimaisemaa. 

 

Tyttöjen hinku mopoiluun onkin ollut tähän mennessä tuiki harvinainen aihe,  ja nyt Katariina Romppainen poistaa Mopokesä-säeromaanillaan tämänkin vajeen.

 

Maria on jo keväällä suorittanut mopokurssin. Ketterä kulkupeli edesauttaisi varmasti osaltaan lähentymään ihastuksen kohdetta, Odea, jolla on sähäkkä Honda Monkey.  

 

Marian haaveen edessä on kuitenkin monta muttaa. 

 

Paras kaveri Ama myös ihmettelee Marian mopohaaveita. Ystävän mielestä Maria ei ole ”mopotyyppiä” lainkaan, koska on ”kiltti ja hiljanen ja vähän ujo”.

 

Maria kadehtii Aman kesätyötä lähikaupan hyllyttäjänä. 

 

Olen jo viisitoista
mutta työasioissa 
tokaluokkalalaisen tasolla,
– surkeaa!  

 

Vanhemmatkaan eivät ole innostuneita rahoittamaan tyttärensä mopokassaa:
 

Meillä on nyt tiukkaa rahasta, 
kaikki maksaa enemmän
ja lainankorot, sinähän tiedät
Olisit hakenut kesätöitä ahkerammin!
Ensi kesänä saat töitä ja sitten ostat mopon
mekin voimme silloin tukea hankintaa
kun asuntolaina on maksettu.

 

Romppainen tavoittaa hyvin nuoruuden malttamattomuuden ja hetkessä elämisen. 
Mopo pitäisi saada nyt heti. Maria ei osaa tai halua ajatella asioita vuoden päähän.
 
Kerronta etenee pääosin Marian minäkerrontana, johon lomittuvat vuoropuhelut  erottuvat toisistaan erilaisilla kirjasintyypeillä, mikä helpottaa hahmottamista.
 
Sattuma puuttuu kuitenkin peliin. 90-vuotias isotäti Elli kaipaa jeesiä ja isä pitää itsestään selvänä, että Maria auttaa sukulaistätiä, vaikka palkanmaksusta ei ole ollutkaan mitään puhetta. 

Marian on vaikea ymmärtää isän logiikkaa: Elli-täti auttoi isää tämän ollessa nuori, ja nyt isä voi hyvittää asian Marian työpanoksella. 
 
Lähikaupan ilmoitustaululta Maria pongaa samassa koulussa olleen Alin mainoksen erilaisista kotiaputöistä. Ali jakaa mieluusti tieto-taitoaan kevytyrittäjyydestä, ja pian ihastus Odeenkin unohtuu jo melkein kokonaan. 
 
Alin yritteliäisyys ilmenee siinäkin, että poika haluaa suorittaa sekä lukion että ammattikoulun sähköasentajalinjan. 
 
Päräyttävään mopokesään mahtuu myös kipuilua kaverien kanssa. 
 
Maria on kuullut, että monet ”alakoulun bestikset / nollaavat toisensa yläkoulussa”, minkä jälkeen ”mitä me ollaan enää toisillemme / pelkkiä lapsuusmuistoja / kasvoja luokkakuvissa”.
 
 
 
Mopokesä on hyvä muistutus siitä, että raha ei kasva puussa ja että unelmien eteen on hyvä oppia tekemään myös töitä. 


Marian unelma moposta toteutuu lopulta aika helposti onnenkantamoisen avulla, mutta lukija suo sympaattiselle päähenkilölle tämän kernaasti, sillä tyttö ponnistelee kyllä ankarasti unelman tavoittaakseen. 

 

Mopokesän motto on hauskasti tiivistetty Ellin ja hänen naisystävänsä Irman kodin seinällä roikkuvaan kirjottuun huoneentauluun ”Työ, taito, tekeminen / siitä seuraa toimeentulo”.

 

 

Moni kotimainen nuortenkirjailija on omaksunut yllättävän ketterästi säeromaanin ilmaisurekisterin osaksi kirjallista repertuaariaan. 


Mopokesä on Romppaisen ensimmäinen säeromaani. Se on ilmestynyt Romppaisen omakustanteena osana VaLas-kollektiivia.