Anna-Riitta Hyvärinen & Tuija Mäki (toim.): Lasten ja nuorten jatko- ja sarjakirjat. 334 sivua. BTJ Kirjastopalvelu 2009.
Rouva Huu tietää kajoavansa nyt herkkään asiaan.
Näkökulmani on tässä ennen muuta lasten ja nuortenkirjallisuudentutkijan ja kriitikon, enkä missään nimessä kiistä sarjakirjojen merkitystä lasten ja nuorten lukuhalun herättäjinä ja ylläpitäjinä.
Mekkaloin samasta asiasta viimeksi kuusi vuotta sitten. Tuolloin Finlandia Junior -esivalintaraadille luettavaksi lähetetyistä kirjoista kolmannes kertoi entuudestaan tutusta sankarista tai oli selvästi uuden sarjan avaus. Pidin määrää jo tuolloin varsin suurena.
Pikaisen laskutoimituksen perusteella (otoksessa kolmen suurimman yleiskustantamon, WSOY:n, Tammen ja Otavan, kotimaiset lasten- ja nuortenkirjauutuudet) sarjakirjojen osuus lähentelee kuluvan vuoden kirjoissa jo 60 prosenttia. Mukana näissä laskuissa ei ole ns. kustantajasarjoja (esim. Tammenterho, Musta Kaista, Pultti, Werneri tai Kirjava kukko), joissa ilmestyy kirjoja monelta eri kirjailijalta.
Anna-Riitta Hyvärisen ja Tuija Mäen toimittamassa uusimmassa Lasten ja nuorten jatko- ja sarjakirjat -hakemistossa on luetteloitu vuoteen 2008 asti ilmestyneitä sarjoja ja huomioitu kustantajien ennakkotietojen mukaan myös vuoden 2009 aikana ilmestyneet kirjasarjat.
Mäen ja Hyvärisen laskelmien perusteella viime vuonna ilmestyneistä nuortenkirjoista – mukaanluettuina siis myös käännökset - noin 80 prosenttia kuului johonkin sarjaan!
Tohdin väittää, että sarjoittuminen suitsii jo tässä mittakaavassa lasten- ja nuortenkirjallisuuden uudistumista.
Sarjakirja on tapana kirjoittaa tiettyyn formaattiin: kirjan sivumäärä, ulkoasu, henkilörepertuaari, rakenne ja kerronta ovat aina alisteisia sarjalle.
Kirjailijan on täytettävä lukijoidensa odotukset.
Kirjailijan uskollisuus ulottuu tietysti myös kustantajaan, joka odottaa joka vuosi tai jopa kahdesti vuodessa uutta osaa sarjaan. Kustantajalle sarjan markkinointi on helppoa, kun samat mainonnan iskusanat ja hokemat voi käyttää useampaan kertaan.
Norjalainen Erlend Loe viittaa kuitenkin uusimmassa suomennetussa Kurttilassa (WSOY 2009) kintaalla sarjakirjallisuuden lainalaisuuksille.
Kurttila on herättänyt vireää keskustelua mm. täällä.
Aiemmat Kurt-sarjan kirjat ovat olleet crazy-huumorinsa ansiosta harmittomia hekotuskirjoja, joilla on ollut oma fanijoukkonsa lapsien(kin) keskuudessa.
Mutta Kurttila on mustanpuhuva kirja tutusta trukinkuljettaja Kurtista. Kirjassa rienataan muun muassa uskonnollista yhteisöä ja sen enemmän tai vähemmän hassahtaneita jäseniä.
Kuvittaja Kim Hiorthøyn tumma kansi ja nimeketietojen latominen fraktuura-kirjasintyypillä viestivät kyllä melko avoimesti, että tämä osa on jotain muuta kuin kansikuviltaan helakat sarjan aiemmat osat (Kala, Kurtin käytöshäiriö, Kurt on tärkeä ja Kurtilla keittää, WSOY v:sta 2003).
Lastenkirjallisuuden välitysportailla, kirjastoissa ja kirjakaupoissa, tällainen kirjailijan omapäisyys ja suoranainen rintamakarkuruus aiemmasta sarjaformaatista aiheuttaa kuitenkin harmaita hiuksia. Sarjakirjailijan oletetaan pysyvän lestissään ja tuottavan tiukasti samalla kaavalla tehtyjä kirjoja.
Samaa valitulla tiellä pysymistä penäsi sarjakirjallisuuden kustantajilta Helsingin Sanomissa 28. lokakuuta 2009 myös helsinkiläinen lukiolainen Kati Schenk, joka puuttui yleisönosastokirjoituksessaan "Kirjasarjat julkaistava loppuun asti" tärkeään asiaan.
Schenkin mielestä kustantajan tulisi sitoutua julkaisemaan käännössarjoja hamaan loppuun asti, jos se on niitä kustannusohjelmaansa valinnut. Schenkin suosikkeja ovat K. A. Applegaten scifi-sarja Animorphs ja Brian Jacquesin Redwallin taru -sarja. Sarjojen suomennoksia ovat julkaisseet Tammi ja Otava, jotka ovat kuitenkin lopettaneet suomennokset 20:n ja 10:n osan jälkeen.
Aivan oikeutetusti Kati Schenk vaatiikin myös kustantajilta lojaalisuutta lukijoitaan kohtaan.
Kaikki fantasian ja scifin ystävät eivät kykene lukemaan kirjoja alkukielellä englanniksi, ja vaikka pystyisivätkin, kirjojen tilaaminen netin kautta on kallista.
Tähän sisältyykin eittämättä yksi eritoten käännössarjakirjoihin liittyvistä paradokseista.
Sarjan jatkuessa yhä uusilla osilla sen laatu usein heppoistuu. Kustantaja haluaa vaivihkaa sanoutua irti sarjasta, jonka takana se ei enää halua seistä.
Ja toisaalta – kustantajan on mahdotonta arvailla ennakkoon, kuinka laajaksi kirjasarja tulee paisumaan. Kaikki sarjakirjailijat eivät pysty samanlaiseen suunnitelmalliseen työskentelyyn kuin J. K. Rowling, joka ilmoitti faneilleen jo varhaisessa vaiheessa kuinka monta osaa sarjassa tulee ilmestymään.
Sarjakirjat vaativat erityistä kerronnan jännitettä.
Pitääkseen lukijat koukussa tiettyyn kirjasarjaan, kirjailijan on jätettävä asioita ilmaan, jotta lukija tarttuu kärkkäästi myös seuraavaan osaan.
Tohdin sanoa, että sarjakirjan lukemisesta ei välttämättä tule samalla tavalla kylläiseksi kuin niin sanotun itsenäisen ja juuri siksi niin itseriittoisen kirjan lukemisesta. Sarjakirja tarjoaa kyllä pieniä kliimakseja taajaan, mutta langanpäät jäävät usein solmimatta, ja lukija kompastelee lukuelämyksensä kanssa.
Kirjailijat ovat onneksi viime aikoina tulleet kekseliäiksi linkittämään osin samoja henkilöitä itsellisiin kirjoihin, (mm. Otavan Pultti-sarjassa ilmestyneet Markku Karpion Puh pah pelistä pois ja Myrskyvaroitus sekä Arja Puikkosen Minä ja Mozart ja Zum Zum). Myös Sari Peltoniemen Suomu ja Hämärän renki ja Päivi Honkapään Viides tuuli ja Meren alku kertovat osin samoista henkilöistä, mutta teokset ovat luettavissa myös itsellisinä teoksina.
Veikkaan, että tällainen suuntaus on yleistymässä, osin kirjailijoiden omastakin aloitteesta.
Eniten ja räikeimmin sarjoittuminen näkyy tänä vuonna kuvakirjoissa.
Tiina Nopolan & Mervi Lindmanin Siiri-, Mervi Lindmanin Memmuli-, Samuli Valkaman Kaisa Lipponen-, Petra Heikkilän Hippu-, Markus Majaluoman Isä-, Tuula Korolaisen & Christel Rönnsin Kisu Killi-, Hannamari Ruohosen Eläinten kaupunki-, Nina Pirhosen Pompom-, Esko-Pekka & Tuula Tiitisen Opri-kissa-, Aino Havukaisen & Sami Toivosen Tatu ja Patu-, Anna Gullichsenin & Cara Nuutisen Satu, Tuutikki Tolosen, Eppu Nuotion & Sari Airolan Leonardo- ja Kristiina Louhen Tomppa-sarjat ovat kaikki saaneet tänä vuonna uuden osan.
Itsenäisiä kuvakirjoja ilmestyi tänä vuonna harvinaisen vähän – ja on tietysti mahdoton ennustaa, kuinka moni niistäkin kehkeytyy myöhemmin sarjaksi…
Huomenna Rouva Huu julkaisee Lastenkirjahyllyssä oman Finlandia Junior -varjolistansa.
Suomen Kirjasäätiön Finlandia Junior -palkinnon viralliset ehdokkaat julkistetaan tiistaina 3. marraskuuta.
4 kommenttia:
Ei ihme, että sarjat painottuvat: kustantajat suosivat sarjamuotoa. Yksittäisiä kirjoja myydään niin vähän. Sarjoissa kirja elää pitempään. Ja sarjoja lapset myös lukevat: mitä järkeä on kirjoittaa kirjoja, joita kukaan ei lue?
Olen hiljaittain ollut aistivinani suurten kustantamoiden suunnalta päinvastaista viestiä: sarjoihin ei enää haluta sitoutua yhtä hanakasti kuin ennen, jatko-osat eivät ole selvyyksiä.
Voi olla, että olen ymmärtänyt asian päin puuta (jälleen kerran). Onko jollakin asiasta parempaa tuntumaa?
Ehkä osa lukijoistakin alkaa kyllästyä sarjoihin. Sellaiset sarjat kuten Animorphs, joissa jollakin tasolla on selkeä juonirakenne, pitäisi minusta julkaista loppuun. Toisaalta monet osat olivat pelkkää rahantekoa ja saman aiheen kierrättämistä. Ikävä kyllä myös huononivat koko ajan osa osalta. Niin toimii myös tämä Redwallin taru -sarja, ainakin minun mielestäni. Kyllä se kustantajankin kipukynnys pitää jossain olla, muuallakin kuin myyntiluvuissa.
Minusta Peltoniemen ja Karpion kirjat ovat hyviä ja antavat lukijalle mahdollisuuden tutustua luotuun maailmaan monipuolisemmin. Lienevät myös mielekkäämpiä kirjailijan kannalta.
Sarjakirjoja kyllä tarvitaan. Minäkin kirjojen kanssa työskentelevä odotan innolla monesta sarjasta uutta osaa. Vinnarille sarjat ovat pelastus, niistä riittää monelle innokkaalle lukijalle. Mutta kyllä sarjoittuminen myös kaventaa tarjontaa, yllätyksiä tulee nykyisin harvemmin. Airi
Sarjakirjallisuudesta käydään nyt virkeää ja moniaalle haarovaa keskustelua Grafomaniassa:
http://grafomania.wordpress.com/
Lähetä kommentti