Muistatko näitä kuvakirjoja?

Educa-messuilla on hetki sitten julkistettu Lastenkirjapöllö 2010 -finalisteiksi seuraavat teokset:

Annukka ja Samuli Aikion ja Mika Launiksen Tyttö, joka muuttui kultaiseksi koskeloksi,
Pirkko-Liisa Surojeginin Metsähiiren tanssi,
Hannu Tainan Matti ja krokotiili sekä
Katriina Viljamaa-Rissasen Jere löytää häntänsä.

Vaikka joskus tuntuu, että Suomessa on lastenkirjallisuuden palkintojakin jo yltäkylläisesti, niin tämä palkinto puoltaa kyllä paikkaansa.

Suomen Kirjakauppasäätiö jakaa vuorovuosin Lasten- tai Nuortenkirjapöllö -palkinnon tunnustuksena yli kymmenen vuotta sitten julkaistusta, mutta edelleenkin merkittävänä pidettävästä lasten- tai nuortenkirjasta.

Palkinnolla kirjakauppa-ala haluaa kiittää vaikuttavia muistoja luoneita lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kuvittajia sekä tuoda heidät ja heidän teoksensa uusienkin lukijapolvien ulottuville.

Palkinnon tunnuslause on Hyvä kirja elää! Kustantajat sitoutuvat yleensä ottamaan ehdokaskirjoista uudet painokset.

Tänä vuonna Kirjapöllö myönnetään siis kuvakirjalle.

Esiraati – johon Rouva Huullakin on ollut ilo kuulua – valitsi Lastenkirjapöllö-finaaliin yhdesä kirjakauppiaiden kanssa neljä teosta, joista tämänvuotinen Hyvä haltija, kuvataiteilija Outi Heiskanen, valitsee voittajan huhtikuussa.


Tässä ehdokaskirjat ja raadin perustelut:

















Annukka ja Samuli Aikio: Tyttö joka muuttui kultaiseksi koskeloksi. Vanhan saamelaisen kansansadun mukaan. Kuv. Mika Launis.31 sivua. WSOY 1982. 3. painos 2010.

Annukka ja Samuli Aikion tarina Tyttö joka muuttui kultaiseksi koskeloksi perustuu vanhaan saamelaiseen kansansatuun. Kirja ilmestyi
aikanaan samanaikaisesti viidellä eri saamen kielellä.

Mika Launiksen värikylläinen esikoiskuvitus on tavoittanut komeasti sadun arkaaisen tunnelman. Launis konkretisoi tytön muodonmuutosta ja ihmeen läsnäoloa lataamalla yhteen kuvaan monta juonenkäännettä. Launis luottaa lapsen kykyyn tehdä kuvien pohjalta omaa tulkintaa ja antaa kuvan puhua puolestaan.

Pirkko-Liisa Surojegin: Metsähiiren tanssi. 24 sivua. Tammi 1990. 2. painos 2010.

Pirkko-Liisa Surojeginin Metsähiiren tanssi puhuu pelkistetysti tunteista ja
niiden oikeutuksesta ja oikeudesta erilaisiin persoonallisuuksiin. Ujokin saa
olla. Samalla lämmöllä se painottaa yhteisöllisyyden, suvaitsevaisuuden ja
ystävyyden voimaa.

Surojeginin taidokkaat ja eloisat eläintutkielmat hivelevät silmää. Metsän
eläinten ilmeissä ailahtelee huoli, väsymys, uteliaisuus ja riemu. Liikkeen
kuvaus on loistavaa, samoin murretuin värisävyin tehty luontokuvaus.

Hannu Taina: Matti ja krokotiili. 23 sivua. Otava 1992. 3. painos 2010.

Hannu Tainan ensimmäinen oma kuvakirja Matti ja krokotiili on asetelmiltaan klassinen tarina lapsen ja mielikuvituseläimen ystävyydestä. Taina kertoo Matin arkisen elämän tunnelmista episodimaisesti. Hän on mestari kuvaamaan haasteellisessa akvarellikuvituksessaan valon ja varjon vaihteluita sisä- ja ulkotiloissa.

Kuvakirja on hauska sekoitus Tainan omia lapsuuden muistoja ja nykylapsen arkea. Kaupungin hälyn ja kiireen keskellä kuvakirja kannustaa lasta tarkkailemaan lähiympäristöään kaikki aistit avoinna.

Katriina Viljamaa-Rissanen: Jere löytää häntänsä. 32 sivua. Weilin+Göös 1974. 3 painos 1979.

Tekstiilitaiteilijanakin tunnetun Katriina Viljamaa-Rissasen Jere löytää häntänsä on kuvallisesti nokkela katselukirjaikäisten oma mysteeritarina. Ensimmäisellä aukeamalla esitellään Jere-hiiren osat. Niistä syntyy ehyt hiiri, jolla ei kuitenkaan ole häntää. Kirjasta sukeutuu lukijaa aktivoiva suuri hännänetsintäseikkailu, joka saa lapsen oivaltamaan muotojen samankaltaisuutta ja erilaisuutta. Samalla lukija voi nähdä maailmansa uusin silmin.

Viljamaa-Rissasen heleä värimaailma vetoaa kaiken ikäisiin. Kirjan erityisenä ansiona on tekstin ja kuvien saumaton ja ajaton
yhteispeli.

Omat ennakkosuosikkini ovat kaksi hiirikirjaa, Jere löytää häntänsä ja Metsähiiren tanssi, joita on molempia luettu taajaan lasten ollessa pieniä.
Jere-kirja löytyi aikoinaan kirjaston poistomyynnistä. Sen yksinkertaisessa tarinassa on samaa lumovoimaa kuin Eric Carlen klassikossa Pikku toukka paksulainen.

Viljamaa-Rissasen räväkän värikylläinen kuvitus tuli itselleni tutuksi Kaarina Helakisan ja Viljamaa-Rissasen kuvakirjasta Elli Velli Karamelli (Weilin+Göös 1973), joka oli aikoinaan ensimmäinen omilla rahoilla ostamani lastenkirja.

Pirkko-Liisa Surojeginin Metsähiiren tanssin voi lukea myös kuvauksena masentuneen ihmisen läheisterapiasta. Surojegin on sittemmin kuvittanut monia klassikkosatuja, mm. Suomen lasten eläinsadut ja Suomen lasten hölmöläissadut, joissa eläinten ja ihmisten karakteristiikka on vallan verratonta!

Suomalainen kuvakirjallisuus kiinnostaa taas myös ulkomailla. Metsähiiren tanssi on käännetty jo ilmestymisensä aikaan ruotsiksi, saksaksi ja norjaksi, Tainan kuvakirja saksaksi ja Viljamaa-Rissasen Jere-kirja hollanniksi, saksaksi ja ranskaksi.

Moderni Tirlittan

Leena Valmu: Veera tiellä. 291 sivua. WSOY 2010.Kansikuva ja lukujen alkuvinjetit Anna Makkonen.

Uusi kirjavuosi 2010 käynnistyköön. Biotieteiden tutkijan ja dosentin Leena Valmun (s. 1966) esikoisteos Veera tiellä on ensimmäinen Rouva Huun lukema uuden vuoden uutuuskirja.

Aiemmin oli jo juttua Oiva Paloheimon Tirlittanista (1953).

Veera tiellä tarjoutuu monin kohdin Tirlittanin moderniksi sisarteokseksi.

Kirjan nimelle tarjoutuu kaksikin tulkintaa:

10-vuotias Veera on sananmukaisesti lastenromaanissa tien päällä ja pienellä toiminnallisuuden lisäämisellä kirjasta voisi hyvinkin sukeutua kelvollinen lasten road movie -henkinen elokuva.

Toisaalta tapahtumat käynnistyvät Veeran havainnosta, että hän on äidin kuoleman jälkeen enojen perheissä vain tiellä. Hän päättää etsiä isänsä, jota ei ole koskaan tavannut ja joka ei edes tiedä tyttärensä olemassaolosta ennalta.

Veerankin koti pirstoutuu, ei tosin yhtä konkreettisesti kuin Paloheimon Tirlittanissa. Veera ei anna turvattomuuden tunteen turruttaa itseään, vaan päättää löytää itselleen uuden kodin.

Tirlittanin tavoin myös Veera kohtaa epäuskottavan jouhevasti etenevällä matkallaan Helsingistä Kolariin ja Yllästunturin juurelle eri-ikäisiä ja persoonallisia tyyppejä, joista kukaan ei juurikaan kyseenalaista pienen tytön itsenäistä matkan tekoa. Tirlittanin okariinon sijasta Veera saa voimauttavaksi matkakumppanikseen Saana-koiran.

Kirjan asetelma: syöpään kuoleva äiti ja tämän tyttären surutyö, on aiheena tosi asiassa jo varsin kaluttu.

Marita Lindquist osasi kiteyttää samat tunnot kristallinkirkkaasti jo vuonna 1969 ilmestyneessä Malena och glädjen -lastenromaanissaan (suom. Maleenan ilo, 2. painos, WSOY 2007), joka niin ikään oli joulukuussa jo esillä Lastenkirjahyllyssä.

Variaatioita samasta aiheesta ovat tehneet hieman vähemmän alavireisin painotuksin 2000-luvulla myös Tuula Sandström (Santeri ja syöpäri. Ylösnousemuskuja 1, Suomen Syöpäpotilaat ry 2004), Hellevi Salminen (Tinkan keinukesä, Otava 2004) ja Hannu Mäkelän Helmi (Tammi 2004).

Näissä kolmessa kirjassa äiti toipuu vakavasta sairaudestaan. Valmu sen sijaan jättää Veeran täysin tyhjän päälle äidin kuoleman jälkeen.

Kertoneeko tämä siitä, että lastenromaanin onnellisen lopun vaade alkaa jo murentua?

Leena Valmu on runsassanainen ja kohderyhmäänsä ajatellen vähän turhankin selittelevä kertoja. Tekstiin on jäänyt pientä kömpelyyttä ja huolimattomuusvirheitä (esim. " --- Lompakko, jossa asui nyt 19 euroa ja 60 senttiä, ---.)

Veera on vanhanaikaisen kotikasvatuksen saanut, suojattua lapsuutta elänyt äitinsä silmäterä.

Tätä taustaa vasten voinee aikuinenkin lukija katsoa lähes läpi sormien sitä pohjatonta luottamusta, jonka varassa Veera on valmis liftaamaan puolen Suomen halki ja nousemaan tuntemattomien kyytiin isoilla valtateillä.

Valmu ei anna Veeran lähisukulaisista kovinkaan sympaattista kuvaa. Tässä kohden Veera tiellä on samaa maata Mari Kujanpään Minä ja Muro -lastenromaanin aikuisten ynseydelle. Aikuiset saavat lastenkirjoissakin jo olla väsyneitä ja työlääntyneitä arkeen, oma napa on myötätuntoa tärkeämpää.


Pienestä viimeistelemättömyyden tunnusta huolimatta Veeran tarina kulkee melko sujuvasti eteenpäin. Tällaisia verkkaisia seikkailuitakin tarvitaan, päättömän kohelluksen ja tapahtumavyöryjä syytävän lastenkirjallisuuden rinnalle.

J. D. Salinger ja hortoilevat pojat

J. Salinger: Sieppari ruispellossa. Suomentanut Pentti Saarikoski. 233 sivua. Tammi 1961. 21. painos 2000.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa. Suomentanut Arto Schroderus. 289 sivua. Tammi 2004. 3. painos 2005.

J. D. Salinger (oik. Jerome David Salinger) kuoli eilen New Hampshiressa Yhdysvalloissa 91-vuotiaana.

Hänen pääteostaan The Catcher in the Rye (1951) on pidetty uuden nuorisokuvauksen avaajana ja 1950-luvun nuorison kulttiteoksena.

Salingerin teoksen tausta löytyy toisesta maailmansodasta: oman identitettin etsintä oli sodan kokeneelle nuorisosukupolvelle erityisen tärkeää. Samaan aikaan nuorisokulttuuri eriytyi omaksi alakultuurikseen: ajattelu ja maailmankuva avartui ja monista asioista oli lupa puhua aiempaa pidäkkeettömämmin.

16-vuotias ongelmanuori Holden Gaufield erotetaan – jälleen kerran – koulusta. Hän on reputtanut kaikissa muissa aineissa paitsi äidinkielessä. Tästä alkaa pojan kolme päivää kestävä ohdakkeinen odysseia Pennsylvaniasta koulun opettajan luota New Yorkin Manhattanille, missä hän tietoisesti rikkoo mielensä, kehonsa ja vallitsevien normien ääripäitä.

Lopulta Holden päätyy psykiatriseen sairaalaan, josta käsin hän kertoo tarinaansa lukijoille. Salingerin romaani ilmestyi Yhdysvalloissa alunperin aikuistenkirjana, mutta nuoriso omi sen nopeasti itselleen. Näin kävi myös Suomessa.

Pentti Saarikoski suomensi Salingerin romaanin kymmenen vuoden viipeellä, vuonna 1961. Vielä silloinkin sen kursailematon nuorisokuvaus oli kuuma peruna monille aikuisille, jotka pelkäsivät sen turmelevan suomalaisen nuorison kokonaan. Aikuiset paheksuivat erityisesti Holdenin katujätkämäistä kielenkäyttöä ja alapääpainotteisten kirosanojen ronskia viljelyä.

Salingerin teoksen suomennoksen ilmestyminen ajoittui samaan aikaan, jolloin amerikkalainen nuoriso- ja erityisesti jengikulttuuri levisi laajana rintamana Suomeen.

Niinpä kotimainenkin nuorisokuvaus sai nopeasti kotikutoisia Holden Gaufield -toisintoja.

Yksi varhaisemmista oli Tauno Rautapalon Pena kertoo stoorin (1963), joka on Salingerin tapaan kauttaaltaan kirjoitettu nuorisoslangilla.

Sittemmin pojan kuvaa kehitti Uolevi Nojonen erityisesti esikoisteoksellaan Sigmund Freudin kaamea flunssa (1968) ja Askeetti ei saa komplekseja (1972).

Rautapalon ja Nojosen nuortenromaanien pojat ovat tulevaisuudestaan vielä epävarmoja hortoilijoita ja oman tiensä kulkijoita, jotka tarkkailevat ympäristöään hellyttävin itseironisin äänenpainoin.

Saarikosken suomennos sai vuonna 2004 uuden haastajan Arto Schroderuksen suomennoksesta.

Salinger vetäytyi julkisuudesta kokonaan jo 1960-luvulla ja vietti viimeiset vuotensa täysin erakoituneena.

Ongelmanratkaisutarinoita lapsista ja lapsille

Ben Furman: Muksuopin lumous. Uusi tapa auttaa lapsia voittamaan psyykkiset ongelmat. 158 sivua. Tammi 2010. Kannen suunnittelu: Katariina Tirkkonen-Wane. Kuva: iStockphoto.

Televisiostakin tutulta psykiatrian erikoislääkäriltä, psykoterapeutilta ja ratkaisukeskeisen psykoterapian kouluttajalta Ben Furmanilta on vast ikään ilmestynyt uusi ajantasaistettu tietokirja Muksuopin lumous hänen 1990-luvulla lanseeraamastaan ja nyttemmin kansainvälisestikin tunnetusta Muksuopista, jota pidetään vaihtoehtona perinteisille lastenpsykiatrisille hoitomuodoille, lääkitykselle ja psykoterapialle.

Kuvaavaa tälle ajalle on se, että erilaisia lastenkasvatusoppaita ilmestyy todella paljon. Muksuopin kantavana ajatuksena on, että lapsen lähipiiri sekä päiväkotien ja koulujen henkilökunta voivat ilman psykoterapiakoulutustakin olla avuksi ja liennyttää kohtuullisen nopeasti lapsen psyykkisiä ongelmia.

Muksuopissa lasten ongelmat nähdään ilmentyminä puutteellisesti kehittyneistä psyykkisistä tai sosiaalisista taidoista. Ongelmien ratkonta alkaa sillä, että lapsen ongelmat kartoitetaan ja ne käännetään taidoiksi, jotka lapsi voi opetella voittaakseen ongelmansa.

Muksuopin lumous sisältää yhteenvedon Muksuopin keskeisistä periaatteista. Suurimman osan kirjasta vievät eri puolilta maailmaa raportoidut tapaukset, joissa eri-ikäiset lapset ovat voittaneet monenlaisia ongelmia Muksuopin avulla. Aiempiin Muksuoppia esitelleisiin teoksiin (Muksuoppi – ratkaisun avaimet lapsen ongelmiin, Tammi 2004) ja julkaisuihin verrattuna mukana on kuvauksia myös siitä, miten Muksuoppia on käytetty onnistuneesti päiväkodeissa ja kouluissa lapsiryhmien tai koko luokan oppilaiden kanssa.

Muksuopin voisi nimetä mainiosti myös moderniksi lastenkasvatuksen kyökkipsykologiaksi. Furmanin 15 askeleen strategia lähtee lapsen onnistumisen ilosta, voimaantumisen tunteesta ja ennen muuta siitä vakaumuksesta, että jokainen lapsi kohtaa varhaislapsuudestaan lähtien monia ohimeneviä, mutta ratkottavissa olevia vastoinkäymisiä, hankauksia ja ongelmia.

Ben Furman: Ollin painajainen. Ongelmanratkaisutarinoita 1. Kuvittanut Anne-Maria Muhonen. 29 sivua. Lyhytterapiainstituutti/ Oy Satusiivet–Sagovingar ab 2000.

Ben Furman: Elina kesyttää tiikerin. Ongelmanratkaisutarinoita 2. Kuvittanut Virpi Talvitie. 30 sivua. Lyhytterapiainstituutti/ Oy Satusiivet–Sagovingar Ab 2001.

Ben Furman: Veikka teki väärin. Ongelmanratkaisutarinoita 3. Kuvittanut Liisa Kallio. 29 sivua. Lyhytterapiainstituutti/ Oy Satusiivet–Sagovingar Ab 2001.

Harva taitaa tietää, että Ben Furman on debytoinut myös lastenkirjailijana. Häneltä on vuosituhannen taitteessa ilmestynyt Ongelmanratkaisutarinoita-kirjasarjassa kolme kuvakirjaa Ollin painajainen, Elina kesyttää tiikerin ja Veikka teki väärin, jotka käsittelevät lapsen painajaisia, raivokohtauksia ja varastamista.

Kirjasarja on hyvä esimerkki pienkustantamoiden suhtautumisesta ns. vaikeisiin, rankkoihin aiheisiin. Furmanin tarinat itsessään ovat selkeitä, joskin saman Muksuopin yllätyksettömän kaavan mukaan eteneviä. Ensimmäisessä osassa amatöörimäinen kuvitus vesittää kirjan hyvän sanoman kuitenkin kokonaan. Toisessa ja kolmannessa osassa on jo oivallettu, että ammattitaitoinen ja loppuun asti mietitty kuvitus on tällaisessa tietopainotteisessa kuvakirjassa aivan olennaisessa osassa.

Elina kesyttää tiikerin on myös aiheen käsittelynsä puolesta sarjan parasta antia.

Siinä lapsen kiukkukohtaus nujerretaan lapsen omilla ehdoilla ja koko lähisuvun kannustamana. Päähenkilö, pieni Elina-tyttö, saa hysteerisiä kiukkukohtauksia, joista äiti on huolissaan. Elinan mummi muistuttaa, että äidillä itselläänkin on ollut samanlaisia kiukunpurkauksia omassa lapsuudessaan ja että niistä päästiin yhteistuumin eräänlaisen tarinateatterileikin avulla eroon.

Lastenpsykiatrian asiantuntemus ja pelkistetty kerrontatyyli niveltyvät yllättävän luonnikkaasti toisiinsa. Virpi Talvitien elämykselliset ja eri-ikäisten perheenjäsenten tunnetiloja myötäilevät kuvat ovat napakymppejä. Kuvittaja menee täysillä mukaan lapsen tunnetiloihin; niinpä Elina ja hänen äitinsä esitetään aivan oikeasti äkäilevinä tiikereinä!

Samaa väkivahvaa kuvallista tehokeinoa on käyttänyt myös Salla Savolainen Tove Appelgrenin Vesta-Linnea-kirjojen kuvituksissa, kun äiti esitetään sutena, pandana ja villiminkkinä...

Jokaisen Ongelmanratkaisutarinoita-kirjan loppuun on koottu asiateksti aikuiselle, jossa annetaan taustatietoja ja vinkkejä ongelman selättämiseksi. Furman toivoo myös saavansa lukijoilta lisää arkisia onnistumiskertomuksia lapsenkasvatuksen tiimoilta.

Ruotsalaisten luontevaa lapsipsykologiaa

Barbro Lindgren: Kun Kalle sai pikku siskon. Suomentanut Ritva Wederhorn. 60 sivua. Weilin+Göös 1971.

Jatketaan vielä samalla teemalla.

Taas tekee mieli sanoa: Kyllä ruotsalaiset osaavat!

Tämä kirja on ilmestynyt Weilin+Göösin Jojo-sarjassa suomennoksena vuonna 1971, mutta se on edelleen aivan lumoava lukukokemus.

Muistan lukeneeni tätä kirjaa useasti opittuani lukemaan seitsemänvuotiaana.

Muistan vielä sen kirjahyllyseinämänkin ja kohdan hyllyssä, missä kirja oli Forssan kirjastossa Koulukadulla.

10-vuotiaaksi asti olin perheen ainokainen ja toivoin hartaasti itselleni pikkusisarusta. Kirjan konstailematon, paikoin jopa naivistisen-lakoninen ilmaisu ja lapsentajuinen lähestymistapa vetosivat minuun. Luin kirjan yhä uudelleen ja uudelleen.

Kalle-pojan perheen vauvan odotukseen oli hauska samastua ja toivoa, että joskus voisin itsekin toimia Kallen tavoin: pienestä mustankipeydestä huolimatta viisivuotiaan Kallen ja pikkusisko Marin välille syntyy luonteva ja lämmin sisarussuhde. Taitekohtana tärkeä on kohtaus, jossa Kalle kyllästyy siskonsa jatkuvaan huutoon ja ehdottaa että Mari vietäisiin pois, vaikkapa maitokaupan eteen, niin joku muu ottaisi siskon hoteisiinsa. Äiti menee siekailematta mukaan Kallen hankkeeseen – juuri tämä on sitä ruotsalaista lapsipsykologiaa!, - mutta kun Kallen pitäisi hyvästellä siskonsa, hän tuleekin toisiin aatoksiin.

Barbro Lindgren tunnetaan parhaiten kirjailijana, eritoten yhteistyöstä kuvittaja Eva Erikssonin kanssa. Kalle-kirjaan hän on kuitenkin tehnyt itse myös kuvituksen, rouhean ja kömpelyydessäänkin vetoavan.

Kirjan selkeä kirjasinlaji ja fonttikoko tuovat minulle yhä sellaisen määrittelemättömän turvallisuudentunteen: miltä tuntui, kun huomasi että lukeminen sujuu aina vain notkeammin, ryhdikkäät kirjaimet huokuvat luottamusta.

Voi olla että liioittelen, mutta "ennen vanhaan" oli kyllä paljon parempia kirjasintyyppejä helppolukuisissa, lukemaan opetteleville suunnatuissa lastenkirjoissa.

Iloinen perhetapahtuma

Sanna Pelliccioni: Onni-pojasta tulee isoveli. 30 sivua. Minerva 2009.

Sanna Pelliccionin uusin Onni-sarjan katselukirja on hyvä esimerkki toisenlaisesta täsmäkirjasta (vrt. kuolema-aiheiset kuvakirjat).

Itse asiassa elämän kaksi ääripäätä, syntymä ja kuolema, ovat aiheiltaan yleisimpiä ongelmakeskeisissä kuvakirjoissa.

Kun perheeseen odotetaan uutta jäsentä, on nykyisen lapsipsykologian mukaan suotavaa valmentaa tulevaa isompaa sisarusta ajoissa iloiseen perhetapahtumaan. Näin pystytään ainakin hieman pehmentämään mustasukkaisuutta. Tällaiset uuden perheenjäsenen odotusaikaan, syntymään ja vauvan ensimmäisiin päiviin kotona keskittyvät kirjat ovat tärkeitä paitsi ennakkoon niin myös "kriisin" keskellä isommalle sisarukselle luettavia kirjoja.

Samastuminen toiseen kohtalotoveriin antaa isommalle lapselle varmuuden siitä, että hän ei ole mieltäkuohuttavan tilanteen kanssa yksin maailmassa.

Sisarkateushan on yleinen aihe jo vanhoissa kansansaduissa; parhaimpana esimerkkinä klassinen satu Tuhkimosta.

Pikkusisaren syntymää käsittelevissä kuvakirjoissa lapsi uskaltaa nykyisin jo räväkästikin kyseenalaistaa vanhempien ympäripyöreitä lupauksia siitä, että hän saisi vauvasta nopeasti itselleen leikkitoverin. Mutta tiettyyn sovinnolliseen harmoniaan kaikki kirjat kuitenkin ennen pitkää päätyvät: vanhemmilla on pitkä pinna myös isomman sisaruksen kanssa, ja yhteistä laatuaikaa löytyy imetyksen, koliikin ja vaipanvaihtorumban välissäkin kosolti.

Onni-pojasta tulee isoveli on moderni toisinto Kristiina Louhen Aino ja Pakkasen poika –kuvakirjasta (Weilin+Göös 1985, 3. p. 1987).

Pelliccionin värimaailma ja rouhean pallopäiset ihmishahmot ovat selvästi Louhea ronskimpia. Onni, todennäköisesti reilun parin vuoden ikäinen, on kyseleväinen lapsi, ja vanhemmat pyrkivät vastaamaan hänen moniin pohdintoihinsa lapsentajuisesti ja lapsen mielialoja kuunnellen.

Selvästi Pelliccioni vetoaa myös retrohenkisiin nykyvanhempiin sirottelemalla kuvitusrekvisiitaksi vanhempien omasta lapsuudesta tuttuja makuupusseja ja helistimiä.

Erityisen tärkeä on kuva, jossa Onni seisoo vauvan muovisen sairaalasängyn äärellä:



Tässä listassa poimintoina muita perheenlisäykseen liittyviä lastenkirjoja,vanhemmista uusimpiin:

* Gisela ja Per Ekholm: Leenan musta yö. Suom. Risto Kautto. WSOY 1980.
* Camilla Mickwitz: ... Ja sinusta tulee pelle. Weilin+Göös 1984.
* Richard Graham & Susan Varley: Jaska ja hirviö. Suom. Jukka Itkonen. Kustannuskiila 1988.
* Mariette Vanhalewijn & Rita van Bilsen: Jussi on herra EI. Suom. Tiiti Fortelny. Kustannus-Mäkelä 1988.
* Annikki Bärman & Pirkko-Liisa Surojegin: Nappulan unilelu. Otava 1988.
* Ulla-Maija Aaltonen & Julia Vuori. Jennin talo. Otava 1990.
* Lindsay Camp & Peter Utton: Tuomas ja kummituinen. Suom. Sinikka Sajama. Kustannus-Mäkelä 1996.
* Gunilla Hansson: Meille syntyy vauva. Suom. Sanna Uimonen. Tammi 1997.
* Andrea Shavick & Charlotte Hard: Minä ja vauva. Suom. Tarja Virtanen. Weilin+Göös 1999.
* Jean-Baptiste Baronian & Noris Kern. Rakastan sinua ikuisesti. Suom. Pirjo Santonen. Kustannus-Mäkelä 2001.
* Liisa Kallio: Meidän oma Nuppulotta. Tammi 2001.
* Thierry Robberecht & Philippe Goossens: Tyttö, joka tahtoi takaisin äidin vatsaan. Suom. Sinikka Suonto-Van der Meer. Lasten Keskus 2004.
* Debi Gliori: Mistä tuo vauva tulla tupsahti? Suom. Terhi Leskinen. Kustannus-Mäkelä 2005.
* Eeva Hulkko & Ritva Tuomisto: Vauva tulee valtakuntaan. Psykologien kustannus 2006.


Rouva Huu on nyt erityisen kiinnostunut tästä aiheesta.

Kummipoika Kuutista tuli nimittäin eilen isoveli! Kuutin pikkusisko tulikin varsin vauhdikkaasti, mutta mallikkaasti maailmaan.

Tässä asiassa riittää siis vielä ihmeteltävää, meillä itse kullakin...

Liikuttava, iki-ihana ja helppolukuinen Pikku Karhu

Else Holmelund Minarik: Pikku Karhun tarinat. Kuvittanut Maurice Sendak. Suomentanut Leena Koivukoski ja Pirkko Harainen 181 sivua. Otava 1976. 4. painos 2007.

[Sis. alunperin erillisinä julkaistut kirjat Pikku Karhu, Isä Karhu tulee kotiin ja Pikku karhu saa ystävän. ]

Hassut hurjat hirviöt –elokuvan nosteessa Rouva Huu lukee nyt muitakin Maurice Sendakin kuvittamia ja suomennettuja lastenkirjoja.

Meidän perheen kestosuosikki on ollut Pikku Karhun tarinat, jonka lumovoima säilyy yksivuotiaasta aina koulun aloittamiseen asti.

Else Holmelund Minarik (s. 1920) on syntyjään tanskalainen, mutta muutti jo varhaislapsuudessaan perheineen Yhdysvaltoihin. Hänet tunnetaan parhaiten Little Bear –kirjoistaan (1957–1968), joita on suomennettu vuodesta 1960 alkaen.

Maurice Sendakin taidokas, hienopiirteinen tussi- ja vesivärikuvitus henkii menneen maailman lumoa. Äiti Karhun hameen poimuihin tekisi mieli itsekin mennä piiloon maailman melskeiltä.

Sendak ei peitellyt taiteellisia vaikutteitaan, ja niistä mm. Emily Dickinsonin runous ja Wolfgang Amadeus Mozartin musiikki ovat hyvinkin voineet vaikuttaa Pikku Karhun viktoriaaniseen brittiläiseen maaseuturomantiikkaan.

Pikku Karhun maailmankuva ei ole vähääkään vanhentunut: kaiken keskiössä on turvallinen kotimiljöö – ompelijana todennäköisesti sivutuloja hankkiva äiti ja matkatöissä kalastajana isolla laivalla oleva isä, jonka kotiinpaluu on aina pikku Karhulle juhlan paikka. Pikku Karhun ystäviä ovat kana, ankka, kissa, pöllö ja Elina-tyttö.

Pikku Karhun tarinat on hyvä esimerkki oman aikansa helppolukuisesta lastenkirjallisuudesta, joka on peruskonseptiltaan edelleen toimiva ja suoranaisen jäljittelynkin väärtti: lyhyet virkkeet on ladottu riittävän isolla kirjasimella riittävän väljällä rivinvälillä.

Vuoropuhelussa toistolla ja tapahtumien kertaantumisella on selvä funktionsa. Kuva tukee jo kerrottua.

Samanlaisen yksinkertaisen kaavan mukaan rakentuvat myös Arnold Lobelin Kurnu ja Loikka -kirjat, joista olisi tarpeen saada mitä pikimmiten uusia painoksia!

Kuvakirjoja kuolemasta

Mari Mörö & Marjo Nygård: Surunappi. 48 sivua. Sylva ry ja Lasten Keskus 2009.

Timo Parvela & Ralph Branders: Tuleeko vaari vielä takaisin? 32 sivua. WSOY 2009.

Nämä ovat sellaisia lastenkirjoja, joita ei toivoisi edes koskaan tarvitsevansa. Surunapin aiheena on kouluikäisen lapsen kuolema vakavaan sairauteen ja toisessa isovanhemman äkillinen kuolema.

Onneksi näitä silti tehdään, jopa yhä enenevässä määrin ja monen ikäisille lukijoille.

Tuleeko vaari vielä takaisin? ja Surunappi ovat molemmat täsmäkirjoja, joiden olemassaolon huomaa vasta hakiessaan tietoa ja opastusta siihen, kuinka puhua surusta ja kuolemasta lapselle tai varhaisnuorelle.

Aihealueesta on viime aikoina julkaistu Suomessakin monia kiinnostavia ja helppolukuisia tietokirjoja aikuisille, mm. Surevan lapsen kanssa (toim. Jaakko Erkkilä et al., Suomen Mielenterveysseura 2003) ja Soili Poijulan Surutyö (Kirjapaja 2005) ja Lapsi ja kriisit (Kirjapaja 2008).

Mari Mörön ja Marjo Nygårdin Surunappi on syntynyt Sylva ry:n, Suomen syöpäsairaiden lasten ja nuorten valtakunnallisen yhdistyksen, ja Lasten Keskuksen yhteistyönä. Kirjan suunnittelussa on ollut tekijäkaksikon lisäksi joukko alan asiantuntijoita.

10-vuotiaan Vilin isoveli Olli kuolee 11-vuotiaana syöpään. Kirjassa kuvataan Vilin tuntemusten kautta koko perheen – Vilin, äidin, isän ja pikkusisko Ennan ja mummon – toisistaan poikkeaviakin tapoja työstää surua.

Kirjan nimi juontuu Suomessa vielä sotavuosina yleisestä tavasta: kuoleman lähipiirissään kokenut kantoi vaatteissaan mustaa surunappia ja antoi näin muille hienovaraisen viestin omasta suruajastaan.

Mummo on kutonut lapsenlapsilleen pehmolelun, tuhatjalkaisen, jolle on perheessä tapaa ommella uusia nappijalkoja erilaisissa elämäntilanteissa. Isoveljen kuoleman muistoksi tuhatjalkainen saa mustat surunapit.

Suru ei haihdu lastenkirjassakaan enää hokkus-pokkustempuilla. Ajan kulumista ja surutyön vähittäistä etenemistä havainnollistetaan Marjo Nygårdin kuvituksessa vuodenaikojen vaihtelun kautta.Tosielämässä surusta toipumiseen menee kuudesta-kahdeksaan vuotta.

Olli kuolee syksyllä. Kun vanhemmat kertovat koulusta saapuvalle Vilille veljen kuolemasta, taivaskin itkee kaatosadetta yhdessä perheen kanssa:

Vili katsoo ulos keittiön ikkunasta. Sade on viiruttanut ikkunan ja saa pihapuut vääntymään. Vesi valuu aina alaspäin, Vili muistaa. Niin kuin äidin kyyneleet, jotka tippuvat sohvatyynylle.

Surunapin keskiössä ovat lapsen surun kokemukset, mutta sijansa saa myös lapselle surun ja menetyksenkin yhteydessä ominainen rationaali ajattelutapa: Vili empii ensin voiko hän käyttää veljen vanhoja tavaroita.

Lapsen suruhan on harvoin totaalista: lapsen surutyöhön paneutuneet tutkijat ovat havainneet, että lapsi suree kyllä omalla tavallaan, vaikka aikuisesta tuntuisikin siltä, että lapsi unohtaa kuolleen läheisen nopeasti. Tavallinen leikki, arki ja suru kulkevat lapsen elämässä rinnakkain, kun taas aikuinen mieltää oman surunsa usein lamaannuttavana ja hyvin kokonaisvaltaisena tunteena.

Kuolemaa käsittelevien lastenkirjojen ongelmana on usein, että kuolemaa halutaan mystifioida tai käytetään pehmentäviä ja jopa tosiasioita vesittäviä kiertoilmaisuja (esim. "nukkua ikiuneen", "lähteä pitkälle matkalle", "poistua keskuudestamme". Mari Mörö on pyrkinyt tekstissään todenmukaiseen esitystapaan, jota Vilin moneen suuntaan haarovat pohdiskelut kuitenkin sopivasti pehmentävät.

Kirjassa on - Sylva ry:n asiantuntijatyöryhmän toivomuksesta – kuvituskuva ja kohtaus, jossa sisarukset jättävät hyvästit Ollille koskettamalla tämän kuollutta ruumista. Näin hienovaraisesti ja vähitellen kumotaan monia kuolemaan liittyviä tabuja myös lastenkirjoissa:

Kuvituksessakin käytetään usein kliseisiä kuoleman kuvia. Marjo Nygårdin vuodenkierron mukaan rytmittyvä kuvitus syksystä uuteen kevääseen viestii herkin nyanssein tunnetiloja ja vähittäisen toipumisen edistymistä.

Surunappi on runsaan ja pienen tekstinsä takia kouluikäisille sopiva kirja, mutta Timo Parvelan ja Ralph Brandersin Tuleeko vaari vielä takaisin? sopii hyvin jo leikki-ikäisille. Se on kiinnostava erityisesti tavassaan tuoda kuolema hyvin konkreettisesti perheen arkeen. Päiväkoti-ikäiset veljekset Elias ja Oula reagoivat – varmasti paitsi ikäeronsa niin myös luonne-erojensa vuoksi – eri tavoin vaarinsa äkilliseen kuolemaan.

Vanhempien erilaisia surutyön muotoja kuvataan vivahteikkaasti. Vanhemmat sulkevat lapset ensin epähuomiossa surunsa ja huolensa ulkopuolelle: he keskustelevat isoisän kriittisestä tilasta suljetun oven takana, mikä on tietysti omiaan lisäämään lasten turvattomuuden tunnetta.

Kuoleman sanansaattajan roolissa esiintyy viitteellisesti keltainen perhonen, jota lapset kuvakirjan alussa yrittävät pyydystää haaviinsa. Tarinan lopussa he löytävät perhosen kuolleena ja järjestävät sille arvokkaat hautajaiset.

Oppikirjojen kuvittajana aiemmin tunnettu Ralph Branders tekee debyyttinsä lastenkirjan kuvittajana.

Raflaavat ruotsalaiset

Pija Lindenbaum: Kenta ja barbiet. Suomentanut Päivö Taubert. 33 sivua. WSOY 2008.

Anette Skåhlberg & Katarina Dahlquist: Kalle med klänning. 39 sivua. Sagolikt bokförlag 2008.

Ruotsalaiset ne osaavat räväyttää.

Tässä kaksi melko tuoretta ruotsalaista kuvakirjaa samasta aiheesta, seksuaalisen identiteetin etsinnästä.

Kenta on isänsä poika – hän rakastaa jalkapalloa ja ihannoi ainakin joiltain osin maastohousuista, raamikasta kehonrakentajaisäänsä.

Kenta ja isä asuvat nähtävästi kaksin, äitiä ei ainakaan kuvissa vilahda lainkaan. Ruotsalaiset kuvakirjat osaavat sivuuttaa ydinperheen kliseet hyvin tyylikkäästi – muistellaanpa vain Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -kirjoja, joissa äiti on liikoja selittelemättä rajattu kuvauksen ulkopuolelle.

Lindenbauminkaan kirjassa ei anneta mitään selitystä äidin poissaololle. Ja kukapa olisikaan kiinnostunut äidistä, kun kirja käsittelee miehistä identiteetin rakennusta – ja ennen muuta sen kyseenalaistamista – mitä mainioimmalla tavalla.

Päiväkodissa pojat nujuuttavat toisiaan painissa ja käsirysyssä ja purkavat aggressioitaan väkivaltaisiin sotaleikkeihin. Mutta Kenta ei eräänä päivänä haluakaan osallistua poikien nahisteluihin, vaan pohtii omiaan. Rauhallinen mielentila sysää hänet kiinnostumaan enemmän tyttöjen leikeistä.

Kenta selvästi empii radikaalia takinkääntöään: ensin hän liimaa kultatarroja robottiinsa.

Jalkapallon pelaamisen sijasta hän hakeutuu vaivihkaa lähemmäs tyttöjen barbileikkejä. Tytöt ovat käänteissään nopeita: vessan lavuaarissa on meri ja talvelle raivataan tilaa päiväkodin pakastimesta, kun kalapuikkoja ja marjoja vähän nostellaan pois. Ja barbi... se synnyttää lihapullan, ja taas tyttöjä naurattaa!

Lopulta Kenta pääsee oman barbie-nukkensa kanssa mukaan tyttöjen leikkiin ja ideoi siihen hurjan toiminnallisen kohtauksen.

Railakas leikki keskeytyy roolivaatelaatikon äärellä. Kenta pukeutuu kimaltaviin harsoihin ja nauttii antaumuksellisesti, kunnes muut pojat tulevat hakemaan häntä pelaamaan jalkapalloa. Lumous särkyy ja Kenta perääntyy häpeissään vessaan – ja palatessaan hän näkeekin ällistyksekseen kaikki pojat samassa vaateriehassa!

Lindenbaumin kuvakirja antaa piut-paut kiltin ja rauhallisen tytön ja aggressiivisen ja ylivilkkaan pojan roolimalleille. Hän jättää reilusti tilaa kuvakirjan jälkeiselle keskustelulle: kyllä pojatkin saavat tykätä kimalteista, hörsöhameista ja tingelis-tangeliksesta.

Anette Skåhlbergin ja Katarina Dahlquistin Kalle med klänning on selvästi ohjelmallisempi. Pitkitetyn tarinan sanoma jää seksuaali-identiteetin käsittelyn osalta torsoksi. Kiiltokuvamaisen kimalteleva ja monivärinen kuvituskin on ainakin minun silmiini vastenmielisen mairea.

Kuvakirjaa mainostetaan korskeasti takakannessa sanoilla ”en modern saga, som bryter normer”.

Kalle viettää kesälomaa serkkutyttöjen kanssa. Kuumana kesäpäivänä Kalle haluaa pukeutua vilpoisaan kesämekkoon hiostavien housujen sijasta.

Från den dagen vägrar Kalle att ta av sig den prickiga klänningen. Hela sommaren hos kusinerna harn han den på sig.

När mamma Katja och pappa Svempa hämtar hem honom snurrar han runt för att visa hur fin den är. Katja och Svempa nickar och tittar medan de skrattar och kramas.

”Men du måste byta till något annat ibland”, säger de, ”du kan inte gå omkring i klänningen hela tiden”.

Kallen kaverit suhtautuvat uuteen tyyliin ensin kummastellen ja pilkaten, mutta kun Kalle onnistuu tekemään jalkapallo-ottelussa maalin hame päällä, sukeutuu hänen tyylistään vähitellen todellinen muoti-ilmiö... jopa isoisän golfseurueen jäsenet hurahtavat hekin käyttämään mekkoja ja ennen pitkää Kallen isäkin ryhtyy korjaamaan autoja punaiseen mekkoon sonnustautuneena.

Kalle med klänning liioittelee roimasti ja samalla kirjan tavoite himertyy yltiö-humoristisen ja liian pitkäksi venytetyn juonen alle.

Kumpikaan kirja ei juurikaan painota seksuaali-identiteetin ailahtelevuutta, joka voi jatkua lapsuudesta pitkälle nuoruuteen asti. Kenta ja Kalle ovat molemmat hyviä esimerkkejä moderneista pojista, joilla voi yhtä aikaa olla poikamaisia ja tyttömäisiä piirteitä ja harrastuksia.

Tässä yhteydessä kannattaakin muistaa hieno belgialainen elokuva, Ruusuinen elämäni (Ma vie en rose, 1997), jonka on ohjannut Alain Berliner. Se kertoo 7-vuotiaan Ludovicin ja hänen perheensä kohtaamasta sukupuoli-identiteetin ristiriidasta. Ludovic on syntynyt pojaksi, mutta on vakuuttunut siitä, että hänen kuuluisi olla tyttö. Kun suvaitsemattoman lähiön ennakkoluulot roihahtavat avoimeksi vihaksi, vanhempien täytyy vähin erin ja moninaisten vastusten jälkeen oppia hyväksymään lapsensa poikkeava identiteetti.

Kenta ja barbiet -kuvakirjan arvio on muokattu alunperin Onnimannissa 2008 julkaistusta arviosta.

Törhönen ja Kaskinen saivat Topelius- ja Lydecken -palkinnot

Lauri Törhönen sai Topelius-palkinnon vuodelle 2010 nuortenromaanistaan Sello & Pallo: vaaleansininen rakkaustarina (Tammi) ja Arvid Lydecken -palkinnon vuodelle 2010 sai Anna-Mari Kaskinen tarinakokoelmastaan Tuulihattu ja tuhat tarinaa. (Kirjapaja, kuv. Matti Pikkujämsä).

Selloa & Palloa perusteltiin seuraavasti:

Koskettava kirja aikuistumisen kynnyksellä olevista nuorista. Mikaelin elämässä on tärkeintä jalkapallo ja Aino soittaa selloa. Sattumalta he kohtaavat eikä mikään ole enää kuin ennen: pojan on löydettävä ihmeellinen tyttönsä. Mikaelin ja hänen perheensä suru isän kuoltua kulkee tarinassa haikeina sävyinä. Kirja päättyy toiveikkaasti, ja tämä viehättävä rakkaustarina vie myös aikuisen lukijan mukanaan.

ja Tuulihattu -tarinakokoelmaa seuraavasti:

Kirja sisältää yhdeksän tarinaa ja kehyskertomuksen, joissa yhdistyy lapsen arkimaailma ja sadun lumo. Pienet koululaiset Tuuli ja Teemu tutustuvat kerrostalon naapureina. Vilkas tyttö - Tuulihattu – saa hattunsa avulla läheisensä kertomaan jotain itsestään. Kaskisen herkät runot jokaisen kertomuksen lopussa tiivistävät sen ytimen. Tarinat voi lukea yksitellen sellaisenaan – aikuisen ja lapsen yhteiset lukuhetket voivat jatkua tästä omia tarinoita kertomalla. Taitava kuvitus täydentää upeasti kokonaisuuden.

Lauri Törhönen on tunnettu elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja. Hän on ohjannut monia nuortenelokuvia ja aikuistuvien nuorten kasvukertomuksia.

Anna-Mari Kaskinen tunnetaan kirjailijana, runoilijana, sanoittajana ja käsikirjoittajana. Hän on kirjoittanut yli kolmekymmentä messua, musikaalia ja musiikkinäytelmää.

Topelius-palkinto myönnetään vuosittain korkeatasoisesta nuortenkirjasta. Palkinto on Suomen Nuorisokirjailijoiden perinteinen tunnustus, joka perustettiin vuonna 1946. Palkintosumma on 1700 euroa.

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen, Suomen Nuorisokirjailijoiden perustajajäsenen nimeä kantava lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta. Palkintosumma on niin ikään 1700 euroa.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut kirjastonhoitaja Katariina Ahtiainen ja jäseninä kirjastovirkailija, lasten ja nuortenkirjallisuuden kriitikko Marja Welin, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi ja freelancer-kriitikko Emma Saure.

Lastenkirjahylly onnittelee voittajia!

Raadin linjauksissa voi nähdä halun liputtaa perinteisen, nuoren kasvuun ja itsenäistymiseen keskittyvän itsenäisen nuortenromaanin sekä määrältään viime aikoina lähes uhanalaiseksi hiutuneen lyhyen satukirjallisuuden puolesta.

Molemmat kirjat on arvioitu Lastenkirjahyllyssä, Sello & Pallo 11. tammikuuta 2010 ja Tuulihattu ja tuhat tarinaa 3. lokakuuta 2009.

Kuulaasti nuoresta rakkaudesta

Lauri Törhönen: Sello & Pallo: vaaleansininen rakkauskertomus. 222 sivua. Tammi 2009.
Kansikuvan suunnittelu Eevaleena Rusanen. Kannen kuva Andersen Ross.

Joskus tekee hyvää lukea kirja uudelleen.

Kun Lauri Törhösen Sello & Pallo ilmestyi viime kesänä, luin sen heti tuoreeltaan, mutta kirja ei jättänyt minuun mitään merkittävää muistijälkeä. Pidin nuoren rakkauden kuvausta epäaitona ja jopa kiiltokuvamaisena.

Mutta kun luin kirjan äskettäin toistamiseen, vasten koko viime vuoden muuta melko vähäveristä nuortenromaanitarjontaa, Sello & Pallo näyttäytyikin minulle viehkossa ja kiinnostavassa valossa.

Viime vuonna ei ilmestynyt montakaan itsenäistä nuortenromaania. Törhösen Sello & Pallo on niistä harvoista ehkä omavaloisin ja –peräisin.

Elokuva- ja televisio-ohjaaja Törhönen ei ole lasten- ja nuortenkirjalllisuuden tontilla aivan ensikertalainen: niin ikään jalkapalloaiheinen Ranskanperunapotku ilmestyi vuonna 2002 Otavan kustantamana.

Törhösen kahden erilaisen nuoren lovestory on saanut kimmokkeensa tekijänsä omasta rakastumisesta.Törhönen ei näe juurikaan eroa nuoren ensirakkaudella tai varttuneemman aikuisen rakkaudella. Hän halusi kirjoittaa kirjan ”pian ensirakastuville ja heidän vanhemmilleen” – eräänlaiseksi ohjekirjaksi siitä, mitä tuleman pitää.

Nuortenromaania laajempi lukijakuntasuositus onkin tämän kirjan kohdalla paikallaan. Törhönen kirjoittaa nimittäin aikuiseenkin makuun vivahteikkaasti perheen kriisisistä, isän äkillisestä tapaturmaisesta kuolemasta työmaalla, perheen toipumisesta ja yhteisten muistojen tärkeydestä. Äidin ja aikuistuvan pojan entistä tasa-arvoistuvampi ja toisen mielialoja myötäävä, ymmärtävä kuvaus hakee vertaistaan kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa.

Sellisti Ainon ja jalkapalloilevan Mikaelin suhde pysyy etäisenä ja enemmän aikeiden kuin tekojen tasolla lähes koko kirjan ajan. Kumpikaan ei tiedä toisen intohimoisesta, ammattilaisuuteen tähtäväästä harrastuksesta etukäteen mitään, ja ikäeroakin on Ainon voitoksi jonkun verran.

Normaaliin teinipähkäilyyn – tykkääkö vai eikö tykkää, mennäkö sänkyyn vai eikö, a´la Stephanie Meyer – verrattuna Mikaelin ja Ainon suhteen maltillisuus ja kohtalon varaan heittäytyminen vaikuttavat eittämättä varsin elitistisiltä.

Puhekieliseen replikointiin väenvängällä survotut vitut ja fakit tuntuvat keinotekoisilta lisukkeilta.

Törhönen rakentaa – draaman vivahteita ymmärtävänä – hienoja kohtauksia. Ei olekaan yllätys, että kirjan rinnalla on valmisteilla myös nuorten tv-draaman käsikirjoitus TV 1:lle.

He pysähtyivät keskelle kujannetta ja kääntyivät toisiinsa päin. Orava juoksi tien poikki ihan rauhassa. Ainon lintu alkoi lurittaa jossain tuttua säveltään. Keskellä päivää. Kuului myös hiljaista kellon soittoa, jonka molemmat kuulivat nyt.

He katsoivat toisiaan silmiin. Kummankin teki mieli suudella ensisuudelma, mutta he eivät suudelleet.
Vielä.

Mutta miksi ihmeessä hyvä, riittoisa kirja on tärvätty piloille kansikuvalla, joka karkottaa kaikki miespuoliset lukijat hempeydessään kilometrien päähän? Ja varmemmaksi vakuudeksi kirjan kangaskannetkin ovat vaaleansiniset?

Turhaa mielistelyä on myös kirjan takakannen viittaus "Romeoon ja Juliaan tämän päivän Helsingissä".

Toisin kuin Shakespearen Romeossa ja Juliassa, tämä rakkaustarina päättyy eittämättä onnellisesti.

Lauri Törhösen Sello & Pallo on yksi viidestä Topelius-palkintoehdokkaasta.

Puhdistava matka lapsuuden ytimeen

Maurice Sendak: Hassut hurjat hirviöt. Suomentanut Heidi Järvenpää. 40 sivua. Weilin+Göös 1970. 5. painos Tami 2009.

No nyt se on nähty.

Eilinen Tampereen ensi-iltayleisö koostui lähinnä nuorista aikuisista. Lapsia ei salista juurikaan löytynyt. Rouva Huun seurueeseen kuului rouvan lisäksi 16-vuotias ja 33-vuotias Maurice Sendakin lastenkirjan fanittaja.

Maurice Sendakin Hassut hurjat hirviöt (alk. Where the wild things are, 1963) on varmasti saanut osakseen yksittäisistä lastenkirjoista eniten toisistaan poikkeavia kuvakirjatulkintoja.

Oman kyökkipsykologisen ja varmasti roimasti yksinkertaistavankin tulkintani mukaan kirjassa on kyse lapsen ja aikuisen valtataistelusta, lapsen oikeudesta ilmaista tunteensa ja kokea välillä kaikkivoipuutta myös suhteessa aikuisen auktoriteettiin.

Yhdysvaltalaista Sendakia (s. 1928) on syystäkin kutsuttu lasten omaksi Picassoksi. Ei liene sattumaa, että kuvakirja ilmestyi juuri 1960-luvun alussa. Siinä voi nähdä modernin lapsuuden ja lasten kasvatuksen vahvan puolustuspuheen.

Max riehuu ja tekee kepposia. Äiti hermostuu pojan käytökseen ja lähettää hänet nukkumaan ilman illallista. Max kompensoi kokemansa rangaistuksen kuvittelemalla huoneeseensa sankan metsän, josta avautuu vesireitti hirviöiden maahan.

Hirviöt yrittävät aluksi pelotella Maxia parhaansa mukaan, mutta poika pääsee pian niiden niskan päälle ja nousee hirviöiden hallitsijaksi. Poika nauttii uudesta valta-asemastaan, mutta kyllästyy vähitellen staattiseen tilaan. Hän kostaa hirviöille äidiltään saamansa ja mielestään epäoikeudenmukaisen rangaistuksen.

”Nyt lopetetaan!” Max sanoi ja lähetti hirviöt nukkumaan ilman illallista. Ja Max hirviöiden kuningas tunsi itsensä yksinäiseksi ja halusi olla siellä, missä häntä rakastettiin kaikkein eniten. Sitten jostakin kaukaa maailman toiselta puolelta tuli hyvän ruoan haju, ja hän lakkasi olemasta hirviöiden maan kuningas.

Hirviöt eivät hennoisi luopua Maxista ja ne ottavat takaisin entisen pelottelijan roolinsa uhaten Maxia ja kieltävät häntä lähtemästä. Poika on kuitenkin päättäväinen, hän purjehtii myötätuulessa takaisin kotiinsa, missä äidin lämmin illallislautanen häntä jo odottaa.

Sendakin kirjan vahvuus on siinä viitteellisessä tavassa, jolla hän käsittelee rosoisesti myötäeläen lapsen tunteita. Kuvitus tukee pojan fantasiamatkan käänteitä. Matka toimii katarttisena ja uhman lauhduttavana tutkimusmatkana individualistiseen itseen ja sieltä takaisin sosiaaliseen, tasapainoiseen ja tyveneen suhteeseen äidin kanssa.

Hirviöiden sukupuolta ei kuvituksessa tarkemmin yksilöidä, mutta hirviöiden maassa on selvästi ainakin yksi naispuolinen, pitkähiuksinen hirviö, jonka voi tulkita esittävän Maxin äitiä. Sendakin mielikuvitusmatka antaa näin lapselle turvalliset puitteet uhmata aikuisen auktoriteettia.

Spike Jonzen ohjaus ja Jonzen & Dave Eggersin käsikirjoitus tekevät kunniaa Sendakin alkuperäiselle kuvakirjalle. 40 sivun mittaisen kuvakirjan perussanoma toistuu pieteetillä modernisoiden täystpitkässä elokuvassa.

Kirjan konfliktitilannetta on hieman lihotettu: elokuvassa Maxin vanhemmat ovat eronneet ja Maxin impulsiivinen, pidäkkeetön aggressio selittyy tätä kautta. Maxin perheestä esitellään vain äiti ja isosisko, viittaus isään jää hentoiseksi, mutta silti merkittäväksi – nimenomaan isä on selvästi istuttanut poikaansa rakkauden elämän ihmeiden tutkimiseen, kiinnostuksen avaruuteen ja maailmankaikkeuteen – ja asioiden kyseenalaistamiseen.

Tapa, jolla elokuva toisintaa kuvakirjan viestin – lapsen oikeuden ilmaista tunteensa, saada vanhemmilta hoivaa ja rakkautta, saada rauhan etsiä minuuttaan omaehtoisesti – on käsittämättömän hienosti toteutettu. Sendakin kirjan teksti on itse asiassa hyvin viitteellinen: hänen kuvansa antavat kirjan lukijalle ja kuvien katsojalle mahdollisuuden työstää omia fantasioitaan. Ja kun Sendakin kuvakirjaan kiintynyt ihminen näkee nämä henkilökohtaiset visionsa valkokankaalla, on kokemus huima, ettenkö sanoisi jopa puhdistava.

Iso kiitos elokuvan visuaalisesta toteutuksesta lankeaa erikoistehosteista vastanneelle isolle tiimille.

Hirviöhahmoissa on yhdistetty näyttelijöitä, nukketeatteria ja animaatiota hurmaavalla ja ennen muuta luonnolliselta näyttävällä tavalla. Ainoastaan hirviöiden kasvonpiirteet on tehty digitaalisesti. Erityistä lämpöä ja karismaa on tavoitettu hirviöiden katseeseen, silmäluomen liikkeellä ja pienillä juonteilla saadaan aikaan uskomatonta tunnelatausta ja herkkyyttä.

Hirviöiden karisma on myös vastaanpanematonta: ne ovat kömpelöitä, moukkamaisesti käyttäytyviä ja loppujen lopuksi Maxiin verrattuna paljon kypsymätömämpiä omassa sosiaalisessa käyttäytymisessään.

Spike Jonzen tulkinnassa Hirviöiden maa näyttäytyy mielestäni kuvakirjaa selkeämmin aikuisten hallitsemattoman elämän kuvauksena lapsen näkökulmasta. Max oppii hirviöiden maassa, että aikuisillakin on kipupisteensä, heikkoutensa ja ongelmansa, joiden kanssa lapsien on vain opittava elämään. Toisin kuin kuvakirjassa, muutamien keskeisten hirviöiden sukupuoli on elokuvassa selvästi määritetty, jotta hirviöiden keskinäisiin suhteisiin saataisiin enemmän jännitettä.

Onko Hassut hurjat hirviöt lasten elokuva?

Elokuvan tunnelmat vaihtelevat nopeasti, tunteet ovat pinnalla jatkuvasti ja elokuva käsittelee todella suuria asioita, Elämää, isoin kirjaimin.

Mikään viihdyttävä fantasiaelokuva se ei mielestäni ole, vaikka sitä sellaisena markkinoidaankin, enkä liioin allekirjoita Suomen ensi-illan yhteydessä mainittua draamakomedian määrettäkään. Sillä silkkaa draamaahan Hassut hurjat hirviöt on, ilman mitään kaupallisia etu- tai takaliitteitä.

Kaislikko suhisee myös radiossa

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee. Alkusanat kirjoittanut David Barret. Suomentanut Eila Piispanen. 207 sivua. WSOY 1949.

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee. Kuvittanut Joanne Moss. Suomentanut Eila Piispanen. 192 sivua. WSOY 2003.

Brittiläisen lastenkirjallisuuden ystävät voivat etsiytyä Ylen ykkösen kanavan ääreen huomisesta lähtien aina lauantaisin klo 11.15–11.30, kun Pikku Ykkösen lastenohjelmapaketin päätteeksi alkaa 17-osainen luentasarja Kenneth Grahamen klasikkokirjasta Kaislikossa suhisee.

Äänitys on vuodelta 1967 ja lukijana on Jaakko Pakkasvirta. Suomennos on Eila Piispasen vuodelta 1949, jolloin Grahamen klassikko ilmestyi ensi kertaa suomeksi.

Kenneth Grahamen (1859–1932) The Wind in the Willows) ilmestyi 1908. Myyrän, Rotan, Mäyrän ja Rupikonnan seikkailut syntyivät niin kuin monet muutkin lastenkirjaklassikot – Grahamen omalle pojalleen kertomista iltasaduista.



Rouva Huu menee tänään elokuviin katsomaan Spike Jonzen Hassut hurjat hirviöt -elokuvaa. Maurice Sendakin klassikkokuvakirjan hengen taltioivan trailerin voi nähdä
täällä.

Odotukset ovat korkealla. Rouva Huu antaa huutia Helsingin Sanomien NYT-liitteen elokuvakriitikko Jussi Ahlrothille ainakin yhdestä virkkeestä, jossa Ahlroth kuvaa alkuperäisen Sendakin kirjan tarinaa ohuen ohueksi.

Maurice Sendakin alunperin vuonna 1963 ilmestynyt Where the Wild Things Are -kuvakirja on yksi kaikkein tutkituimmista ja lukuisia erilaisia tulkintoja saavuttaneista kuvakirjoista, jonka juonessa riittää taatusti pureskeltavaa täyspitkään elokuvaankin. Maurice Sendak on antanut ohjaajalle täydet valtuudet käsikirjoituksen tekemiseen.

Tiina – rehti ja reipas mittatilaustyttö

Anni Polva: Tiina. Karisto 1956. 147 s. Kansikuva: Anna-Stina Ketonen. 18. painos Karisto 1991.

Anni Polva: Tiina ja Juha [sis. kirjat Tiina, Tiina epäilee Juhaa jaTaitaa olla rakkautta, Tiina]. Karisto 2000. Kansikuva Maija Karma. 3. painos 2006.

Anni Polvan (1915–2003) ura lasten- ja nuortenkirjailijana sai kimmokkeen puhtaasta näyttämisen halusta. Hänen naisten viihderomaaneihinsa suhtauduttiin nuivasti, ja Polva halusikin todistaa kriitikoille, että pystyi kirjoittamaan muutakin kuin kriitikoiden väittämää "halpahintaista roskaa". Polvasta tuli vuonna 1956 alkaneen Tiina-sarjansa myötä ensimmäinen suomalainen bestseller-lastenkirjailija, jonka työn motiivit ja menestys vertautuvat brittiläiseen Enid Blytoniin.

Ensimmäinen viihderomaani, Rakasta minua hiukan (1945), syntyi Anni Polvan kirjailijanimellä sotavuosien puristuksessa helpottamaan yleistä ankeutta ja tekijänsä rahapulaa kotirintamalla yksin pienen lapsen kanssa. Polvan kirjailijan ura alkoi hyvin samankaltaisilla reunaehdoilla kuin toisen suomalaisen tyttökirjallisuuden grand old ladyn, Rauha S. Virtasen, Selja-sarjakin.

Vuosina 1956–1986 ilmestyneellä, 29:ään osaan ja yli miljoonan kirjan painokseen karttuneella Tiina-sarjallaan Anni Polva lähti paikkaamaan havaitsemaansa tyhjiötä: 1950-luvulla ei juurikaan julkaistu 8–12-vuotiaille tytöille täsmäkohdistettua kirjallisuutta.

Polva sitoutui pitkäkestoiseen sarjaan, ymmärsi lukijoiden tarpeet ja toimi niiden ehdoilla. Tiinan edesottamuksia seurataan niin kotona kuin koulussakin, mutta parhaimpaan vauhtiin Tiina ystävineen pääsee loma-aikoina.

Tiina vanhenee 30 vuoden aikana 10-vuotiaasta 14-vuotiaaksi oppikoululaiseksi.

Polva ei halunnut ikäännyttää sankariaan samaa tahtia lukijoidensa kanssa, vaan tyytyi täyttämään tietyn ikäryhmän toiveet kevyehköstä, helppolukuisesta kirjallisuudesta.

Erityistä päänvaivaa Polvalle koitui Tiinan ja Juhan kehittyvän suhteen uskottavasta kuvaamisesta. Lukijoiden mielestä hän jarrutti suhdetta naljailevan kaveruuden tasolla kohtuuttoman pitkään. Ensimmäistä kunnon suudelmaa saatiinkin odottaa sarjan viimeiseen osaan, Taitaa olla rakkautta, Tiina, asti!

Toinen ongelma muodostui Tiinan rippikoulusta. Anni Polva koki vaikeaksi välittää suorasukaisen Tiinan kautta kaikkia lukijoita miellyttäviä näkemyksiä kirkosta ja uskonnosta.

Sodanjälkeinen lastenkirjallisuus kaipasi uusia kirjallisia sankareita, jotka edistäisivät uskoa yritteliäisyyteen ja rehellisyyteen. Tähän tarpeeseen Tiina olikin todellinen mittatilaustyttö: reilu ja reipas, sanavalmis ja toimelias – aina aulis puolustamaan heikompiaan ja taistelemaan oikeudenmukaisuuden puolesta.

Poikamaisen rempseä Tiina mukautuu kuitenkin tyttöyden tunnusmerkkeihin – hameeseen, esiliinaan, sukkanauhoihin ja pitkiin hiuksiin, jotka hän kiireessä sitaisee mieluusti poninhännnälle.

Anni Polva on kertonut Tiina-kirjojen olevan "lihotettua totuutta" omasta lapsuudestaan. Tämä todentuu havainnollisesti luettaessa rinnakkain Tiina-sarjaa ja Polvan lapsuusmuisteluita Kun olin pieni (Karisto 1986) ja Hyvästi lapsuus (Karisto 1987).

Samana vuonna ensimmäisen Polvan Tiina-kirjan kanssa vuonna 1956 ilmestyi myös Enid Blytonin Viisikko-sarjan varhaisin suomennnos Viisikko aarresaarella. Sekä Polva että Blyton saivat aluksi kriitikoiltakin myötäsukaisen vastaanoton. Muiden yliromantisoivien tyttökirjojen rinnalla he arvostivat Tiina-kirjojen hyväntuulisen reipasta henkeä, Tiinan oikeudentuntoa ja pyrkimystä aitoon sydämen hyvyyteen.

Mutta löytyykö Tiina-sarjalle lukijoita vielä 2000-luvulla? Karisto on ottanut sarjasta aika ajoin uusia yhdistelmäpainoksia, viimeksi vuonna 2006.

Kirjojen vanhanaikaisuus oli väistämätöntä jo 1980-luvulla, mutta silloinkin sarja menestyi vielä kohtuullisesti riittävän särmikkään päähenkilönsä ansiosta. 2000-luvun lukijoille Tiina edustaa jo aatemaailmaltaan vanhentunutta, äitien ja isoäitien aikaista kirjallisuutta, jota luetaan ehkä lievän painostuksen alla muutama osa. Todellista suosiota Tiina-sarja tuskin kykenee nykytyttöjen parissa enää saavuttamaan, vaikka kirjojen turvallinen ja taloudellisesta niukkuudesta huolimatta henkisesti rikas perhe-elämä on yhä samastumiseen houkutteleva.

Nuorten lukijoiden rakastama Anni Polva sai odottaa kirjallisten piirien tunnustusta pitkään: vuonna 1999 Suomen Kirjailijaliitto myönsi hänelle 30 000 markan suuruisen tunnustuspalkinnon, jonka perusteluissa Polvan kiitettiin lukeutuvan suomalaisen ajanvieteromaanin suuriin nimiin ja annettiin erityistä tunnustusta Tiina-sarjalle, joka on "toiminut monen lukijasukupolven porttina kirjallisuuden maailmaan".

Teksti on muokattu ja lyhennetty versio Hiidenkivi-lehdessä 1/2004 julkaistuista artikkelista Anni Polvan Tiina on kasvattanut monta tyttösukupolvea.

Miksei voi olla hauskaa jatkuvasti?

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas tulee iloiseksi. Suomentanut Kaija Pakkanen. 25 sivua. Weilin+Göös 1985. 2. painos Tammi 1994.

Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas tulee iloiseksi on loppiaisen kunniaksi bonusluukku jo päättyneeseen Joulukirjakalenteriin!

Mikko Mallikkaalla on TOSI TYLSÄÄ. Joulu on ohi, joulukuusi varistaa viimeisiä neulasiaan, jouluruuat on syöty ja kaikki joululahjat jo leikitty moneen kertaan. Mikko ehdottaa ihan tosissaan isälle ja isoäidille, miksei joulu voisi olla ainainen eli Mikon sanoin:

"Miksei voi olla hauskaa jat-ku-vas-ti?" Mikko valittaa.

Isä on samaa mieltä poikansa kanssa.

Ja he alkavat miettiä millaista elämä voisi olla.
"Jouluaatto olisi joka päivä – paitsi yhtenä ainoana jolloin olisi arki", keksii isä.
"Eipä, vaan sinä päivänä olisi synttärit", Mikko sanoo.
"Selvä se", isä myöntää. "Silloin ei koko vuodessa olisi yhtään tylsää päivää."

Tuttu tilanne. Kuopus venkoilee jo tuskissaan, että huomenna on pakko mennä kouluun. Silti tämä tunnollinen tokaluokkalainen on jo muutamana iltana nukkumaan mennessään toivonut herätystä jo ennen yhdeksää, jotta tottuisi varhaisiin heräämisiin...

Gunilla Bergström tavoittaa nasevasti lapsen tunteet: jouluun ladataan usein paljon liian suuria odotuksia, joista kenties vain osa toteutuu. Tämä pätee sekä lapsiin että aikuisiin. Joululoman alkaessa hellitään ajatuksia siitä, kuinka monta hyvää kirjaa lukisi joululoman aikana, kuinka vihdoinkin aloittaisi terveen ja reippaan ulkoilmaelämän ja viettäisi yhteistä perheen laatuaikaa pelaamalla vanhoja kunnon lautapelejä...

Bergströmin kuvitus tavoittaa pitkän joululoman aikaansaaman flegmaattisuuden erityisesti Mikon isässä, joka nojailee hiukan pitkästyneenä, mutta isoäidin hyvään huusholleerraukseen turtuneena nojatuolissaan.

Ainoa järjen ääni kuuluu lopulta isoäidin suusta, kun hän nauraa avoimesti poikansa ja pojanpoikansa hullutuksille.

Isoäidin repliikistä onkin tullut meidän perheessä lentävä fraasi, jota sovelletaan tarpeen mukaan myös kesäloman, syntymäpäivän ja muiden pitkien juhlapäivien synnyttämien ohimenevien kriisien yhteydessä:

"Tuo on tosiaan T-Y-H-M-I-N-T-Ä mitä minä olen ikinä kuullut! Eihän silloin voisi pitää koskaan hauskaa! Näet jos aina olisi pelkkää hauskuutta, ei pystyisi edes käsittämään että kaikki tosiaan oli hauskaa. Olkaa iloisia että joskus on tylsääkin! Ikävät asiat ovat sitä varten että huomaisi eron, kun tulee hauskojen asioiden vuoro."

PLING. Onneksi ovikello soi, ja pitkään sairastanut Mikon paras kaveri Ville seisoo terhakkana oven takana, valmiina leikkimään omilla joululahjoillaan Mikon kanssa. Voi sitä autuutta!

Gunilla Bergstömin Mikko Mallikas -sarja on vuodesta 1972 viihdyttänyt sekä lapsia että aikuisia.

Bergströmin maalaisjärkinen ja lasta kunnioittava lapsipsykologia ei ole vuosikymmenten mittaan lainkaan vanhentunut.

Kirjasarjan suosio lepää myös paljolti kirjojen mestarillisessa draaman tajussa. Ääneenluettuna kirjoista sukeutuu väistämättä pientä ja nautinnollista lastenkamaridraamaa!

Rouva Huu toivottaa kaikille lukijoilleen hyvää, yllätyksellistä arkea.


Huomenna muistellaan yhdessä Anni Polvaa, jonka syntymästä tulee tänään kuluneeksi 95 vuotta.

Tirlittan, Peppi Pitkätossun suomalainen pikkusisko

Tirlittan - orpotyttö ihmisten ihmemaassa. Kuvittanut Rolf Sandqvist. 118 sivua. WSOY 1953. 16. painos 2004.

Rouva Huu hätkähti yht äkkiä huomaamaan, kuinka paljon lastenkirjallisuus on joulun aikaan ollut esillä sähköisissä medioissa lastenkirjoista tehtyjen tv-draamojen, elokuvien, animaatioiden, kuunnelmien tai jatkoluentojen kautta.

Tänään YLE Teemalla on mahdollisuus klo 21.50 nähdä Maija-Liisa Sutisen ohjaama televisionäytelmäsovitus Oiva Paloheimon rakastetusta klassikosta, Tirlittanista, vuodelta 1969.

Tirlittanin roolihahmon näyttelee Jaana Saarinen ja muissa rooleissa nähdään Elsa Turakainen, Yrjö Tähtelä, Kaarlo Juurela ja Keijo Komppa.

Uusintaesitykset tulevat vielä perjantaina, 8. tammikuuta klo 16 ja sunnuntaina 10. tammikuuta klo 13.10.

Tätä tv-draamaa ei pidä sekoittaa Maunu Kurkvaaran Suomi-Filmille ohjaamaan elokuvaan vuodelta 1958, jonka pääosan näytteli enkelinkiharainen Tarja Airaksinen.

Oiva Paloheimon (1910-1973) lastenromaani Tirlittan on luettavissa lapsen oikeuksien julkilausumana. Tirlittanin, pienen orpotytön, kasvukertomus peilautuu jatkosodan rauhantunnusteluiden vaiheessa vuonna 1944 ilmestyneeseen Yrjö Kokon Pessiin ja Illusiaan, satuun sodasta.

Tirlittanin kehyskertomuksessa viitataan sodan pommitusten ja yleisen ahdistuksen repimään perheeseen. Tirlittan vertautuu identiteettinsä ja ihmisarvonsa kadottaneeseen, sodan jaloissa aikuistuneeseen ikäpolveen, joka koki uhranneensa nuoruutensa sodan mielettömyydelle.

Paloheimo hyödyntää Tirlittanissa nonsensen aineksia, esimerkiksi tapahtumien tai asioiden nurinkurisuutta, sanaväännöksiä ja absurdeja juonenkäänteitä.

Tirlittanissa kuuluu myös kirjailijan oma avioero ja elämänpettymys, joiden jälkimainingeissa käsikirjoitus syntyi.

Tirlittanissa on samaa karismaa kuin Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossussa. Tirlittan ei Pepin tavoin juurikaan piittaa aikuisten turhan-tärkeistä sovinnaisuussäännöistä ja toimii usein järjen sijaan sydämen viisauden luotsaamana.

Aikahyppy vanhempien lapsuuteen

Elisabet Aho: Aadan aikaikkuna. 203 sivua. Otava 2009. Kansi Aino-Maija Metsola.

Fantasiakirjallisuuden vanavedessä myös lasten ja varhaisnuorten arjesta ammentavissa romaaneissa tehdään nykyisin entistä enemmän kerronnallisia kokeiluita ja suoranaista aikamatkailua.

Urheiluaiheisista Salipantterit-kirjoista entuudestaan tutun Elisabet Ahon Aadan aikaikkuna on viehättävä tyttöromaani, joka on myös yksi kuudesta Arvid Lydecken -palkintoehdokkaasta.

Yhdeksänvuotias Aada asuu äitinsä kanssa vilkasliikenteisen kadun varrella vanhassa kerrostalossa. Turvallisuuden tuntua lisäävät samassa rapussa asuvat isovanhemmat, joiden luona Aada usein viettää aikaa koulun jälkeen. Mummin sydänvaivat huolestuttavat kuitenkin kaikkia, ja epävarmuus työntyy uutena tunnetilana myös Aadan arkeen.

Kadun humua ikkunalaudalta tarkkaillessaan Aada oivaltaa pystyvänsä siirtymään toiseen todellisuuteen, tai tosi asiassa aikakauteen, mikä tosin selviää hänelle vasta vähitellen.

Tyttö tekee visiittejä oman äitinsä varhaiseen lapsuuteen samassa korttelissa, vuoteen 1968. Aada ystävystyy ikäisensä Marjutin kanssa, joka pitää Aadaa hienon perheen tyttönä, eikä siksi kummemmin kyseenalaista hänen omituista pukeutumistaan, puheen parttaan, barbejaan saati kännykkäänsä. (Ja kännykän avulla Aada jallittaa Marjutin kanssa mojovalla tavalla pihan kiusanhenkiä, ilkeitä poikia, jotka ovat aina Marjutin ja tämän pikkuveljen riesana!)

Marjutilla on paljon kotitöihin liittyviä velvollisuuksia ja yksinhuoltajaperheen elämään tottunut Aada oppii paljon yhteisöllisyydestä ja vastuunkannosta. Tyttöjä yhdistää myös huoli mummien sairaudesta, myös Marjutin mummo on vakavasti sairas.

Elisabet Aho kirjoittaa sujuvan konstailematonta pikkutyttöjen arjesta lohkeavaa aikamatkafantasiaa. Vaikka jotkut juonenkäänteet – esim. kuinka Aada valppautensa ansiosta onnistuu pelstamaan vaunuissa nukkuvan äitinsä joutumasta auton alle, ovatkin vähän absurdeja, niin juoni kulkee silti varsin luonnikkaasti eteenpäin.

Samaa aihetta on tosin jo aiemmin Ahoa omintakeisemmin hyödyntänyt Marja Luukkonen varhaisnuorten romaanissaan Kivinen kello (Tammi 2007). Siinä aikamatkailua tehdään päinvastaiseen suuntaan, 13-vuotias Malla siirtyy vuodesta 1977 2000-luvun alkupuolelle! Kirjan käsittämättömän ruman kansikuvan ei saa antaa olla esteenä kiehtovalle lukukokemukselle.

Äidin ja tyttären eloonjäämistaistelua

Johanna Thydell: Katon kokoinen tähtitaivas. Suomentanut Nora Schuurman. 240 sivua. Otava 2004. 2. painos Seven-pokkarisarja, Otava 2009.

Kattona tähtitaivas. Draamaelokuva. Ohjaus Lisa Siwe. Pääosissa Josephine Matsson, Mika Berdtsdotter Ahlén, Annika Hallin, Anki Lidén ja Samuel Haus. Suomen ensi-ilta 18.12.2009. Levitys Finnkino.





Ruotsalainen Johanna Thydell (s. 1980) sai esikoisromaanistaan I taket lyser stjärnorna (2003) Ruotsin arvostetuimman lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettavan August-palkinnon. Romaani pohjaa Thydellin omiin kokemuksiin.

13-vuotiaalla Jennalla ei ole helppoa. Pahimman murrosiän kurimuksen rinnalla hänen pitäisi työstää myös äitinsä sairastumista rintasyöpään. Mutta on paljon helpompaa paeta ahdistavaa asiaa uusiin, uhmakkaisiin kaveripiireihin kuin kohdata asia silmästä silmään, yhdessä isovanhempien, mummin ja vaarin ja äidin kanssa.

Petturi. Sitä hän on. Mutta ei hän ei enää halua mennä äidin luo. Hän ei halua nähdä tätä sairaalassa, otsa kurtussa kivusta, posket kalmankalpeina. Hän ei halua nähdä, kuinka äiti palelee keltaisen vohvelikangaspeiton alla, kuinka hanta pistetään neuloilla, kuinka hänet tungetaan täyteen pillereitä. Pyöreitä pillereitä, pitkulaisia. Ja kapseleita myös. 

Jenna ei halua nähdä, kuinka hän katoaa. 

Jenna ei halua nähdä häntä. 

Sillä hän ei ole enää äiti.

Kauniisti, mutta ilman paatosta, Thydell kuvaa kolmen sukupolven naisten kohtaamisia ja kohtaamattomuutta. Ja kuten ruotsalaisissa nuorisokuvauksissa aina, on tässäkin Jennan kasvutarinassa särmää antamassa entisen parhaan ystävän Susannan täydellinen ydinperhe ja uuden Ullis-ystävän oma kipeä suhde alkoholisoituneesen ja pahasti kasvatusvastuunsa hukanneeseen äitiinsä.

Suomen ensi-iltaan ennen joulua tullut ruotsalainen elokuva Kattona tähtitaivas on perusjuoneltaan varsin uskollinen Thydellin nuortenromaanille. Siinä tosin päähenkilö Jenna, jota Josephine Mattsson näyttelee pirskahtelevan aidosti, on jo 14-vuotias, uhossaan kirjallista roolihahmoaan vieläkin kokeilunhaluisempi, mutta myös uskottavan haavoittuva tyttö. 

Elokuvassa Jennan ja Ulliksen hiljalleen vankistuva ystävyys on romaania paljon keskeisemmällä sijalla.

Thydellin nuortenromaanissa ja sen filmatisoinnissa Jennan on opeteltava jatkamaan elämäänsä ilman äitiä. Hän kirjoittaa äidinkielen tunnilla runon: Jos sinä kuolet, äiti, /niin minä tapan itseni”.

Mutta monien tuskallisten vaiheiden jälkeen Jenna muuntaa runon sävyltään toiseksi: ”Jos sinä kuolet äiti, niin minä aion jäädä eloon./ Sinun takiasi”.

Kirja ja elokuva eivät jätä kenenkään silmiä kuiviksi.

Nuortenromaanissa ei enää ole itsestäänselvää auvoista loppua.

Samana vuonna Thydellin romaanin suomennoksen kanssa ilmestyi Tuula Sandströmin ja Bosse Österbergin Santeri ja Syöpäri: Ylösnousemuskuja 1 (Suomen syöpäpotilaat 2004), jossa poika voimauttaa itseään taideterapiankin keinoin ymmärtämään äidin kehossa mellastavaa Syöpäriä. 

Hannu Mäkelän Helmi, pienen koiran ja tytön tarina (Tammi 2007, kuv. Marika Maijala) ja Hellevi Salmisen Tinkan keinukesä (Otava 2007, kuv. Katja Tukiainen) kertovat alle 10-vuotiaiden tyttöpäähenkilöiden kautta äidin sairastamasta rintasyövästä – ja siitä selviytymisestä valoisiksi taittuvin äänenpainoin.