Moderni Tirlittan

Leena Valmu: Veera tiellä. 291 sivua. WSOY 2010.Kansikuva ja lukujen alkuvinjetit Anna Makkonen.

Uusi kirjavuosi 2010 käynnistyköön. Biotieteiden tutkijan ja dosentin Leena Valmun (s. 1966) esikoisteos Veera tiellä on ensimmäinen Rouva Huun lukema uuden vuoden uutuuskirja.

Aiemmin oli jo juttua Oiva Paloheimon Tirlittanista (1953).

Veera tiellä tarjoutuu monin kohdin Tirlittanin moderniksi sisarteokseksi.

Kirjan nimelle tarjoutuu kaksikin tulkintaa:

10-vuotias Veera on sananmukaisesti lastenromaanissa tien päällä ja pienellä toiminnallisuuden lisäämisellä kirjasta voisi hyvinkin sukeutua kelvollinen lasten road movie -henkinen elokuva.

Toisaalta tapahtumat käynnistyvät Veeran havainnosta, että hän on äidin kuoleman jälkeen enojen perheissä vain tiellä. Hän päättää etsiä isänsä, jota ei ole koskaan tavannut ja joka ei edes tiedä tyttärensä olemassaolosta ennalta.

Veerankin koti pirstoutuu, ei tosin yhtä konkreettisesti kuin Paloheimon Tirlittanissa. Veera ei anna turvattomuuden tunteen turruttaa itseään, vaan päättää löytää itselleen uuden kodin.

Tirlittanin tavoin myös Veera kohtaa epäuskottavan jouhevasti etenevällä matkallaan Helsingistä Kolariin ja Yllästunturin juurelle eri-ikäisiä ja persoonallisia tyyppejä, joista kukaan ei juurikaan kyseenalaista pienen tytön itsenäistä matkan tekoa. Tirlittanin okariinon sijasta Veera saa voimauttavaksi matkakumppanikseen Saana-koiran.

Kirjan asetelma: syöpään kuoleva äiti ja tämän tyttären surutyö, on aiheena tosi asiassa jo varsin kaluttu.

Marita Lindquist osasi kiteyttää samat tunnot kristallinkirkkaasti jo vuonna 1969 ilmestyneessä Malena och glädjen -lastenromaanissaan (suom. Maleenan ilo, 2. painos, WSOY 2007), joka niin ikään oli joulukuussa jo esillä Lastenkirjahyllyssä.

Variaatioita samasta aiheesta ovat tehneet hieman vähemmän alavireisin painotuksin 2000-luvulla myös Tuula Sandström (Santeri ja syöpäri. Ylösnousemuskuja 1, Suomen Syöpäpotilaat ry 2004), Hellevi Salminen (Tinkan keinukesä, Otava 2004) ja Hannu Mäkelän Helmi (Tammi 2004).

Näissä kolmessa kirjassa äiti toipuu vakavasta sairaudestaan. Valmu sen sijaan jättää Veeran täysin tyhjän päälle äidin kuoleman jälkeen.

Kertoneeko tämä siitä, että lastenromaanin onnellisen lopun vaade alkaa jo murentua?

Leena Valmu on runsassanainen ja kohderyhmäänsä ajatellen vähän turhankin selittelevä kertoja. Tekstiin on jäänyt pientä kömpelyyttä ja huolimattomuusvirheitä (esim. " --- Lompakko, jossa asui nyt 19 euroa ja 60 senttiä, ---.)

Veera on vanhanaikaisen kotikasvatuksen saanut, suojattua lapsuutta elänyt äitinsä silmäterä.

Tätä taustaa vasten voinee aikuinenkin lukija katsoa lähes läpi sormien sitä pohjatonta luottamusta, jonka varassa Veera on valmis liftaamaan puolen Suomen halki ja nousemaan tuntemattomien kyytiin isoilla valtateillä.

Valmu ei anna Veeran lähisukulaisista kovinkaan sympaattista kuvaa. Tässä kohden Veera tiellä on samaa maata Mari Kujanpään Minä ja Muro -lastenromaanin aikuisten ynseydelle. Aikuiset saavat lastenkirjoissakin jo olla väsyneitä ja työlääntyneitä arkeen, oma napa on myötätuntoa tärkeämpää.


Pienestä viimeistelemättömyyden tunnusta huolimatta Veeran tarina kulkee melko sujuvasti eteenpäin. Tällaisia verkkaisia seikkailuitakin tarvitaan, päättömän kohelluksen ja tapahtumavyöryjä syytävän lastenkirjallisuuden rinnalle.