J. D. Salinger ja hortoilevat pojat

J. Salinger: Sieppari ruispellossa. Suomentanut Pentti Saarikoski. 233 sivua. Tammi 1961. 21. painos 2000.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa. Suomentanut Arto Schroderus. 289 sivua. Tammi 2004. 3. painos 2005.

J. D. Salinger (oik. Jerome David Salinger) kuoli eilen New Hampshiressa Yhdysvalloissa 91-vuotiaana.

Hänen pääteostaan The Catcher in the Rye (1951) on pidetty uuden nuorisokuvauksen avaajana ja 1950-luvun nuorison kulttiteoksena.

Salingerin teoksen tausta löytyy toisesta maailmansodasta: oman identitettin etsintä oli sodan kokeneelle nuorisosukupolvelle erityisen tärkeää. Samaan aikaan nuorisokulttuuri eriytyi omaksi alakultuurikseen: ajattelu ja maailmankuva avartui ja monista asioista oli lupa puhua aiempaa pidäkkeettömämmin.

16-vuotias ongelmanuori Holden Gaufield erotetaan – jälleen kerran – koulusta. Hän on reputtanut kaikissa muissa aineissa paitsi äidinkielessä. Tästä alkaa pojan kolme päivää kestävä ohdakkeinen odysseia Pennsylvaniasta koulun opettajan luota New Yorkin Manhattanille, missä hän tietoisesti rikkoo mielensä, kehonsa ja vallitsevien normien ääripäitä.

Lopulta Holden päätyy psykiatriseen sairaalaan, josta käsin hän kertoo tarinaansa lukijoille. Salingerin romaani ilmestyi Yhdysvalloissa alunperin aikuistenkirjana, mutta nuoriso omi sen nopeasti itselleen. Näin kävi myös Suomessa.

Pentti Saarikoski suomensi Salingerin romaanin kymmenen vuoden viipeellä, vuonna 1961. Vielä silloinkin sen kursailematon nuorisokuvaus oli kuuma peruna monille aikuisille, jotka pelkäsivät sen turmelevan suomalaisen nuorison kokonaan. Aikuiset paheksuivat erityisesti Holdenin katujätkämäistä kielenkäyttöä ja alapääpainotteisten kirosanojen ronskia viljelyä.

Salingerin teoksen suomennoksen ilmestyminen ajoittui samaan aikaan, jolloin amerikkalainen nuoriso- ja erityisesti jengikulttuuri levisi laajana rintamana Suomeen.

Niinpä kotimainenkin nuorisokuvaus sai nopeasti kotikutoisia Holden Gaufield -toisintoja.

Yksi varhaisemmista oli Tauno Rautapalon Pena kertoo stoorin (1963), joka on Salingerin tapaan kauttaaltaan kirjoitettu nuorisoslangilla.

Sittemmin pojan kuvaa kehitti Uolevi Nojonen erityisesti esikoisteoksellaan Sigmund Freudin kaamea flunssa (1968) ja Askeetti ei saa komplekseja (1972).

Rautapalon ja Nojosen nuortenromaanien pojat ovat tulevaisuudestaan vielä epävarmoja hortoilijoita ja oman tiensä kulkijoita, jotka tarkkailevat ympäristöään hellyttävin itseironisin äänenpainoin.

Saarikosken suomennos sai vuonna 2004 uuden haastajan Arto Schroderuksen suomennoksesta.

Salinger vetäytyi julkisuudesta kokonaan jo 1960-luvulla ja vietti viimeiset vuotensa täysin erakoituneena.