Maurice Sendak: Hassut hurjat hirviöt. Suomentanut Heidi Järvenpää. 40 sivua. Weilin+Göös 1970. 5. painos Tami 2009.No nyt se on nähty.
Eilinen Tampereen ensi-iltayleisö koostui lähinnä nuorista aikuisista. Lapsia ei salista juurikaan löytynyt. Rouva Huun seurueeseen kuului rouvan lisäksi 16-vuotias ja 33-vuotias Maurice Sendakin lastenkirjan fanittaja.
Maurice Sendakin Hassut hurjat hirviöt (alk. Where the wild things are, 1963) on varmasti saanut osakseen yksittäisistä lastenkirjoista eniten toisistaan poikkeavia kuvakirjatulkintoja.
Oman kyökkipsykologisen ja varmasti roimasti yksinkertaistavankin tulkintani mukaan kirjassa on kyse lapsen ja aikuisen valtataistelusta, lapsen oikeudesta ilmaista tunteensa ja kokea välillä kaikkivoipuutta myös suhteessa aikuisen auktoriteettiin.
Yhdysvaltalaista Sendakia (s. 1928) on syystäkin kutsuttu lasten omaksi Picassoksi. Ei liene sattumaa, että kuvakirja ilmestyi juuri 1960-luvun alussa. Siinä voi nähdä modernin lapsuuden ja lasten kasvatuksen vahvan puolustuspuheen.
Max riehuu ja tekee kepposia. Äiti hermostuu pojan käytökseen ja lähettää hänet nukkumaan ilman illallista. Max kompensoi kokemansa rangaistuksen kuvittelemalla huoneeseensa sankan metsän, josta avautuu vesireitti hirviöiden maahan.
Hirviöt yrittävät aluksi pelotella Maxia parhaansa mukaan, mutta poika pääsee pian niiden niskan päälle ja nousee hirviöiden hallitsijaksi. Poika nauttii uudesta valta-asemastaan, mutta kyllästyy vähitellen staattiseen tilaan. Hän kostaa hirviöille äidiltään saamansa ja mielestään epäoikeudenmukaisen rangaistuksen.
”Nyt lopetetaan!” Max sanoi ja lähetti hirviöt nukkumaan ilman illallista. Ja Max hirviöiden kuningas tunsi itsensä yksinäiseksi ja halusi olla siellä, missä häntä rakastettiin kaikkein eniten. Sitten jostakin kaukaa maailman toiselta puolelta tuli hyvän ruoan haju, ja hän lakkasi olemasta hirviöiden maan kuningas.
Hirviöt eivät hennoisi luopua Maxista ja ne ottavat takaisin entisen pelottelijan roolinsa uhaten Maxia ja kieltävät häntä lähtemästä. Poika on kuitenkin päättäväinen, hän purjehtii myötätuulessa takaisin kotiinsa, missä äidin lämmin illallislautanen häntä jo odottaa.
Sendakin kirjan vahvuus on siinä viitteellisessä tavassa, jolla hän käsittelee rosoisesti myötäeläen lapsen tunteita. Kuvitus tukee pojan fantasiamatkan käänteitä. Matka toimii katarttisena ja uhman lauhduttavana tutkimusmatkana individualistiseen itseen ja sieltä takaisin sosiaaliseen, tasapainoiseen ja tyveneen suhteeseen äidin kanssa.
Hirviöiden sukupuolta ei kuvituksessa tarkemmin yksilöidä, mutta hirviöiden maassa on selvästi ainakin yksi naispuolinen, pitkähiuksinen hirviö, jonka voi tulkita esittävän Maxin äitiä. Sendakin mielikuvitusmatka antaa näin lapselle turvalliset puitteet uhmata aikuisen auktoriteettia.
Spike Jonzen ohjaus ja Jonzen & Dave Eggersin käsikirjoitus tekevät kunniaa Sendakin alkuperäiselle kuvakirjalle. 40 sivun mittaisen kuvakirjan perussanoma toistuu pieteetillä modernisoiden täystpitkässä elokuvassa.
Kirjan konfliktitilannetta on hieman lihotettu: elokuvassa Maxin vanhemmat ovat eronneet ja Maxin impulsiivinen, pidäkkeetön aggressio selittyy tätä kautta. Maxin perheestä esitellään vain äiti ja isosisko, viittaus isään jää hentoiseksi, mutta silti merkittäväksi – nimenomaan isä on selvästi istuttanut poikaansa rakkauden elämän ihmeiden tutkimiseen, kiinnostuksen avaruuteen ja maailmankaikkeuteen – ja asioiden kyseenalaistamiseen.
Tapa, jolla elokuva toisintaa kuvakirjan viestin – lapsen oikeuden ilmaista tunteensa, saada vanhemmilta hoivaa ja rakkautta, saada rauhan etsiä minuuttaan omaehtoisesti – on käsittämättömän hienosti toteutettu. Sendakin kirjan teksti on itse asiassa hyvin viitteellinen: hänen kuvansa antavat kirjan lukijalle ja kuvien katsojalle mahdollisuuden työstää omia fantasioitaan. Ja kun Sendakin kuvakirjaan kiintynyt ihminen näkee nämä henkilökohtaiset visionsa valkokankaalla, on kokemus huima, ettenkö sanoisi jopa puhdistava.
Iso kiitos elokuvan visuaalisesta toteutuksesta lankeaa erikoistehosteista vastanneelle isolle tiimille.
Hirviöhahmoissa on yhdistetty näyttelijöitä, nukketeatteria ja animaatiota hurmaavalla ja ennen muuta luonnolliselta näyttävällä tavalla. Ainoastaan hirviöiden kasvonpiirteet on tehty digitaalisesti. Erityistä lämpöä ja karismaa on tavoitettu hirviöiden katseeseen, silmäluomen liikkeellä ja pienillä juonteilla saadaan aikaan uskomatonta tunnelatausta ja herkkyyttä.
Hirviöiden karisma on myös vastaanpanematonta: ne ovat kömpelöitä, moukkamaisesti käyttäytyviä ja loppujen lopuksi Maxiin verrattuna paljon kypsymätömämpiä omassa sosiaalisessa käyttäytymisessään.
Spike Jonzen tulkinnassa Hirviöiden maa näyttäytyy mielestäni kuvakirjaa selkeämmin aikuisten hallitsemattoman elämän kuvauksena lapsen näkökulmasta. Max oppii hirviöiden maassa, että aikuisillakin on kipupisteensä, heikkoutensa ja ongelmansa, joiden kanssa lapsien on vain opittava elämään. Toisin kuin kuvakirjassa, muutamien keskeisten hirviöiden sukupuoli on elokuvassa selvästi määritetty, jotta hirviöiden keskinäisiin suhteisiin saataisiin enemmän jännitettä.
Onko Hassut hurjat hirviöt lasten elokuva?
Elokuvan tunnelmat vaihtelevat nopeasti, tunteet ovat pinnalla jatkuvasti ja elokuva käsittelee todella suuria asioita, Elämää, isoin kirjaimin.
Mikään viihdyttävä fantasiaelokuva se ei mielestäni ole, vaikka sitä sellaisena markkinoidaankin, enkä liioin allekirjoita Suomen ensi-illan yhteydessä mainittua draamakomedian määrettäkään. Sillä silkkaa draamaahan Hassut hurjat hirviöt on, ilman mitään kaupallisia etu- tai takaliitteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti