Kuvakirjoja kuolemasta

Mari Mörö & Marjo Nygård: Surunappi. 48 sivua. Sylva ry ja Lasten Keskus 2009.

Timo Parvela & Ralph Branders: Tuleeko vaari vielä takaisin? 32 sivua. WSOY 2009.

Nämä ovat sellaisia lastenkirjoja, joita ei toivoisi edes koskaan tarvitsevansa. Surunapin aiheena on kouluikäisen lapsen kuolema vakavaan sairauteen ja toisessa isovanhemman äkillinen kuolema.

Onneksi näitä silti tehdään, jopa yhä enenevässä määrin ja monen ikäisille lukijoille.

Tuleeko vaari vielä takaisin? ja Surunappi ovat molemmat täsmäkirjoja, joiden olemassaolon huomaa vasta hakiessaan tietoa ja opastusta siihen, kuinka puhua surusta ja kuolemasta lapselle tai varhaisnuorelle.

Aihealueesta on viime aikoina julkaistu Suomessakin monia kiinnostavia ja helppolukuisia tietokirjoja aikuisille, mm. Surevan lapsen kanssa (toim. Jaakko Erkkilä et al., Suomen Mielenterveysseura 2003) ja Soili Poijulan Surutyö (Kirjapaja 2005) ja Lapsi ja kriisit (Kirjapaja 2008).

Mari Mörön ja Marjo Nygårdin Surunappi on syntynyt Sylva ry:n, Suomen syöpäsairaiden lasten ja nuorten valtakunnallisen yhdistyksen, ja Lasten Keskuksen yhteistyönä. Kirjan suunnittelussa on ollut tekijäkaksikon lisäksi joukko alan asiantuntijoita.

10-vuotiaan Vilin isoveli Olli kuolee 11-vuotiaana syöpään. Kirjassa kuvataan Vilin tuntemusten kautta koko perheen – Vilin, äidin, isän ja pikkusisko Ennan ja mummon – toisistaan poikkeaviakin tapoja työstää surua.

Kirjan nimi juontuu Suomessa vielä sotavuosina yleisestä tavasta: kuoleman lähipiirissään kokenut kantoi vaatteissaan mustaa surunappia ja antoi näin muille hienovaraisen viestin omasta suruajastaan.

Mummo on kutonut lapsenlapsilleen pehmolelun, tuhatjalkaisen, jolle on perheessä tapaa ommella uusia nappijalkoja erilaisissa elämäntilanteissa. Isoveljen kuoleman muistoksi tuhatjalkainen saa mustat surunapit.

Suru ei haihdu lastenkirjassakaan enää hokkus-pokkustempuilla. Ajan kulumista ja surutyön vähittäistä etenemistä havainnollistetaan Marjo Nygårdin kuvituksessa vuodenaikojen vaihtelun kautta.Tosielämässä surusta toipumiseen menee kuudesta-kahdeksaan vuotta.

Olli kuolee syksyllä. Kun vanhemmat kertovat koulusta saapuvalle Vilille veljen kuolemasta, taivaskin itkee kaatosadetta yhdessä perheen kanssa:

Vili katsoo ulos keittiön ikkunasta. Sade on viiruttanut ikkunan ja saa pihapuut vääntymään. Vesi valuu aina alaspäin, Vili muistaa. Niin kuin äidin kyyneleet, jotka tippuvat sohvatyynylle.

Surunapin keskiössä ovat lapsen surun kokemukset, mutta sijansa saa myös lapselle surun ja menetyksenkin yhteydessä ominainen rationaali ajattelutapa: Vili empii ensin voiko hän käyttää veljen vanhoja tavaroita.

Lapsen suruhan on harvoin totaalista: lapsen surutyöhön paneutuneet tutkijat ovat havainneet, että lapsi suree kyllä omalla tavallaan, vaikka aikuisesta tuntuisikin siltä, että lapsi unohtaa kuolleen läheisen nopeasti. Tavallinen leikki, arki ja suru kulkevat lapsen elämässä rinnakkain, kun taas aikuinen mieltää oman surunsa usein lamaannuttavana ja hyvin kokonaisvaltaisena tunteena.

Kuolemaa käsittelevien lastenkirjojen ongelmana on usein, että kuolemaa halutaan mystifioida tai käytetään pehmentäviä ja jopa tosiasioita vesittäviä kiertoilmaisuja (esim. "nukkua ikiuneen", "lähteä pitkälle matkalle", "poistua keskuudestamme". Mari Mörö on pyrkinyt tekstissään todenmukaiseen esitystapaan, jota Vilin moneen suuntaan haarovat pohdiskelut kuitenkin sopivasti pehmentävät.

Kirjassa on - Sylva ry:n asiantuntijatyöryhmän toivomuksesta – kuvituskuva ja kohtaus, jossa sisarukset jättävät hyvästit Ollille koskettamalla tämän kuollutta ruumista. Näin hienovaraisesti ja vähitellen kumotaan monia kuolemaan liittyviä tabuja myös lastenkirjoissa:

Kuvituksessakin käytetään usein kliseisiä kuoleman kuvia. Marjo Nygårdin vuodenkierron mukaan rytmittyvä kuvitus syksystä uuteen kevääseen viestii herkin nyanssein tunnetiloja ja vähittäisen toipumisen edistymistä.

Surunappi on runsaan ja pienen tekstinsä takia kouluikäisille sopiva kirja, mutta Timo Parvelan ja Ralph Brandersin Tuleeko vaari vielä takaisin? sopii hyvin jo leikki-ikäisille. Se on kiinnostava erityisesti tavassaan tuoda kuolema hyvin konkreettisesti perheen arkeen. Päiväkoti-ikäiset veljekset Elias ja Oula reagoivat – varmasti paitsi ikäeronsa niin myös luonne-erojensa vuoksi – eri tavoin vaarinsa äkilliseen kuolemaan.

Vanhempien erilaisia surutyön muotoja kuvataan vivahteikkaasti. Vanhemmat sulkevat lapset ensin epähuomiossa surunsa ja huolensa ulkopuolelle: he keskustelevat isoisän kriittisestä tilasta suljetun oven takana, mikä on tietysti omiaan lisäämään lasten turvattomuuden tunnetta.

Kuoleman sanansaattajan roolissa esiintyy viitteellisesti keltainen perhonen, jota lapset kuvakirjan alussa yrittävät pyydystää haaviinsa. Tarinan lopussa he löytävät perhosen kuolleena ja järjestävät sille arvokkaat hautajaiset.

Oppikirjojen kuvittajana aiemmin tunnettu Ralph Branders tekee debyyttinsä lastenkirjan kuvittajana.