Erilainenkin on tavis

Marika Uskali: Pietari, Nella ja kulmakunnan kauhu. 181 sivua. WSOY 2006. 2. painos 2007 Koulupokkari-sarja. Kansikuva: Elina Warsta.

Marika Uskalin (nyk. Laijärvi) Pietari, Nella ja kulmakunnan kauhu on ollut ilmeinen päänavaaja ns. erityislapsia kuvaavana ahmimisikäisten lasten romaanina.

Uskalin konsepti on nerokas: hän on taiten punonut dekkarimaisen juonen ja luonut riittävän vivahteikkaat ja särmikkään-sympaattiset päähenkilöt saman kerrostaloalueen pihapiirissä asuvista 10-vuotiaista lapsista, joilla ei äkkiseltään luulisi olevan paljonkaan tekemistä keskenään.

Ison sisarussarjan koulima Nella on kirjatoukka, jonka isä on lähikoulun rehtori. Pietari on yksinhuoltajaäidin ainokainen, nörtti, makealle perso ja erittäin isokokoinen. Pienluokkaa käyvällä Veetillä on äiti ja isä sekä ylivilkkautta ja roppakaupalla ongelmia.

Kolmikko päättää selvittää Nellan parvekkeelle ilmestyneen graffiti-töhryn tekijän. Selvitystyö vaatii tiukkaa ryhmäytymistä ja vähin erin luottamus lasten välillä vankistuu ystävyydeksi.

Pietaria Leevin äkkipikainen ja levoton käytös kuitenkin askarruttaa. Nettiin jo valmiiksi addiktoituneena hän ottaa luontevasti googlettemalla selvää Leevin pikaistuksissaan antamasta kirjainyhdistelmästä:

Pietari mietti hetken kädet näppäimistön päällä odottaen. Mitä Leevi olikaan sanonut eilen, että hänellä oli? ADHD? Pietarilla ei ollut aavistustakaan, mitä se tarkoitti. Oliko Leevillä jonkin kuolemaan johtava sairaus? Oliko ADHD kenties sukua Aidsille? Tai oliko ADHD:llä ehkä jotain tekemistä DNA:n kanssa? Oliko Leevi geenimanipuloitu yksilö tai salakoodattu androidi, ihmisrobotti?

Pietari näpytti Googleen hakusanaksi nuo kummalliset kirjaimet, ja hänen eteensä avautui pitkä valikko linkkejä. Hän klikkasi niistä auki ensimmäisen ja ryhtyi lukemaan.

Kuten parhaissa lasten- ja nuortenkirjoissa aina, rajaa Uskali tässäkin aikuiset lähes kokonaan seikkailun ulkopuolelle. Vanhemmat vilahtelevat vain stereotyyppisissä luonnerooleissa. Nasevasti Uskali myös ilkamoi modernin lastenkasvatuksen kustannuksella:

[Nellan) Äiti oli nimittäin demokratiaa kannattava kasvattaja, mikä tarkoitti sitä, että lapset saivat osallistua päätöksentekoon yhdessä aikuisten kanssa. Ehdotuksia tehtiin mitä älyttömämmistä asioista kuten siitä, säilytettiinkö isoja puolentoista litran limsapulloja jääkaapin ylä- vai alaosassa, ja sitten äänestettiin.

Uskalin puheenvuoro lapsuuden varhaisesta loppumisesta käy yksiin viime vuoden nuortenkirjauutuuksien (esim. Seita Parkkolan Usvan) kanssa – sillä erotuksella, että Uskalin lapset ovat vasta 10-vuotiaita, ja tekemässä jo pesäeroa lapsuudesta epävarmaan nuoruuteen:

Pietari katseli pikkuisia hiekkalaatikolla. [ – – – ] Pietarista tutui, että siitä oli ikuisuus, kun hän oli ollut noin pieni. Silloin olivat tärkeitä asioita olleet sellaiset kuin saiko lähteä pihalle ilman kurahousuja tai mitähän kauehaa tapahtuisi, jos karkaisi naapuripihalle asti. Pietaria nauratti, mutta nauru kuihtui nopeasti hymyksi. Nyt maailma levisi paljon laajemmalle hiekkalaatikon reunojen ulkopuolelle ja ongelmat olivat toista mittaluokkaa. Välillä ne tuntuivat niin isoilta, ettei niitä hallinnut millään. Kaikki terroristit ja saasteet ja huumenarkkarit ja asiat, joista ei olisi halunnut tietää yhtään mitään. Kurahousuisten ei tarvinnut murehtia sellaisia asioita kuin graffitit ja jengien väliset sodat. Muksut näyttivät viattomilta kuin vastaleivotut pullapojat pyöreine rusinasilmineen.

Tietoähkystä ja angstista huolimatta nimenomaan uteliaisuus tuntematonta, eli adhd:tä, kohtaan, sysää Uskalin kirjassa aiemmin toisiaan nyreästi ylenkatsoneet lapset ystävystymään. Lastenromaanin suvaitusevaisuuskasvatus on kuitenkin vaivihkaista; isoista asioista puhutaan jäntevän seikkailun lomassa.

Pietari, Nella ja kulmakunnan kauhu vaikutti ilmestyessään ilmiselvältä sarjan avausteokselta, mutta se jäikin itsenäiseksi lastenromaaniksi. Melkeinpä olisin toivonut sen kehkeytyvän sarjaksi, sen verran vivaihtekkaasti Uskali lapsiryhmäänsä tässä kirjassa luotsasi.

Erityislapsia kuvaavat lasten- ja nuortenkirjat ovat lisääntyneet sitä mukaa, kun aihealueen tutkimustietokin runsastuu. Aiheesta on ilmestynyt jo useitakin suomennettuja täsmäkirjoja, jotka ovat syntyneet täyttämään havaittua tyhjiötä tarjonnassa.

Esimerkiksi norjalaisen Thor Soltvedtin Rasa Vili: 30 riviä joka päivä (PS-kustannus 2006), Michéle Larhezin ja Francis Treiberin Ystäväni Aapo, jolla on autismi (Autismi- ja Aspergerliitto 2002) sekä Rosemarie Kuntler-Behnken ja Manfred Tophovenin Vauhdikas Rasmus (Kustannus-Mäkelä 2008) jakavat kaikki lastenkirjan formaatissa tietoa erityislapsen läheisille sekä luokka- ja leikkitovereille.

Mark Haddonin kulttiteoksen maineeseen yltänyt Yöllisen koiran merkillinen tapaus (Otava 2003) kertoo asperger-oireyhtymää potevasta murrosikäisestä pojasta. Itse romaanissa ei oireyhtymää mainita lainkaan, mutta kustantaja on nostanut valveutuneesti asian kirjan takakanteen.

Ilman tätä taustatietoa 15-vuotiaan Christopherin käytöksen voi nähdä aivan normaalina murrosiän kuohuaan puuskittain läpikäyvän teini-ikäisen perustempoiluna elämäntilanteessa, jossa mikään ei ole niin varmaa kuin jatkuva epävarmuus.