Amatsoni-Liisa tekee Riemuntain

Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa. Kuvittanut Helen Oxenbury. Suomentanut Tuomas Nevanlinna. 207 sivua. WSOY 2000. 3. painos 2009.

Lewis Carroll: Alice Peilintakamaassa. Kuvittanut John Tenniel. Suomentanut Alice Martin. 168 sivua. Päällyksen typografia Kristina Segergrantz. WSOY 2010.

Liisa ihmemaassa. Walt Disney Pictures -fantasiaelokuva. Ohjaaja Tim Burton. Käsikirjoitus Linda Wooolverton. Pääosissa: Mia Wasikowska, Johnny Depp, Anne Hathaway, Helena Bonham Carter, Crispin Glover, Stephen Fry, Christopher Lee, Michael Sheen, Alan Rickman. Suomen levitys: Finnkino. K–11.

Lewis Carrollin lastenkirjaklassikot kaninkoloon humpsahtavasta Liisasta (alk. Alice´s Adventures in Wonderland, 1865 ja Through the Looking Glass and What Alice Found there, 1871) ) ovat nyt monella tapaa ajankohtaisia. Walt Disney Picturesin ja ohjaaja Tim Burtonin fantasiaelokuva tuli Suomen ensi-iltaan perjantaina, vain viikko Yhdysvaltojen ensi-illan jälkeen.

Tuomas Nevanlinnan vuonna 2000 alunperin ilmestyneestä, järjestyksesssään jo neljännestä Carrollin klassikon suomennoksesta on myös saatu vast ikään uusi painos Otavalta brittiläisen Helen Oxenburyn helein vesivärikuvituksin. Tämä kirja sopii mainiosti nimenomaan lasten johdattajaksi Carrollin nurinkuriseen nonsense-maailmaan pienimpiin vetoavan kuvituksen, paksuhkojen sivujensa ja ison kirjasinlajin vuoksi.

Sen sijaan suomentaja Alice Martinin tänä vuonna ilmestynyt uusi suomennos ensimmäisen Liisa-kirjan itsenäisestä jatko-osasta Alice Peilintakamaassa on ennen muuta aikuisten herkkua John Tennielin alkuperäisin kuvituksin. Suomennos onkin luokitettu aikuisten kaunokirjallisuudeksi. Edellinen ja ainut suomennos on peräisin 1970-luvulta, jolloin sen suomensivat Eeva-Liisa Manner ja Kirsi Kunnas.



Rouva Huu näyttää käyvän nykyisin alvariinsa elokuvissa.

Tällä kertaa seuralaisena oli taas esikoinen, joka on Liisansa lukenut ja katsonut monessakin eri formaatissa lapsuutensa ja nuoruutensa aikana. Hänelle mieluisin Ihmemaan Liisa on ollut Anthony Brownen kuvittama Liisan seikkailut ihmemaassa, joka ilmestyi Kustannus-Mäkelältä vuonna 1989. Myös ohjaaja Tim Burtonin aiempi tuotanto oli seuralaiselleni entuudestaan läpikotaisin tuttu; itse olen nähnyt vain Saksikäsi Edwardin ja Roald Dahlin lastenklassikosta, Jalista ja suklaatehtaasta, tehdyn elokuvasovituksen.



Vaikka Linda Woolvertonin käsikirjoitus ei noudattelekaan tarkasti alkuperäisten Liisa-kirjojen juonenkäänteitä, on toteutus mielestäni tehty samalla pieteetillä kuin taannoinen Maurice Sendakin Hassut hurjat hirviöt -kirjaan pohjautuva elokuvakin.

Juoniaihiot, miljöö ja absurdit detaljt ja tietysti koko makaaberi Ihmemaan väki ovat toki tunnistettavasti läsnä. Mutta Liisa (Mia Wasikowska) ei ole enää pikkutyttö, vaan naimaikään ehättänyt neito, jota Liisan leskeytynyt äiti on käytännön pakosta naittamassa idioottimaisesti käyttäytyvälle lordille, joka kaiken muun ikävän ohessa kärsii herkästä vatsasta.



Liisa joutuu kosinnan aikana paniikkiin ja päätyy taas kaninkoloon ja sen kautta maanalaiseen ihmemaailmaan. Siellä hän tapaa vanhat ystävänsä Kanin, Tittelityyn ja Tittelitomin, Hiiren, Kaalimadon, Irvikissan ja tietysti Hullun Hatuntekijän, jota näyttelee karismaattisesti Johnny Depp. Hatuntekijää lukuunottamatta muut eivät ole yhtä varmoja Liisan olevan "se oikea Liisa", jonka on ennustusten mukaan määrä tehdä loppu Herttarouvan (Helena Bonham Carter) hirmuvallasta surmaamalla hänen lohikäärmeensä.

Viktoriaanisen, puritaanisen kasvatuksen saanut Liisa empii ensin hänelle sälytettyä tehtävää, mutta vaiherikkaiden juonenkäänteiden aikana Liisasta kyllä sukeutuu se peloton amatsoni, joka huimassa taistelukohtauksessa sivaltaa vaivattomasti ja tunnontuskia potematta hirviön pään katkipoikki.



Lopun action-pläjäystä lukuunottamatta katsoin tyytyväisyydestä hyristen lähes kaksituntisen elokuvan, ynähdellen aina välillä Irvikissan ja muiden animaatiotekniikalla toteutettujen eläinhahmojen vastustamattomalle veikeydelle. Johnny Deppin Hullun hatuntekijän roolihahmossa oli viiltävää traagisuutta, epätietoisuutta oman psyyken vakaudesta, mutta silti vastuunsa kantavaa uljauttakin. Seuralaiseni vähän vierasti Burtonin tapaa yhdistää animaatio ja perusnäytteleminen toisiinsa, mutta loppulauselma oli hänelläkin ylen kiittävä.

Mietin myös elokuvan jälkeisessä hurmostilassa, olisiko perusteltua väittää, että Liisa-elokuvan hypetys olisi kiitollisuudenvelassa J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen ja elokuvien suosiolle? J. K. Rowling tietysti on käyttänyt oman fantasiansa kasvualustana Lewis Carrollin lastenkirjaklassikkoa, mutta toisaalta Harry Potter-kirjat ovat totuttaneet suuren yleisön näihin sanaväännöksiin ja fantastisen omalakiseen maailmaan. Ilman Harry Pottereita Liisa Ihmemaassa -elokuvan suurin olettamani kohdeyleisö – noin pari-kolmekymppiset, Harry Potterinsa eestaas lukeneet Ja Tim Burtonin tuotannon katselleet varhaisaikuiset – eivät ehkä tempautuisi Liisankaan nurinkurisen maailman vietäväksi näin isolla volyymillä?

Liisa Ihmemaassa -elokuvasta on kaksi esityskopiota, joista toinen on kolmiulotteinen ja toinen normaali kaksiulotteinen. Meille riitti Ihmemaasta ns. normaaliversiokin, josta löytyi riittävästi ulokkeisuutta!

Elokuvan päättyessä olin sen verran pyörällä päästäni, että en onnistunut bongaamaan suomenkielisten tekstien kääntäjän nimeä lopputeksteistä. Käännös oli mielestäni varsin onnistunut ja uskollinen Carrollin ominaislaadulle.