lauantai 17. heinäkuuta 2010

Koska kaikki me ollaan sisimmässämme petoja


David Almond: Naakkakesä. Suomentanut Kaisa Kattelus. Kansikuva Rod Holt. Kannen ulkoasu Eevaliina Rusanen. 201 sivua. Tammi 2010.













Brittiläisen David Almondin nuortenromaanit säväyttävät aina. Hän käsittelee yhteiskunnnallisesti ajankohtaisia aiheita nuorta lukijaa kiinnostavalla intensiteetillä, ilman valtavirran nuortenkirjallisuudelle ominaista, lukijan omaa ajattelua aliarvioivaa paatosta ja lässytystä.

Almondin romaaneissa on aina ripaus mystiikkaa arkisenkin kuvauksen lomassa. Hänen kirjoissaan aikuiset eivät koskaan jää paperinukkemaisen ohuiksi hahmoiksi, vaan he ovat aitoja, tuntevia – ja myös virheitä tekeviä inhimillisiä olentoja, jotka toimivat yhdessä lastensa kanssa.

14-vuotias Liam kiinnittää ystävänsä Maxin kanssa huomiota nummella oudosti käyttäytyvään naakkaan, jolla tuntuu olevan heille jotain asiaa. Pojat seuraavat naakkaa ja löytävät nummelta maastoon hylätyn vauva. Sen vieressä on viesti: "Olkaa kiltit, pitäkää tytöstä huolta. Hän on Jumalan lapsi." Vauvan vieressä on hillopurkki täynnä seteleitä ja kolikoita.

Liam vie tyttövauvan kotiinsa, ja lastensuojelu sijoittaa tytön sijaisperheeseen. Tässäkin olisi jo riittävästi draaman aineksia, mutta Almond ei tietenkään tyydy vain löytölapsiromantiikkaan. Sijaisperheessä vieraillessaan Liam tutustuu siellä asuviin elämän kolhimiin ikätovereihinsa, liberialaiseen Oliveriin, jonka uhkana on palautus takaisin väkivaltaiseen kotimaahansa ja Crystaliin, ongelmanuoreen, joka on saanut tuta elämän karummat puolet. Tärkeä sivuhenkilö on myös Nattrass, Liamin ikäinen poika, joka rakastaa pahuutta, kiduttamista ja pelon ilmapiiriä.

Liamilla on boheemit kulttuurivanhemmat. Isä on tunnettu kirjailija ja äiti kokeellisia ja yhteiskunnallisesti kantaaottavia tekniikoita käyttävä valokuvaaja. Hän ottaa esimerkiksi kuvia Liamin kesällä saamista mustelmista ja muista poikien remellysleikeissä syntyneistä ruhjeista ja suurentaa kuvia moninkertaisiksi niin että niistä syntyy abstraktia taidetta. Äidin inhorealismi menee yhä pidemmälle: hän kuvaa raadeltua kania, tammeen naulattuja sammakoita ja kuolleita myyriä. Liamin äidin valokuvagalleriassa saavuttama menestys innostaa Nattrassia omiin videotaideinstallaatiohin, joissa taiteen ja todellisuuden raja himertyy.

Liamin kodin lähellä sijaitseva sotilastukikohta ja Iranin sodan herpaantumaton seuraaminen tiedotusvälineissä virittävät hänet pohtimaan sodan ja väkivallan oikeutusta. Oliverin tarina havahduttaa hänet pohtimaan elämän perusasioita, sodankäynnin mielettömyyttä ja väkivallan olemusta.


"Tappoivatko ne sinun perheesi?" kysyn.
"Joo, kyllä tappoivat. Niin kuin kerroin. Mutta en minä ollut heinikossa. Olin koulussa. Ja minun perheeni teurastettiin mutkattomasti ja rauhallisesti niin kuin monet muutkin sinä päivänä."
"Mutta miksi?"
"Miksi? Pitäisi olla syy, niinhän? Ja se oli kammottavaa, niinhän. Sitä ei voi uskoa. Mutta se pitää uskoa. Sellaista tapahtuu joka tunti, joka päivä. Sellaista tapahtuu tänä iltana, samalla kun me istutaan tässä nuotion ääressä. Miten ihmiset voivat tehdä sellaisia asioita? Voi, minä opin piankin, miten sellaista voi tehdä. Pian minä opin miten helppoa se on."
Hän vaikenee taas. Hän kaventaa silmiään ja katsoo kohti laakson reunaa. Minä käännyn katsomaan samaan suuntaan. Kuuntelen. ---


Kesän tapahtumat kilpistyvät kliimaksiinsa Liamin lähdettyä yksinään retkeilemään kodin lähimaastoon. Hän tapaa karkumatkalle lähteneet Oliverin ja Crystalin… ja Nattrassin. Kesäinen leikki on karkaamassa käsistä.

Rouva Huu ahmaisi kirjan heti, kun se postilaatikkoon työkappaleena eilen tuli. Romaanin intensiiviset viimeiset sivut jäivät kuitenkin vasta yömyöhällä luettaviksi, sillä päätimme siipan kanssa sivistää teini-ikäistä esikoista katsomalla yhdessä Philip Ridleyn elokuvan Lapsuuden loppu, Reflecting skin (1990).

Naakkakesässä ja Ridleyn elokuvassa on ilmeisiä yhtäläisyyksiä, vaikka toivo kantaa sittenkin pidemmälle Almondin nuortenromaanissa.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Minä en ole vielä saanut käsiini viimeisintä Almondia, mutta odotan kovasti. Hänen kirjoistaan jää aina jakojäännös, niitä ei voi selittää puhki, vaikka miten yrittäisi.
Mervi H.

Valkoinen kirahvi kirjoitti...

Lukaisin minäkin tämän uusimman Almondin kertaheitolla, niin intensiivinen se oli. Pidin kovasti. Almond kuuluu ehdottomasti merkittävimpien lasten- ja nuortenkirjailijoiden kaartiin.