Astrid Lindgren & Ilon Wikland: Metsässä ei ole ryöväreitä. Suomentanut Laila Järvinen. 49 sivua. WSOY 2010.
Ei tälle nostalgian tunteelle voi mitään. Ilon Wiklandin uusi kuvitus Astrid Lindgrenin alun perin Pekka Peukaloinen -satukokoelmassa (WSOY 1951, 4. painos 2000) ilmestyneeseen satuun osuu taas sellaiseen lapsuuden idyllihermoon, että ei paremmasta väliä.
Astrid Lindgrenillä oli taito puhua saduissaan niin luontevasti lapsen mielikuvittelun tärkeyden ja lapsenuskon puolesta.
Pekka yöpyy isoäitinsä herttaisessa pikku talossa, joka on kuin suora toisinto Lindgrenin Melukylä-kirjoista. Päivän raisut leikit kylän poikien kanssa ovat selvästi saaneet Pekan hieman levottomaksi. Hämärtyvässä illassa hän vakuuttaa itselleen, että ”Metsässä ei ole ryöväreitä…” ja jatkaa voimauttavaa hokuaan vielä sisälle päästyäänkin kun huomaa että isoäiti ei olekaan kotona.
Ja kas kummaa, Pekan äidin vanhan nukketalon kipakka emäntä, Mimmi-nukke, väittääkin äkisti Pekalle vastaan: Kyllä metsässä on ryöväreitä. Sanojensa vakuudeksi Mimmi kutsuu Pekkaa kurkkaamaan nukketalon ikkunasta synkkään metsään, joka Pekan hämmästykseksi tosiaan aivan kuhisee tummahahmoisia ja pahansuopia ryöväreitä.
Ja tästä sukeutuu huima seikkailu, jossa Pekka saa olla kekseliään, juonikkaan ja itsetietoisen Mimmin jallitettavana moneen otteeseen! Sillä tietysti se pahin rosvopäällikkö, Fiolito, murtautuu nukkekotiin pahoin aikein.
Satu on kutkuttavan jännittävä, mutta silti nukkekodin miniatyyrimaailmaan sopivasti suhteutettuna. Ilon Wiklandin sakuraliitukuvitus herkuttelee komeilla värisävyillä, valon ja varjon valööreillä ja lukuisilla kiehtovilla yksityiskohdilla.
Ja loppuratkaisu on kaikessa sovinnaisuudessaankin juuri oikeanlainen:
Joku kulki ovesta. Isoäiti tuli olohuoneeseen. Hän sytytti valon. Nukkekodin edessä Pekka istui katselemassa Mimmiä, pientä sinipukuista nukkea, jolla hänen äitinsä oli leikkinyt pienenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti