Rakastaa, ei rakasta. Pohjoismaisia novelleja nuorille. Suomentanut Kaarina Huttunen. Tammi 2010. 247 sivua. Kansikuva Torill Henningsen/ Blæst design.
Tämä on kiinnostava ja kannatettava hanke: pohjoismaisia nuorten novelleja Islannista, Grönlannista, Norjasta, Ruotsista, Tanskasta, Suomesta, Färsaarilta ja Saamenmaasta. Kaikki mukaan lähteneet kirjoittivat samasta aiheesta, rakkaudesta, ja novelleja hiottiin yhteisessä seminaarissa Färsaarilla.
Kokoelmassa mukana ollut Sari Peltoniemi kirjoittaa projektista Grafomaniassa.
Kokoelma on kirjava ja rosoinen, sekä hyvässä että pahassa. Mukana on kirjoittajia, jotka eivät olleet koskaan aiemmin kirjoittaneet novelleja – saati kohdistaneet tekstejään nuorille. Tämä näkyy hieman vanhanaikaisena holhoamisena ja kliseisen nuoruuskuvaston viljelynä (esimerkiksi grönlantilaisen Erna Lyngen "And I made up my mind" kertoo rakastumisen hekumasta ja petetyksi tulemisesta melko kliseisesti ja tytön kannalta yllättävänkin sovinnaisesti).
Suomesta mukana olevien Peltoniemen ja Kari Levolan lisäksi vain färsaarelaisen Rakel Helmsdalin nimi tuikuttaa vihreää valoa Rouva Huun muistissa: hän on yksi hurmaavan Ei! Sanoi pieni hirviö –kuvakirjan tekijöistä (Pieni Karhu 2010).
Yllättävän harva teksti täyttää novellin lajipiirteet: niistä puuttuu kerronnan imu, jännite ja kantava teema. Monet tekstit ovat aika puolivillaisia nuorisokuvauksia, jotka eivät jätä mitään muistijälkeä lukijaan.
Moni kirjoittajista on halunnut linkittää novellinsa omaan kotimaahansa ja sen ympäristöön ja erityisominaisuuksiin. Hiekkadyyneillä hyppeleminen, islantilaisvillapaidat ja jylhät luontomaisemat luovat panomaaranäkymiä nuorten sieluun. Monessa novellissa luonto myös lauhduttaa tunteita ja auttaa surussa tai ikävässä.
Tummansininen Nokian puhelin, vanhat Audit ja Toyotat puhuvat nekin omaa kieltään nuorison merkkitietoisuudesta… tai mukautumisesta vallitseviin oloihin.
Kerronnallisena kokeiluna hauska on norjalaisen Ingelin Røsslandin "Amor takaperin", jossa kariutunut parisuhde kelataan kohtauksittain lopusta alkuun.
Tässä joukossa ei suomalaisten, Sari Peltoniemen ja Kari Levolan, tarvitse häpeillä. Kotiin päin vetämistä tahi ei, mutta Levolan ja Peltoniemen tekstit kyllä jyräävät mennen tulen monet pohjoismaiset kollegat.
Peltoniemen "Arpi ja miekka" on yksi kokoelman omaperäisimmistä annetun aiheen tulkinnoista. Epämääräiseen historialliseen aikaan sijoittuvassa tarinassa tiiviin yhteisön valtarakenteita huojuttaa outo villipoika. Tuuli-tytön ja kertojan, Viljan, lapsuudesta juontuva vankka ystävyys saa pojasta haastajan. Tuuli on valmis tekemään uhrauksia ja hakemaan neuvoja myös alisesta maailmasta, tietäjältä. Vilja ymmärtää, että myös hänen on tehtävä uhrauksia ystävyytensä vuoksi. Peltoniemen novellissa on maagisen vangitseva tunnelma ja lumous.
Levolan "Kuusiaita" on kuulaan-kaunis eheytymistarina parisuhteessa hylätyksi tulleen pojan elämänhalun palautumisesta. Siinä on ns. levolamaista levollisuutta, nuoruuden tuskaa, joka kuitenkin taittuu kipeidenkin tuntojen kautta toivoksi.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Kirjavia, rosoisia novelleja nuorille
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
En ole vielä kaikkia novelleja lukenut, mutta tykkäsin suomalaisten lisäksi kovasti saamelaisten kirjoittajien "vanhanaikaisista" tarinoista, joissa molemmissa kirjeillä oli tärkeä merkitys.
Myös ruotsalaisen Annelis Johanssonin kirpaiseva novelli tytöstä, joka haluaa parantaa maailman, jätti jäljen.
Sen sijaan ihmettelin tanskalaiskaksikon melkoisen heppoista ja ennalta-arvattavaa dialogia siitä, kuinka kaksi tyttöä ihastuu samaan poikaan.
Sehän oli pienen ja irrallisen kohtauksen kuvaus, ei millään kasvanut novelliksi.
Peltoniemen tarinasta pidin erityisesti, koska siinä oli kuvattu hienosti niin montaa erilaista rakkautta ja kiintymystä: ainakin tytön ja pojan, tytön ja tytön, tytön ja hevosen välistä.
Onpa tervetullut antologia, aarre!
En kommentoi kokoelmaa, koska en ole sitä lukenut, vaan havaintojasi novelleista. Novelli on äärimmäisen vaikea laji. Vain ani harvoin törmää novellikokoelmaan, jonka jokainen teksti toimii, jossa jännite kantaa, lukijan mielenkiinto pysyy yllä. Liian usein tulee vastaan hiomattomia, turhauttavia täytetekstejä. Nuortengenressä omia suosikkejani on Hotakaisen poskettoman hyvä Näytän hyvältä ilman paitaa.
Joo, Hotakainen on kyllä ihan lyömätön! Ja onneksi tätä kokoelmaa käytetään käsittääkseni edelleen paljon myös äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa!
Kari Levolan Syvältä veistoluokan uumenista on sekin niukassa linjassaan todella huima taidonnäyte.
Asko Martinheimo on mestari, hänen kokoelmistaan voisi vallan mainiosti ottaa uusintapainoksiakin: Mestarilaukaus, Paljasjalkainen poika ja Kivensiruja.
Ja samaa taattua laatua: Kallioniemen Tuulan Järvihirviö ja Lätkässä ja Nikolai Kärpäsen ihmeellinen talvi, siis meillähän on TOSI PALJON hyviä nuortennovellin tekijöitä.
Olisi kiva tietää, vieläkö kouluissa opettajat vierastavat novelli-sanaa, joka kuulemma jo Lätkässä -kokoelman aikaan oli omiaan vieroittamaan nuoret lukijat lajityypistä. Siksi esim. Lätkässä on saanut alaotsikoksi "stooreja" ja Nikolai Kärpänen "omituisia kertomuksia" jne...
Baggen Tapsa kokoaa parhaillaan antologiaa nuortennovelleista Tammelle. Meitä on kelpo joukko tekijöitä. Jutut ovat varmaan jo vedosvaiheessa. Minusta novelli on mainio laji varsinkin koulujen äikäntunneille.
Muistuipa mieleen muuan anekdootti 80-luvulta, kun olin puhumassa Viimeinen juna -kokoelmasta yläkoululaisille. Muuan ysiluokkalainen poika sanoi: No et sinä kyllä mikään Tolkien ole, mutta ihan mukiinmeneviä juttuja.
Pidin sitä hyvänä kiitoksena.
=)=)
Tuula
Olen mukana tuossa Tapsan kokoamassa antologiassa, ja nyt tuntuu hölmöltä kun menin haukkumaan lyttyyn tanskalaiskaksikon tarinan, joka ei mielestäni ollut novelli. En nimittäin itse ole koskaan kirjoittanut novellia! Yritin kyllä piipittää sitä Tapsallekin, mutta Tapsa uskoi, että osaan. No, en tiedä tuliko siitä novelli, ehkä tarina.
Yksi syy siihen, miksi lyhyitä tekstejä sisältävää kokoelmaa ei sanota novellikokoelmaksi, voi myöskin olla se, että tekstit eivät ole novelleja. Kun Karon kanssa kirjoitimme Luokkakuvan, pyrimme painottamaan, että se on lyhytproosakokoelma, jonka tarkoituksena juuri onkin käyttää erilaisia kerrontatapoja ja tekstityyppejä - ei siis pelkkiä novellin keinoja. Novelli on hieno tekstilaji, mutta paikkansa on muillakin.
Kiitos monista kommenteista ja ajatuksista.
Sallan huomio on hyvä.
Mielestäni kustantamoissa tosiaan pitäisi tarkkaan miettiä, millä sanakäänteillä lasten ja nuorten lyhytproosaa kulloinkin markkinoidaan.
Jos kokoelman alaotsikkona mainitaan novelli, niin silloin odottaa saavansa luettavakseen ladattua tekstiä sisältävän NOVELLIN, minkä kaltaisia nämä pohjoismaiset tekstit eivät kaikki järkiään olleet.
Jos taas kustantaja nimeää tekstit vaikka stooreiksi, jutuiksi tai tarinoiksi, niin silloin lukijakin lukee niitä toisenlaisten antureiden kanssa.
Voi myös olla, että novelli sanana kangistaa nuoria lukijoita, ja on kaukaa viisasta nimetä tekstit toisin.
Kari Levolan Syvältä veistoluokan uumenista -kokoelman tekstit on esimerkiksi hauskasti nimetty lastuiksi ja sahanpuruiksi, vähän Juhani Ahonkin henkeen...
Ylimalkaisesti jutellessa (ja paremman nimityksen puutteessa) termiä novelli voidaan käyttää mistä tahansa lyhyestä tai lyhyehköstä tekstistä. Ja käytetäänkin.
Esim. suomalaiset scifi-"novellit" ovat usein niin laajoja ja monipolvisia, ettei niitä oikein voi pitää novelleina. Eivät ne ole ihan pienoisromaanejakaan eivätkä missään tapauksessa "juttuja". Mitä ne sitten ovat?
Omaan lyhytproosakokoelmaani (Ainakin tuhat laivaa) halusin määritelmän "kertomuksia", mutta eihän se ole mikään varsinainen tekstilaji siinä mielessä kuin novelli.
"Klapeja" taitaa olla jo käytetty pienproosan nimenä. Täytyy tutkia puutyöosastoa, josko vielä löytyisi joku osuva termi omaan käyttöön.
Sari P.
Lähetä kommentti