Urheilevissa tytöissä on ruutia

Anneli Kanto: Pusu ja pokaali. 181 sivua. Karisto 2012. Kansikuva Noora Katto.

Kirsi Pehkonen: Punaviiva. 200 sivua. Karisto 2012. Kansikuva Noora Katto, kannen suunnittelu Antti Ollikainen.

Urheiluaiheiset varhaisnuortenkirjat olivat vielä 1990-luvulla  voittopuolisesti poikien ja mieskirjailijoiden aluetta. Harrastuspohjaista tai ammattitasolle pyrkivää urheilua ovat kuvanneet mm. Jorma Ranivaara (Skeittaaja-sarja, WSOY), Mitri Pakkanen (jalkapalloilevan Mika-pojasta kertovassa sarjassa, WSOY), Teemu Saarinen (Unski-sarja, WSOY), Kalle Vierto (Tannermäki- ja FC Viirupaidat -sarja, Karisto), Tuija Lehtinen (Jasu- ja Vintiöt-sarja, Otava) sekä Markku Karpio ja Mika Wickström monissa, osin itsenäisissä varhaisnuorten- ja nuortenromaaneissaan.

Urheilun kuvauksessa on näissä kirjoissa usein kyse paitsi fyysisten niin myös henkisten voimavarojen testaamisesta. Tyttöjen urheiluharrastuksessa keskeisellä sijalla ovat myös roolimallit ja tyttöjen välinen alituinen nokkapokka ja kisailu paremmuudesta monella eri elämänalueella.

Anneli Kannon ja Kirsi Pehkosen tyttöurheiluun keskittyvissä sarjoissa jalkapalloilevasta Oonasta, jääkiekkoilevasta Hillasta a tämän parhaasta kaverista, pöytätennista pelaavasta Noorasta tytöistä piirtyy myös harrastuksen ulkopuolella kiinnostava ja uskottava kuva. Kannon viisiosainen sarja päättyy Pusuun ja pokaaliin ja Pehkosen sarja on vasta karttunut toiseen osaansa.

Kiinasta adoptoidun Oonan yksinhuoltajaäidin toimeentulohuolien ja äidinylpeyden kyllästämiin tuntoihin voi aikuinenkin lukija samastua. Isoveljen tyttöystävä viettää yhä enemmän myös öitä Oonan kotona ja sisarusten välit hakevat vähän tyvenempää muotooan.  Koko pienperhe saa isoveli-Anssin mopo-onnettomuudessa ja isoäidin muistihäiriöissä muistutuksen myös elämän haavoittuvuudesta.

Kanto myötäelää kauniisti Oonan hapuilevia kokeiluja poikien kanssa. Toisin kuin jalkapalloviheriöllä, osumatarkkuus ei ole niin olennaista, kun on kyse ensimmäisestä pususta...

Kannon Futistyttö-sarja on ollut ensimmäisiä kotimaisia varhaisnuortensarjoja, jossa on kuvattu asiallisesti ja paisuttelematta myös perheen niukkaan toimeentuloon liittyviä kysymyksiä. Freelancer-toimittajana työskentelevän yksinhuoltajaäidin elämä on jatkuvaa penninvenyttämistä ja Oonan paras kaveri Henna asuu lastenkodissa alkoholistiäidin epävakaisen elämän takia. Oona haaveilee perheen lomamatkan suuntautuvan maltillisesti joko Tallinnaan tai Tukholmaan. 

Vertaansa vailla on kohtaus, jossa koulun terveydenhoitaja valistaa 13-14-vuotiaita tyttöjä tulevista muutoksista:

Millaista on kasvaa teiniksi? Onko murkkuikä niin karmeaa kuin terveystiedon tunnilla väitetään? Terkkarin mukaan meitä odottaa järkyttävä kohtalo: hieltä haiseminen, tuskainen teiniangsti, johon tuovat kaivattua vaihtelua raatelevat sydänsurut ja niitä seuraava masennus, hormonien tuhoisa hyökkäys, tulipunaiset näppylät naamassa ja rasvainen tukka, himo päihteisiin ja hillittömiin seksisuhteisiin, raivopäinen riitely kotona sekä yleinen pahantuulisuus. Tämän kauhukertomuksen jälkeen muija tillittää meitä pää kallellaan ja huokaa laupiaasti, että kyllä nuoruus on elämän parasta aikaa. Kamoon, vähän logiikkaa kehiin, pyydän!

Hauskasti Kanto valistaa lukijoitaan nuortenkirjallisuuden uusista trendeistä, kun Oonan serkkutyttö kertoo lukumieltymyksistään. Ajankuvaa siis tämäkin:

Kati kertoi, ettei se enää harrasta pararomantiikkakirjallisuutta eli vampyyreihin ja ihmissusiin rakastuvia tyttöjä vaan dystopioita. Minä en tietenkään tiennyt, mikä sellainen on, joten Kati selitti, että dystopia on äärimmäisen synkkä tulevaisuudenkuva. Sillä oli huoneessaan kasa dystopiakirjoja. Monissa niistä maa oli peittynyt veden alle tai ihmiset eivät saaneet päättää itse mitään tai jotkut rikkaat ottivat kaiken ja muut joutuivat elämään nälässä ja taistelemaan toisiaan vastaan. Katin mielestä vääryydet ja kamaluudet ja vedenpaisumukset olivat hirveän kiinnostavia. Se halusi miettiä, millainen maailma olisi sadan vuoden kuluttua. – – 

Kirsi Pehkosen viime vuonna alkaneessa sarjassa ystävykset Hilla ja Noora muuttavat toiselle paikkakunnalle urheilupainotteiselle yläasteelle. Tyttöjen varhainen kotoa muutto on isompi kriisi vanhemmille kuin tytöille itselleen. Nooraa eivät enää pissistytöt kiusaa, mutta joukkueenjohtajan omapäiset tempaukset aiheuttavat sitäkin enemmän vastusta. Oikeudentuntoinen ja sanavalmis Noora ei jää tärkeällä hetkellä sanattomaksi, ja niin monimutkainen vyyhti purkautuu.

 Jalkansa auto-onnettomuudessa menettäneen Nooran on otettava pystypäin uudella luokalla oma paikkansa ja selätettävä muiden ennakkoluulot. Myös Hillan perhe saa tuta toimeentulon epävakauden, kun isä joutuu työttömäksi. Kirjan nimi, Punaviiva, saa kirjassa kaksikin merkitystä. Urheiluharrastuksen ja naiseksi tulon yhteen sovittaminen ei nimittäin aina ole niin helppoa.

Helsingin tulevilla  kirjamessuillakin keskustellaan lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja urheilusta Markku Karpion luotsaamassa paneelikeskustelussa.   Lisätietoa sekä Turun että Helsingin kirjamessujen tärpeistä myöhemmin, kun ohjelmat julkistetaan.