Lotta-Liisa
Joelsson: Vivika. Art house 2012. 196 s. Kansikuva Satu Kontinen.
Tätä esikoisromaania markkinoidaan
kauhukirjallisuutena ja korskeasti jopa sen parhaimmistoon kuuluvaksi. Kirjan
kansiliepeessä Lotta-Liisa Joelssonilla (s. 1983) kerrotaan olevan Cujo-niminen
koira, joka on saanut nimensä Stephen Kingin romaanin mukaan. Mutta näinhän
sitä kirjallisuuden markkinointia nykyisin on tapana tehdä.
Satu Kontisen kansikuva viittaa pikemminkin naisten romanttiseen viihteeseen, vaikka toki mustat koristekiemurat hiukan luovatkin uhkan tuntua.
Romaani on kirjastoluokitettu aikuisten kaunokirjallisuuteen, mikä sekin hämmentää. Keskushenkilöinä on kuitenkin kaksi teini-ikäistä tyttöä. Kyse lienee jälleen kustantajan tietoisesta taktikoinnista hamuta kirjalle mahdollisimman laaja lukijakunta – ikään, ennakkoluuloihin ja asenteisiin katsomatta.
Vivika ja minäkertoja ovat varttuneet varhaiset kouluvuotensa hurjien ja selvittämättä jääneiden murhatöiden varjossa. Alakoulun tyttöoppilaita on surmattu raa´asti koulurakennuksessa. Tytöillä on pakkomielteinen tarve kerätä surmatöistä kirjoitettuja rikosuutisia. Teini-iässä väkivallanteot alkavat kiinnostaa heitä uudelleen. Näyttää jopa siltä, että tyttöjen kiinnostus asiaan tekee ne jälleen ajankohtaisiksi…
Joelsson antaa minäkertojan suulla myös luokituksen hyvälle kauhukirjallisuudelle:
Olen huono ottamaan riskejä kauhukirjallisuuden suhteen. On niin paljon huonoa ja sellaista "kauhua", joka todellisuudessa on pelkkää "kauhua", jossa kaikki ratkeaa lopulta jollain realistisella ja tylsällä tavalla. Sellaisesta tulee huijattu olo ja kaikki kauhu haihtuu. Päätin lukea Adamsin Keinumorsiamen toiseen kertaan.
Jännite syntyy paljolti Vivikan ja minäkertojan kontrastista. Vivika on ronski räyhääjä, joka uskaltaa tehdä ja sanoa, minäkertoja kokee itsensä ystävänsä rinnalla kalpeaksi luuseriksi. Minäkertoja ilmaisee usein inhonsa ja ärtymyksensä Vivikan tavoille ja tottumuksille.
Konkreettisesti poissa olevat ja ajatuksen tasolla myös piittaamattomat vanhemmat ovat tämänkin romaanin dramaattisten tapahtumien elinehto:
Vivika makasi sängyllä polvet koukussa ja tuijotti kattoon. Vivika oli aina saanut tulla ja mennä mielensä mukaan eivätkä vanhemmat olleet puuttuneet siihen. Nytkin se oli asunut meillä käytännössä koko kesän. Sen vanhemmat lähtivät purjehtimaan ja jättivät Vivikan kaupunkiin. Mietin, ajatteliko Vivika koskaan miten surullista oli, että sen vanhemmat voivat lähteä noin vain ja jättää ainoan lapsensa tänne, toisten hoiviin. Sitten muistin, että myös minun vanhempani lähtivät ja jättivät lapsensa yksin kotiin turvanaan luottokortti ja kännykkä, jonka olinpaikka oli ollut arvoitus viimeisen rantapäivän jälkeen.
Minäkertojan jäätyä yksin hän löytää Opettawaisten satujen kirjan, jossa on makaabereja versioita klassikkosadusita – Peukaloliisasta, Lumikista, Punahilkasta, Ruususesta, Tuhkimosta ja Siniparrasta. Nämä sadut suuntaavat lukijan jännitystä ja juonen jännitettä toisaalle ja sivumääräisesti ne anastavat ison osan koko romaanista.
Kuka lopulta teki ja mitä, jää lukijan pääteltäväksi. Kirjan epilogi ja prologi jättävät myös uni- ja valvetodellisuuden välille melko paljon tulkinnanvaraa.
Joelssonin kerronta on latautuneimmillaan suljetun tai kielletyn tilan kuvauksissa minäkertoja vaeltaessa yksinään koulun ullakolla, vanhassa antikvariaatissa tai kuulostellessaan hysteerisenä kotinsa äänimaisemaa. Homeen, pilaantumisen ja mädäntymisen aistivaraiset kuvaukset ovat nekin tehokkaita, mutta juonen kuljetuksen tasolla esikoisromaanin takakannen lupaus lajityypin parhaimmistosta jää kyllä saavuttamatta.
Klassisen kauhukirjallisuuden moderneina, nuorille lukijoille suunnattuina variantteina rouva Huu arvostaa Mikael Niemen kahta suomennettua nuortenromaania: Verenimijät (Schilts 2003) ja Kirkon piru (Schildts 2002).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti