”Tämä tieto on kotona tärkeä: myös lasten päässä on järkeä.”

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto. 32 sivua. Lasten Keskus 1998.

 

Graafikko-kirjailija Taruliisa Warsta (s. 1947) menehtyi syöpään kesällä ja tämä suru-uutinen sai minut etsimään Nupun ja Waldemarin tarinan uudelleen kirjahyllyn uumenista.

Joskus huomaa erityisen konkreettisesti, että lastenkirja voi puhutella aivan eri tavalla eri elämänvaiheissa.

Kun arvostelin Warstan esikoiskuvakirjan Onnimanniin alkuvuodesta 1999, olin kahden leikki-ikäisen lapsen äiti.

Kiinnitin arviossa huomiota hempeään kansikuvaan nukkuvasta pupusta, joka antaa jopa hiukan harhaanjohtavan ensivaikutelman hyvinkin perinteisestä ja söpöstä pupukirjasta vaikka tosi asiassa kuvakirja nostaa esille lapsiperheissä usein vaiettuja ja jopa kokonaan tukahdutettujakin tunteita.  Arvostin korkealle kirjan viisasta elämänfilosofiaa, joka ”kehottaa oikomaan piintyneitä ennakkoluuloja: rakkaus lapsiin edellyttää myös irtipäästämistä ja itsenäistymisen hyväksymistä”. 

Vaan vähäiset olivat minulla tuolloin käsitykset siitä, mitä nämä sanat käytännössä tarkoittavat! 

Joten vasta nyt, lähes 15 vuotta myöhemmin,  murrosikää lähestyvän kuopuksen, murrosiän kuohuissa tempoilevan keskimmäisen ja nuoruuden pahimmat myterit jo ohittaneen esikoisen äitinä, huomaan, että kirjan kauniin-kuulas ja samalla jopa traaginen sanoma tavoittaa minut ytimiään myöten kouriintuntuvalla tavalla.

Nuppu-jänis on elänyt hyvin suojattua elämää vanhempiensa ainokaisena. Äidinrakkauden vertauskuvaksi nousee peitto, jonka äiti uskoo suojaavan lastaan kaikilta vaaroilta: 

Iltaisin äiti peitteli Nupun nukkumaan. Hän oli ommellut peittoon kaiken rakkautensa ja usko, että se suojelisi lasta yön vaaroilta.

 Nuppu rakasti peittoaan. Hän arveli, että kauniit unet olivat siitä lähtöisin. Hän ei pelännyt mitään – eikä mikään todellinen vaara näyttänytkään uhkaavan vuoren juurelle kätkettyä kotikoloa.

 

… Kunnes lähitienoolle muuttaa mekastava, pahalta haiseva ja tavoiltaan boheemi kettuperhe. Äiti yrittää Metsän olentojen kirjan avulla ehdollistaa Nupun pelkäämään kettuja. Mutta Nuppua erilainen ja pelottava tuntuu vain kiehtovan.

Varmemmaksi vakuudeksi äiti telkeää Nupun kotiin.

 

– Enkö saa lähteä ulos avaraan maailmaan ennen kuin isona, hän kysyi tyrmistyneenä.

– Jos silloinkaan – etkä ainakaan niin kauas, äiti vastasi.

Mutta lapset tekevät oman päänsä mukaan ja viis veisaavat ylihuolehtivista vanhemmistaan.  

Nuppu karkaa kotoa ja tutustuu tietysti Waldemariin, joka ei Nupun silmissä näytä lainkaan vaaralliselta. Waldemar ei puolestaan ollut koskaan nähnyt jänistä, eikä liioin siksi kyseenalaistanut tapaamista. Nuppu ja Waldemar huomaavat, että ne ovat juoksussa tasaväkisiä, koska Waldemar on oppinut vanhemmiltaan takaa-ajoa ja Nuppu pakenemista. Ja toisinaan osia voi myös vaihtaa! 

Jänö- ja kettuperheiden vanhemmilla on tietysti lopulta täysi työ hyväksyä jälkikasvunsa eriparinen ystävyys. Mutta lopulta ne oivaltavat, että eivät voi suojella lapsiaan maailman vaaroilta loputtomiin.  

Nuppu, Waldemar ja peitto onnistuu koskettavasti ja konkreettisesti kiteyttämään lapsen kasvatuksen haasteet kuvakirjan tiiviiseen määrämittaan. Vertauskuvallisesti on tärkeää, että Nupulle pieneksi käynyt peitto onkin jäniksen ja ketun peitoksi juuri sopivan kokoinen. 

Taruliisa Warstan kuvakirjan voi lukea myös kannanottona suvaitsevaisuuden puolesta. Ja sellaisenaan se on jopa vielä ajankohtaisempi kuin ilmestymisensä aikaan. 

Warstan serigrafiatekniikka vaatii äärimmäistä huolellisuutta ja tarkkuutta, sillä jokainen väri vaatii oman vedostuksena. Luonnonkasvit muodostavat kuvituskuviin rytmiä ja ornamentiikkaa, ja sama tehokeino toistuu myös Nupulle tärkeän peiton kuvioinnissa.

Kuvakirja on lapsille käyttötaidetta ja lapset eivät juurikaan piittaa kuvittajan työläistä kuvitustekniikoista. Warstan tyyli on kuitenkin jäljittelemätön ja siksi uniikki. Sittemmin Warsta kuvitti samalla tekniikalla myös kuvakirjat Silloin prinssessa itki (Tammi 2003) ja Grimmin klassikkosadun Ruusunen (Tammi 2007) . 

Warsta on tehnyt myös paljon kankaanpainantaa, mm.  pöytäliinoja, seinävaatteita, tyynyjä, lakanoita ja mekkoja. Hänen tyylinsä vetosi erityisesti japanilaisiin, jotka löysivät siitä yhtäläisyyksiä japanilaiseen maalausperinteeseen- Niinpä Nupun ja Waldemarin seikkailut tunnetaan myös Japanissa Miharu Inagakin käännöksenä.