tiistai 27. marraskuuta 2012

"Tämä on mun entisen maailman viimeinen reuna"











Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä. 240 sivua. Robustos 2012. Kansikuva Sára Köteleki.





Realistinen nuortenromaani on murroksessa. Se joutuu sinnittelemään entistä ankarammin fantasian trendikkäiden lajityyppien puristuksessa.

Nuoren esikoiskirjailijan Venla Saalon (s. 1988) Kirkkaalla liekillä -romaania lukiessa  tulee miettineeksi sitäkin, eivätkö nuoret tekijät enää luota "perinteiseen kerrontaan", vaan keksivät erilaisia kielellisiä tai rakenteeseen vaikuttavia tehokeinoja, joiden avulla uskovat saavansa itsensä ja kirjansa paremmin läpi – mediajulkisuuteen ja lukijoiden tietoisuuteen? 

Saalon kirjan tapauksessa ainakin Finlandia Junior -esivalintaraati vakuuttui romaanin kielellisestä uudistushenkisyydestä. Romaanin vahva tunnelma syntyy Saalon lyyrisestä kielestä. Tarina ja sen kerronta ovat yhtä. Välimerkittömät virkkeet vetävät lukijan syvälle Maarian lepattaviin ajatuksiin,” todettiin perusteluissa.

Saalo kikkailee ja välttelee viimeiseen asti pisteitä, ja pilkutkin rytmittävät tekstiä hyvin oikullisesti. Tavoitteena on päästä tajunnanvirtamaiseen, vapaaseen mielen vaelteluun.

Nuoren tekijän ansioksi on sanottava, että romaanin traagiset tapahtumat nappaavat kyllä mukaansa ja aika-ajoin aikuinen lukija – lukemistaan luultavasti varsinaista kohderyhmäänsä enemmän kontrolloivana –  jopa unohtaa oikulliset välimerkit. Mutta – ja tämä koskee kyllä monien muidenkin kustantajien välimerkkikäytäntöjä! – eikö repliikkiviiva voisi kuitenkin olla oikean mittainen?

Maaria on traumatisoitunut isoveljensä kuolemasta, jonka syytä ei koskaan saada selville. Onko veli ajautunut vastaantulevien kaistalle vahingossa vai tahallaan?

Yhdeksättä luokkaa käyvä Maaria tosiaan sananmukaisesti lepattaa eikä saa otetta oikein mistään:

hän ajattelee että jonain päivänä mä uuvun enkä jaksa pitää kiiinni, mun ote tästä maasta lipeää ja mä alan vieriä alas kaltevaa pintaa kunnes tulee kuilu vastaan
         kaikki ihmiset täällä ovat karuja kylmiä ja kallellaan eikä niistä saa otetta, – –

Saalo kaataa romaanissaan taas uuden tabuaiheen ja nostaa näin myös kuuden vuoden takaisen Porvoon tuomiokirkon tuhopolton uudelleen huomion keskipisteesen.

Maarialla on ollut todennäköisesti jo pitkään taipumusta pyromaniaan, ja oman mielen järkkyminen ja pienperheen toimintamallien romahtaminen sysäävät hänet lähelle epätoivoista tekoa:

minkä hän sille voi että hän rauhoittuu aina katsellessaan tulen voimaa ja tuntiessaan sen lämmön kasvoillaan varsinkin silloin kun hän polttaa jotain pienoismalleistaan ja se käryää ihan kunnolla – –  aina silloin suuri kärsimys hänen sisällään herkeää nakertamasta häntä ontoksi ainakin hetken aikaa ja hän voi unohtaa sen olemassaolon täysin
         joten ei se voi olla väärin, – – –
 

Maaria on tyttö, joka "ei halua olla kuten ne ihmiset jotka alistuvat rohkeuden puutteessa muiden tahtoon ja jättävät tekemättä jotakin ainutkertaista mitä ei voi ehkä koskaan myöhemmin toteuttaa". 

Lukijalle Maarian kuva jää silti hiukan epäuskottavaksi. 

Saalon valttina on erittäin aistimusvoimainen kieli, joka on parhaimmillaan Maarian realiteetin tajun hapertumista kuvaavissa kohtauksissa:


Maaria tuntee juostessaan marraskuun hileiset sormet kaulansa ympärillä ja kuinka viima ryömii hänen luitaan pitkin hänen sisälleen ja halaa häntä koko vartalon pituudelta, – –

Lukija myötäelää voimakkaasti Maarian surutyötä ja identiteetin etsintään liittyvää prosessointia. Taitekohtana voi pitää hiukan absurdisti kuvattua kohtausta, jossa Maarian keskeistä toimijaroolia jopa vähän häivytetään. 

Tyttö nimittäin pelastaa pohjoisen junassa afrikkalaisen naisen pienen lapsen tukehtumasta. Tämän ohimennen kuvatun,  mutta vaikuttavan kohtauksen jälkeen lukija vakuuttuu – huojentuneena, – että Maaria on kaikesta tempoilustaan huolimatta  kaikkea muuta kuin tunnekylmä itsekeskeinen teini!


Vaikka rouva Huu ei pidä itseään nuortenromaanien sisältöön ärhäkästi tarttuvana moralistina, niin hiukan askarruttaa se, että nuortenromaanien nuoret tekijät katsovat asiaan kuuluvaksi korostaa päähenkilöiden seksuaalista potentiaalia hyvinkin rohkeiden kielikuvien kautta:

sillä tänä iltana hän on kissanainen,
hän ojentaa säärensä Peten katseen nuoltavaksi hänen liikkeensä muuttuvat jälleen sulaviksi kiehtoviksi seksikkäiksi ja hänen koko olemuksensa vaihtuu yhdeksi suureksi mysteeriksi, mä olen peto, mä olen sifonkia silkkiä vaniljaa hän ajattelee

Eikö hapuileva, epävarma ja herkkä ensirakkauden kuvaus enää vakuuta sen paremmin kirjailijoita kuin lukijoitakaan?

Venla Saalon esikoisromaani Kirkkaalla liekillä oli yksi Helsingin Sanomien 12:sta esikoiskirjaehdokkaasta. Raadin linjaukset eivät vaikuta kovin loogisilta, sillä toisaalla raadin puheenjohtaja Antti Majander linjasi esikoiskirjakilpailun koskevan aikuisten kaunokirjallisuutta. (Vrt. Lastenkirjahyllyssä äskettäin käyty keskustelu Roope Lipastin ehdokkuuden tiimoilta.)

Tässä yhteydessä sopii muistuttaa ,että onhan Suomessa ainakin yksi alueellinen kirjallisuuspalkinto, joka tarkastelee koko kotimaista kaunokirjallisuutta, ilman arvo- tai arvostusvarauksia lukijan ikään katsomatta: tämän vuoden Savonia-palkintoehdokkaina on kuusi savolaislähtöisen tai alueella yhä asuvan kirjialijan teosta: Pirjo Hassisen Popula, Asko Jaakonahon Onnemme tiellä, Sirpa Kähkösen Hietakehto, Saija Nissisen Sitomisen taito, Markku Rönkön Metsän poika ja Tuija Lehtisen nuorille suunnattu tarinakokoelma Pesää! (Otava 2012).

Ei kommentteja: