Copyright: Lilla Teatern/ Valokuva Stefan Bremer Vas. Hanna Raiskinmäki (äiti) ja Iida Kuningas (Jenna) |
Kattona
tähtitaivas. Perustuu Johanna Thydellin samannimiseen nuortenromaaniin. Helsingin
kaupunginteatteri/ Lilla Teatern, Helsinki. Rooleissa Leena Uotila, Marika
Parkkomäki, Iida Kuningas, Lidia Bäck, Jessica Grabowsky, Jan-Christian
Söderholm, Hanna Raiskinmäki. Suomennos Pipsa Lonka. Laulujen suomennos Paula
Vesala. Ohjaus ja dramatisointi Milja Sarkola. Suomenkielinen ensi-ilta
27.3.2014. Kesto 2 h 10 min.
Parhaillaan
vietettävän Lukuviikon teemana on kohtaamispaikkana kirja.
Lasten- ja nuortenkirjan voi kohdata nykyisin
ilahduttavan usein myös teatterissa.
Rouva
Huu oli esikoisen kanssa viime viikolla katsomassa Lilla Teaternissa
Sen
ruotsinkielinen kantaesitys oli samassa teatterissa jo syksyllä 2012 ja nyt siitä on työstetty suomenkielinen esitys, jossa on samat näyttelijät.
Thydellin nuortenromaani ja sen pohjalta tehty elokuva on katsottu ja luettu rinnakkain Lastenkirjahyllyssä tammikuussa 2010.
Thydellin nuortenromaani ja sen pohjalta tehty elokuva on katsottu ja luettu rinnakkain Lastenkirjahyllyssä tammikuussa 2010.
Mitä
uutta Lilla Teaternin näytelmäversio antaa minulle, kun tunnen entuudestaan
läpikotaisin Thydellin teoksen painotukset?
Koska juonenkäänteet, tunnemyrskyt
ja dramaattiset kohtaukset olivat minulle jo ennalta tuttuja, keskityin
nauttimaan hyvien näyttelijöiden lavasäteilystä.
Erityisen vaikutuksen teki murrosikäistä Jennaa näyttelevä Iida
Kuningas, joka hyvin pienin elein pystyi ilmentämään nuoren ihmisen
epävarmuutta, ailahtelevuutta ja ristiriitaisuutta.
Äidin etenevä syöpä
hallitsee kodin arkea, mutta siitä huolimatta Jennalla on myös oma elämä elettävänään.
Ystävät, koulu, ja orastava rakastuminen vievät aikaa ja keskittymistä. Kouluaineessaan Jenna uhoaa tappavansa itsensä, jos äiti kuolee. Lohdulllisessa loppukohtauksessa Jennan uhma on laantunut: hän ymmärtää, että nimenomaan äidin takia hänen on jaksettava elää.
Karun
koskettavasti Marika Parkkomäki
Jennan äitinä ja Leena Uotila hiukan
höseltävänä Jennan mummina välittävät toki keskinäisen huolenpidon, mutta eivät
siitä huolimatta pysty kohtaamaan tyttärenä ja äitinä avoimesti toisiaan ja työstämään lähestyvää kuolemaa luontevasti yhdessä. Katsoja toivoo kohtaus toisensa jälkeen, että näkymätön
seinä murrettaisiin, mutta näin ei tapahdu. Jan-Christian Söderholmille jää tässä naisvetoisessa näytelmässä
käsiään vatvovan ja mumisevan ukin rooli.
Jennan kavereina Jessica Grabovsky (Susanna) on ulkoisesti vähän turhankin kärjistetty kiltin tytön prototyyppi, vaikka pientä pirskahtelua kontrolloidun kuoren läpi välillä ilmeneekin. Lidia Bäck (kovis-Ullis) ja hänen suojattinsa Karro (Hanna Raiskinmäki) tekevät reteän ja malttamattomasti aikuisuutta kurkottavan, vaikka sisimmässään vielä herkän tytön roolit. Grabowsky ja Raiskinmäki näyttelevät myös Jennan ja Ulliksen poikakavereita, ja Raiskinmäki tavoittaa myös Ulliksen alkoholisoituneena äitinä kliseisen, mutta uskottavan tragiikan.
Jennan ja Ulliksen erilainen käsitys äitiydestä ja vanhemman vastuusta nouseekin yhdeksi näytelmän viiltäväksi keskusteemaksi.
Jennan ja Ulliksen erilainen käsitys äitiydestä ja vanhemman vastuusta nouseekin yhdeksi näytelmän viiltäväksi keskusteemaksi.
Katsomo
oli keskiviikkoiltana lähes täysi, mutta suurin osa katsojista oli arviolta yli 50-vuotiaita. Näytelmän varsinaista kohderyhmää, siis nuoria, oli
paikalla vain kourallinen.
Pari viikkoa aiemmin olin
katsomassa myös Korjaamo Teatterissa vierailleen Vaasan kaupunginteatterin
esityksen Ammu appelsiini, joka sai
kantaesityksensä marraskuussa 2013.
Essi Räisäsen ohjaama näytelmä pohjasi
väljän impulsiivisesti Mikael
Niemen nuortenromaaniin Aivot pellolle (suom. WSOY 2011, alk. Skjut
apelsinen, 2011). Lastenkirjahyllyssä Niemen romaani oli esillä syyskuussa 2011.
Näiden kahden nuortenromaaniin pohjaavan, sinällään hyvin toteutetun ja puhuttelevan dramatisoinnin jälkeen tulin miettineeksi, kuinka mielekästä on työstää näyttämölle nimenomaan nuortenromaaneihin pohjautuvia dramatisointeja.
Antaako tunnettu, kiitetty nuortenromaani (kenen näkökulmasta
– opettajan, joka tilaa lippuja koululuokalle – vai nuoren itsensä mielestä?)
jonkinlaisen takeen esityksen paremmuudesta?
Olisiko
sittenkin – kohderyhmää ajatellen – viisaampaa työstää uusia, kotimaisia
nuortennäytelmiä, joissa ollaan tässä hetkessä rosoineen kaikkineen,
ennalta-arvaamattomasti ja vereslihalla?
Kiinnostavaa
pohdinta on myös siinä mielessä, että Otavan parasta aikaa käynnissä olevan
nuortenromaanikilpailun voittajateksti on tarkoitus dramatisoida
Kansallisteatterin näyttämölle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti