Kathleen Amant: Älä pure,
Hilla! suomentanut Sanna Hytti, 25 sivua, Lasten Keskus 2015.
Rouva
Huu on jo pidemmän aikaa noteerannut, että lapsille julkaistaan nykyisin paljon
erilaisia tunnekasvatukseen liittyviä lastenkirjoja.
Lastenkirjallisuuden
tekijät – kirjailijat, kuvittajat ja kustantajat – kuuntelevat nykyisin herkällä
korvalla lasten vanhempien ja muun kasvatusväen toiveita ja tarpeita. Lasten käytöshäiriöt
ja puutteet tunne-elämän taidoissa ovat lisääntyneet.
Leikki-ikäisten
lasten perheissä pureminen voi
olla kausiluonteinen vaiva, ja sen kohteeksi voivat yhtälaisesti joutua
nuoremmat sisarukset kuin vanhemmatkin.
Päiväkodeissa ja vielä alakoulun ensimmäisillä
luokillakin voidaan joutua setvimään hampaanjälkiin liittyviä selkkauksia.
Hilla ja Leo esittelevät ylpeinä hienoja hampaitaan. Kathleen Amantin kuvitusta katselukirjaan Älä pure, Hilla! (Lasten Keskus 2015). |
Hilla
on puuhakas leikki-ikäinen, jolla on hienot valkoiset hampaat, joilla on lysti
rouskuttaa omenaa. Pikkuveli-Leolla on vasta muutama hammas. Leikin tuoksinassa
syntyy sisarusten välille myös monenlaista kränää:
Silloin Hilla suuttuu ja puree Leoa.
Käsivarresta tai reidestä.
Vatsasta tai selästä.
Joskus jopa poskesta.
Pikkuveli Leo esittelee pahoilla mielin Hillan puremajälkeä. Enää ei naurata yhtään! Kathleen Amantin kuvitusta katselukirjaan Älä pure, Hilla! (Lasten Keskus 2015). |
Äiti
puuttuu välittömästi asiaan ja pyytää tyttöä istumaan kanssaan portaille
rauhoittumaan, kunnes Hilla on valmis pyytämään veljeltään anteeksi.
Hillalla on paha mieli.
Hän tietää, että pureminen on väärin.
Mutta joskus vain suututtaa.
Ja silloin tekee mieli purra.
Hilla
puree on toteutukseltaan ja kuvitukseltaan äärimmäisen pelkistetty
tapakasvatuskirja, joka vetoaa lapseen suoraan – ohjeistaen lempeästi mutta jämäkästi.
Tällä
viikolla on uutisoitu näyttävästi netissä ja sittemmin Iltalehden lööpeissäkin puheterapeuttien havainnosta, että lasten puheen kehityksessä on yhä
enemmän viivästymiä: ”Pienet puhumattomat lapset ovat arkipäiväistynyt ilmiö
puheterapiassa ympäri Suomen. Yhä useampi kolmivuotias osaa puhua vain muutaman
yksittäisen sanan”, kirjoittaa Yleisradion toimittaja Karoliina Haapakoski.
Yhdeksi syyksi puheen viivästymille arvellaan
vanhempien vähentynyttä vuorovaikutusta lasten kanssa: älypuhelimet ja muut
digilaitteet anastavat jo valmiiksi kiireisessä lapsiperheen arjessa vanhempien
huomion.
Jo paljon ennen nykyistä digiaikaa, kahden vanhemman lapsemme ollessa pieniä
1990-luvulla, kiinnitin huomiota siihen, kuinka lastenvaunujen ja -rattaiden suunnittelijat siirsivät lapsen katseen suuntautumaan pois aikuisesta, avaraan maailmaan päin. Jo tuolloin ajattelin, onko lapselle todellakin tärkeämpää nähdä
yksinään maailmaa, ilman välitöntä vuorovaikutusta läheisen aikuisen kanssa. Onneksi
Brion yhdistelmävaunuissa saattoi vielä valita kontaktoinnin suunnan, ja niinpä
meidän lapset ovat aina saaneet olla kontaktissa rattaita työntävään
aikuiseen.
Rouva
Huu suuntaa illaksi Poriin Teljän kirjallisuuspäiville puhumaan rankoista ja
kipeistä aiheista lastenkirjoissa.
Oikeasti isoja kriisejä ja suruja käsittelevien
lastenkirjojen rinnalla ilmestyy paljon tämän alunperin hollanniksi ilmestyneen Hilla-kirjan kaltaisia kirjoja,
joissa kerrotaan kaikkien lapsiperheiden kohtaamista ohimenevistä vastuksista
ja pikkupulmista, jotka ajan myötä häviävät.
Monet näistä ”ongelmatilanteista”
ovat kiusallisia tai harmillisia vain aikuiselle, joka haluaisi malttamattomasti jouduttaa
lapsen normaalia kehitysvaihetta, joka tuo ei-toivottuja kärhämiä, draamaa ja yleistä mielipahaa arkeen.
Kenties
pureva Hilla ei vielä osaa ilmaista itseään riittävän nopeasti ja
monipuolisesti sanojen kautta, ja siksi turvautuu kiukun ja tulistuksen hetkellä
suusta helpoimmin tulevaan puolustusmekanismiin? Yhteisissä lukuhetkissä
vanhempien ja muiden läheisten aikuisten kanssa Hilla kuitenkin toivon mukaan
saa yhä enemmän sanallista repertuaaria haltuunsa.
Rouva Huu on viime viikot saanut ehtimiseen puhua varhaisen perhelukemisen pitkälle kantavista iloista ja hyödyistä monissa haastatteluissa ja
lastenkirjaväen kohtaamisissa.
3 kommenttia:
Hyvä, hyvä! Samaa mieltä, että keskustelu vauvan ja lapsen kanssa tapahtuu joka paikassa arjessa, varsinkin avarassa maailmassa joka pulppuaa kaikkea mielenkiintoista uutta- joille on usein sanoja!
Olen kiinnittänyt jo jonkin aikaa huomiota siihen, että lapsensa kanssa ulkoilevat äidit puhuvat huomattavasti useammin puhelimeensa kuin lapselleen. Olen miettinyt, mitä se vaikuttaa lapseen. En siis ihmetellyt tietoa puheen viivästymisestä, mutta surullista se tietysti on. Sama tapahtuu epäilemättä myös lapselle lukemisen kanssa. Jos äiti lueskelee vain omaa digilaitettaan, lapselle lukeminen unohtuu. Silti olen varma, että nämäkin äidit rakastavat lastaan, eivät vain huomaa, mitä hänelle tekevät. Näistä pitäisi puhua paljon paljon enemmän.
Kiitos Bleue ja Raili,
Tämän päivän Hesarin kolumnissa Anna-Stiina Nykänen ihmettelee tätä viime viikon uutista ja sanoo, että nykylapset saavat kyllä todella paljon huomiota vanhemmiltaan verrattuna vaikkapa 1950-luvun tilanteeseen, jolloin vanhemmilla oli kädet täynnä työtä.
Totta tämäkin, mutta uskoisin, että silti lapsi noteerattiin sellaisella luontevalla tavalla aiemmin paremmin. Nykyinen lapsen huomioiminen, jatkuva tarkkaaminen ja suurennuslasin alla oleminen menee taas toiseen äärimmäisyyteen. Vaikka lasta ei ehkä jatkuvasti huomioitu, niin päivässä oli kuitenkin seisahduksia, jolloin oltiin sataprosenttisesti i läsnä ja toista varten.
Lähetä kommentti