”Kavereita ei saa purra!”

Kathleen Amant: Älä pure, Hilla! suomentanut Sanna Hytti, 25 sivua, Lasten Keskus 2015.

Rouva Huu on jo pidemmän aikaa noteerannut, että lapsille julkaistaan nykyisin paljon erilaisia tunnekasvatukseen liittyviä lastenkirjoja.

Lastenkirjallisuuden tekijät – kirjailijat, kuvittajat ja kustantajat – kuuntelevat nykyisin herkällä korvalla lasten vanhempien ja muun kasvatusväen toiveita ja tarpeita. Lasten käytöshäiriöt ja puutteet tunne-elämän taidoissa ovat lisääntyneet.

Leikki-ikäisten lasten perheissä  pureminen voi olla kausiluonteinen vaiva, ja sen kohteeksi voivat yhtälaisesti joutua nuoremmat sisarukset kuin vanhemmatkin. 

Päiväkodeissa ja vielä alakoulun ensimmäisillä luokillakin voidaan joutua setvimään hampaanjälkiin liittyviä selkkauksia.

Hilla ja Leo esittelevät ylpeinä hienoja hampaitaan. Kathleen Amantin
kuvitusta katselukirjaan Älä pure, Hilla! (Lasten Keskus 2015). 

Hilla on puuhakas leikki-ikäinen, jolla on hienot valkoiset hampaat, joilla on lysti rouskuttaa omenaa. Pikkuveli-Leolla on vasta muutama hammas. Leikin tuoksinassa syntyy sisarusten välille myös monenlaista kränää:

Silloin Hilla suuttuu ja puree Leoa. 

Käsivarresta tai reidestä. 

Vatsasta tai selästä. 

Joskus jopa poskesta.

Pikkuveli Leo esittelee pahoilla mielin Hillan puremajälkeä. Enää ei
naurata yhtään! Kathleen Amantin kuvitusta  katselukirjaan
Älä pure, Hilla! (Lasten Keskus 2015).  

Äiti puuttuu välittömästi asiaan ja pyytää tyttöä istumaan kanssaan portaille rauhoittumaan, kunnes Hilla on valmis pyytämään veljeltään anteeksi. 

Hillalla on paha mieli. 

Hän tietää, että pureminen on väärin. 

Mutta joskus vain suututtaa. 

Ja silloin tekee mieli purra.

Tekstissä kerrotaan, että äiti istuu Hillan viereen rauhoittumaan portaille ja
odottamaan anteeksipyyntöä, muta kuvassa Hilla istuu yksinään. Kathleen
 Amantin kuvitusta  katselukirjaan Älä pure, Hilla! (Lasten Keskus 2015). 

Hilla puree on toteutukseltaan ja kuvitukseltaan äärimmäisen pelkistetty tapakasvatuskirja, joka vetoaa lapseen suoraan – ohjeistaen lempeästi mutta jämäkästi.

Tällä viikolla on uutisoitu näyttävästi netissä ja sittemmin Iltalehden lööpeissäkin puheterapeuttien havainnosta, että lasten puheen kehityksessä on yhä enemmän viivästymiä: ”Pienet puhumattomat lapset ovat arkipäiväistynyt ilmiö puheterapiassa ympäri Suomen. Yhä useampi kolmivuotias osaa puhua vain muutaman yksittäisen sanan”, kirjoittaa Yleisradion toimittaja Karoliina Haapakoski. 

Yhdeksi syyksi puheen viivästymille arvellaan vanhempien vähentynyttä vuorovaikutusta lasten kanssa: älypuhelimet ja muut digilaitteet anastavat jo valmiiksi kiireisessä lapsiperheen arjessa vanhempien huomion.

Jo paljon ennen nykyistä digiaikaa, kahden vanhemman lapsemme ollessa pieniä 1990-luvulla, kiinnitin huomiota siihen, kuinka lastenvaunujen ja -rattaiden suunnittelijat siirsivät lapsen katseen suuntautumaan pois aikuisesta, avaraan maailmaan päin. Jo tuolloin ajattelin, onko lapselle todellakin tärkeämpää nähdä yksinään maailmaa, ilman välitöntä vuorovaikutusta läheisen aikuisen kanssa. Onneksi Brion yhdistelmävaunuissa saattoi vielä valita kontaktoinnin suunnan, ja niinpä meidän lapset ovat aina saaneet olla kontaktissa rattaita työntävään aikuiseen.

Rouva Huu suuntaa illaksi Poriin Teljän kirjallisuuspäiville puhumaan rankoista ja kipeistä aiheista lastenkirjoissa. 

Oikeasti isoja kriisejä ja suruja käsittelevien lastenkirjojen rinnalla ilmestyy paljon tämän alunperin hollanniksi ilmestyneen Hilla-kirjan kaltaisia kirjoja, joissa kerrotaan kaikkien lapsiperheiden kohtaamista ohimenevistä vastuksista ja pikkupulmista, jotka ajan myötä häviävät. 

Monet näistä ”ongelmatilanteista” ovat kiusallisia tai harmillisia vain aikuiselle, joka haluaisi malttamattomasti jouduttaa lapsen normaalia kehitysvaihetta, joka tuo ei-toivottuja kärhämiä, draamaa ja yleistä mielipahaa arkeen.

Kenties pureva Hilla ei vielä osaa ilmaista itseään riittävän nopeasti ja monipuolisesti sanojen kautta, ja siksi turvautuu kiukun ja tulistuksen hetkellä suusta helpoimmin tulevaan puolustusmekanismiin?  Yhteisissä lukuhetkissä vanhempien ja muiden läheisten aikuisten kanssa Hilla kuitenkin toivon mukaan saa yhä enemmän sanallista repertuaaria haltuunsa. 

Rouva Huu on viime viikot saanut ehtimiseen puhua varhaisen perhelukemisen pitkälle kantavista iloista ja hyödyistä monissa haastatteluissa ja lastenkirjaväen kohtaamisissa.