Kirjavinkkarit todistavat työkseen että lukeminen on kivaa

Marja-Leena Mäkelä: Kirjavinkkarikirja, 151 sivua, Avain 2015.

Marja-Leena Mäkelä Seinäjoelta on suomalaisen kirjavinkkauksen kehittäjä ja keulahahmo. 

Suomenruotsalaisiin kuntiin kirjavinkkaus, eli bokprat, kotiutui jo ennen 1990-lukua Ruotsin kautta, mutta suomenkielisen kirjastoväen keskuudessa käytäntö oli tuolloin vielä huonosti tunnettua. Mäkelä otti aineksia ja ideoita bokpratista  ja sovelsi oppejaan notkeasti meikäläisiin käytänteisiin.

Ensimmäinen Mäkelän Kirjavinkkauskirja ilmestyi vuonna 1995, ja siitä julkaistiin uudistettu laitos kolmisen vuotta myöhemmin (kansikuva ohessa). Tämä kolmas, jälleen uudistettu laitos puoltaa paikkaansa monestakin syystä.

Ensinnäkin kirjavinkkaustoiminta on nyt valtakunnallisesti entistä järjestäytyneempää. Eri puolilla Suomea toimivat kirjavinkkarit perustivat vuonna 2004 Kirjavinkkaripankin ja vuonna 2009 perustettiin Kirjavinkkariyhdistys, joka järjestää jatkuvasti myös koulutusta.

Toiseksi, toimijoiden lisääntyessä, kirjavinkkauskin kehitelee jatkuvasti myös aivan uusia variointimahdollisuuksia. Vinkkarit erikoistuvat tiettyyn genreen tai luokka-asteeseen ja he etsivät uusia kohderyhmiä vaikkapa ikääntyneistä lukjijoista. 

Uudistettuun laitokseen Mäkelä on kerännyt vinkkarikollegoiltaan kuulumisia, kokemuksia ja toimintaideoita suoraan kentältä.

Lasten ja nuorten lukemisesta on tullut entistä vuorovaikutteisempaa, osallistavampaa ja toiminnallista. Myös sanataiteen ja kirjavinkkauksen yhdistäminen asettaa aivan uusia haasteita kirjavinkkareille.

Edelliseen laitokseen verraten tekstiä on tullut liki kolmannes lisää. Teoksen lopusta löytyvät Mäkelän omat, osin päivitetyt vinkkaussuosikit eri luokka-asteille ja teemoihin.

Nasevasti Mäkelä ottaa kantaa siihen epäkohtaan, että kirjastoissa ei vieläkään itsestään selvästi arvosteta kirjavinkkarin työtä. Pitäisi luoda valtakunnalliset käytännöt kirjavinkkareiden palkkioihin ja lukuajan huomioimiseen. Vain sillä tavalla taataan kirjavinkkaustoiminnan jatkuvuus – ja sitä kautta myös yleinen arvostus.

Tampereella on ihmetelty viime vuoden lainaustilastoja, joissa lasten ja nuortenkirjalainauksien määrä on noussut peräti 70 000 nimekkeellä. Tampereella onkin satsattu jo useampia vuosia kirjavinkkaukseen. Esimerkiksi kaikki tamperelaiset kolmasluokkalaiset saavat systemaattisesti kirjavinkkausta. Kirjavinkkauksen kerrannaisvaikutukset voivat olla siis todella isoja – ja pitkälle lapsen ja nuoren elämään vaikuttavia.

Mäkelän unelmana on, että jokaisessa maakuntakirjastossa työskentelisi muutama täysipäiväinen kirjavinkkari, joka kiertäisi ympäri maakuntaa.

Kirjavinkkarikirjan asiakokonaisuudet on nimetty houkuttelevasti. Pitkä työura näkyy kokemuksen rintaäänenä, itsekriittisenä tutkailuna mutta myös hersyvänä huumorina.

Olen usein ihmetellyt sitä, että kustantajat eivät taida vieläkään oivaltaa sitä, kuinka iso merkitys kirjavinkkareilla on lasten ja nuorten lukuhalun sytyttäjinä. Aktiivisimpien kirjavinkkareiden soisi pääsevän lasten- ja nuortenkirjauutuuksien vapaakappalelistoille!

Nykytilanteessa, jossa asiantunteva lasten- ja nuortenkirjakritiikki jatkuvasti vähenee monissa medioissa, viestikapula siirtyy entistä enemmän kirjastoväelle  ja kirjavinkkareille, jotka välittävät potentiaalisille nuorille lukijoille tietoa laadukkaista, yllättävistä, kiinnostavista ja ennen muuta lukemaan innostavista kirjoista. 

Tälle ruohonjuuritason työlle toivoisi paljon nykyistä enemän arvostusta ja tukea. 

Mainiosti Marja-Leena Mäkelä myös kiteyttää kirjavinkkauksen merkityksen kirjastokokoelman pöyhijänä:

Kirjavinkin tarkoitus on purkaa kirjaston hyvin aakkostettuja kirjanselkärivistöjä ja näyttää ihmisille, miten paljon aarteita hyllyissä on. Aarteita, joista lukijat eivät tiedä, jos niitä ei heille esitellä. On sääli kaikkia vanhoja kirjoja, jotka niin harva tuntee. Meidän työmme ydin on osoittaa, että kirjasto on kirjasto, eikä televisiosta tuttu päiväperhokokokoelma, josta suurin osa on kuitenkin pyrähtänyt lainaan. Kirjaston aarteet eivät ole vain Finlandia-ehdokkuuksista tuttuja juttuja, vaan vuosien varrella tärkeiksi käyneitä elämyksiä ja lukukokemuksia niin lapsille, nuorille kuin aikuisille suunnattuja, joita ei millään malttaisi kätkeä vakan alle, vaan jotka olisi saatava kulumaan lukijoiden käsissä.

Elämyksellisesti Mäkelä myös kuvaa kohtaamisiaan erilaisten lasten ja nuorten kanssa. Hän uskaltaa pistää oman persoonansa peliin eikä kursaile haastavampienkaan kuulijoiden edessä. 

Murteiden voimasta hän puhuu hienosti. Hän teki Härmässä murrekokeilun ja ryhtyi lukemaan Savon murteella kansansatua kolmos-nelosluokkalaisille:  

Lapset kärsivät, kiemurtelivat ja vilkuilivat pahoin puhuvasti toisiaan. Sitten päästin heidät pälkähästä, liu´utin vaihvihkaa pöydän pintaa savolaismurteen syrjään ja jatkoin omallamme – – 

Mikä ihana näky edessäni olikaan. Lasten ryhti koheni reippaasti, ilmeet valostuivat. – Tämä on meirän kieltä, tätä me ymmärretähän.

Marja-Leena Mäkelän Kirjavinkkarikirjaa voi lukea lastenkirjallisuuspoliittisena kannanottona, monestakin syystä. Kirjavinkkausta on vähitellen ryhdytty myös tutkimaan kirjastoalan oppilaitoksissa, ammattikorkeakoulussa ja yliopistossa. Opinnäytteet osoittavat kiistattomasti, että kirjavinkkauksilla voidaan ohjata – myönteisessä mielessä – lasten ja nuorten lukemisvalintoja.

Viime aikoina on havahduttu siihen, että kansainvälisissä lukutaitoa mittaavissa tutkimuksissa suomalaisten koululaisten lukemisen ymmärtämisen huippusijoja himmentää se, että  samaan aikaan heidän motivaationsa lukemiseen on aivan olematonta. Yksi lukuhalun ja -himon pelastaja voisi olla nimenomaan kirjavinkkauksen vakinaistaminen ylä- ja alakouluista myös päiväkoteihin ja  ammatilliseen koulutukseen asti.