Tässä
taas mainio todiste siitä, kuinka nopeasti lastenkirjallisuus tarjoaa peilauspintaa
yhteiskunnalliselle todellisuudelle.
Tamperelaisen
Niina Hakalahden neljäs Tuukka-Omar -sarjan osa, Tuukka-Omar ja
superkielitaito, on hieno äidin-
ja isänkielen ylistys.
Isän
sukulaiset Syyriasta, Amira-täti ja Naser-setä, tulevat lomamatkalle Suomeen ja
majoittuvat Tuukka-Omarin kotiin. Sattumien summana äidin on matkustettava
Pietariin koristemunanäyttelyyn, ja isä lähtee mukaan kuskiksi.
Tuukka-Omarin
pitäisi yhdessä siskonsa Liinan kanssa isännöidä vieraita monen päivän ajan.
Aluksi poika lamaantuu täysin: on ihan eri asia puhua isän kotimaan kieltä
kotioloissa kuin lähes ventovieraiden sukulaisten kanssa.
Onneksi
Tuukka-Omarin paras kaveri Paavo on valmis auttamaan. Paavon kanssa kehitelty
salakieli perustuu ilmeisiin ja eleisiin ja siitä koituu apua monessa kiperässä
tilanteessa. Mutta nyökkäilyllä ja hymyilyllä ei sentään pärjää kaikissa arjen
käänteissä:
Tuukka-Omarin ei ollut koskaan aikaisemmin tarvinnut miettiä, ymmärsikö hän jotain sanaa tai ei. Jos hän ei heti ymmärtänyt, niin baba selitti sanan ja jos hän ei vieläkään ymmärtänyt, baba sanoi sen suomeksi. Joskus Liina ehti ensin sanoa.
Tuukka-Omar oli tottunut siihen, että oli äidinkieli ja isänkieli ja ennen kaikkea hän oli tottunut siihen, että aina ymmärrettiin, mitä toinen sanoi.
Mutta Amira-täti ja Naser-setä eivät osanneet sanaakaan suomea. Tai no, ehkä he osasivat sanoa kiitos tai hei. Se ei ollut kovin paljon.
Monikielisyyden
ja -kulttuurisuuden rinnalla Hakalahti työstää jouhevasti myös muita
yleispäteviä teemoja. Tuukka-Omaria nolottaa, kun sukulaiset eivät osaa
käyttäytyä maan tavalla ja herättävät huomiota.
Amira-täti
organisoi hienon vatsatanssiesityksen, johon myös poikien pitää osallistua.
Vähitellen Tuukka-Omarin omatkin ennakkoluulot ja pelot väistyvät ja samalla hän
oppii arvostamaan myös omaa monikulttuurista taustaansa.
Lastenromaanin
konstailematon ja rento tyyli on eittämättä syntynyt osin myös omakohtaisista
kokemuksista. Hakalahden oma perhe on monikulttuurinen, sillä hänen miehensä on
syntynyt Damaskoksessa.
Rouva
Huu toivoisi paljon nykyistä enemmän paneutumista lukutaidon alkuun
tarkoitettujen lastenromaanien kuvitukseen. Jukka Lemmetyllä on pitkä ura
lastenkirjojen kuvittajana. Hänen karikatyyrinen kuvituksensa ammentaa
brittiläisestä, huumorilla kyllästetystä kuvitusperinteestä (mm. Quentin Blake ja Tony Ross).
Aloittelevan lukijan kirjoissa kuvituksella ei ole vain somistavaa
merkitystä, vaan kuvitus tukee myös luetun ymmärrystä. Tuukka-Omar -kirjan väri-iloittelevassa kansikuvassakin on jo
haastetta hahmotuksen kannalta, ja samaa voi sanoa myös monista
sisäsivujen mustavalkopiirroksista.
Lapsiraati
valitsi sarjan edellisen osan Tuukka-Omar
ja minilapset (Tammi 2013) LukuVarkaus -palkinnon saajaksi vuonna 2014.
1 kommentti:
Juuri näin. Myös meidän aikuisten kannattaisi ottaa mallia lapsista, jotka oppivat paljon uutta leikkimällä. Yle Oppiminen noteraasi myös kirjan:
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/03/29/hyppaa-kielikylpyyn-ja-lisaa-oppimisen-iloasi
Lähetä kommentti