Juuli Niemi: Et kävele yksin, 362 sivua, WSOY 2016, kansikuva Istockphoto ja Shutterstock, kannen suunnittelu Laura Lyytinen.
Oli vain ajan kysymys, koska Juuli
Niemi (s. 1981) kirjoittaa ensimmäisen nuortenromaaninsa.
Sen verran
piripintaan tyttöyden pirskahtelua löytyy hänen aiemmastakin tuotannostaan – yhdestä
novelli- ja neljästä runokokoelmasta.
Ajalle ominaisesti ja lokerointia
kaihtamatta Niemen romaani on saanut kaksoisluokituksen: nuorille ja
aikuisille.
Et kävele yksin peilaa särmikkäästi
suomalaista yhteiskunnallista todellisuutta. Maahanmuuton lisäksi se
pystyy nasevasti todentamaan eriarvoistumista ja syrjäytymistä sekä
vierauden tuntojen lisääntymistä yleisellä tasolla.
Juuli Niemen nuoruudessa ei onneksi
kiirehditä eteenpäin, kohti aikuisuutta. Keskushenkilö Ada toteaa: ”Minä
haluaisin, ettei olisi niin kiire. Mutta on lapsellista haluta pysähtyä, ei
lapseksi voi pysähtyä”.
Adan ja Egzonin tiet risteytyvät ja sen jälkeen mikään
ei ole enää ennallaan.
Rakastumisen hapuilevaa hurmosta ei ole
hetkeen kuvattu suomalaisissa nuortenromaaneissa yhtä aistimusvoimaisesti!
Kirjan nimestä muotoutuu itsetunnon
metafora.
Kaiken tapahtuneen jälkeen kumpikin keskushenkilö voi kävellä
pystypäin koulun pihan halki.
Niemi tiivistää hienosti mielenmaisemia
ja tunnetiloja:
Marraskuun loppu, kuin maailman likaisin lintu pudottaisi viimeisiä sulkiaan.
– – hänen sisällään tuntui olevan hattarakone, joka synnytti uutta kuumaa sokerimassaa aina kun hän sai olla Egzonin lähellä.
Toinen keskushenkilöistä, Ada, on ”15 ja
vailla yhtäkään merkittävää kokemusta”.
Hän on ”Niitä tyttöjä, jotka alkavat näyttää
kauniimmalta, kun heitä katsoo pitkään. Niitä tyttöjä, jotka vaatisivat
tarkkailua. Niitä tyttöjä, joita ei koskaan ole aikaa tarkkailla”.
Adan äiti on
boheemi taiteilijaluonne ja isästään tyttö ei tiedä mitään.
Egzonin vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen
Kosovosta. Egzon ja pikkuveli ovat syntyneet Suomessa, mutta Kosovossa
varttuneelle isoveljelle sopeutuminen uuteen kotimaahan ei ole ollut yhtä
mutkatonta.
Kokemuksia ja tapahtumia valotetaan
vuoroin Adan ja vuoroin Egzonin näkökulmasta.
Suomessa ei vielä ole julkaistu
maahanmuuttajataustaisen kirjoittamaa nuortenromaania. Senkin aika varmasti
tulee.
Adan maailmankuva avartuu Egzonin kautta ja hän saa myös uusia,
ei-kantasuomalaisia ystäviä. Esimerkiksi Somaliasta Suomeen muuttaneesta
Imanista nousee nopein pikapiirroin tärkeä ja mieleen jäävä sivuhenkilö.
Niemi ujuttautuu upeasti Egzonin
nahkoihin. Seuraava sitaatti havainnollistaa hyvin pojan suomen kieleen liittyvää
vieraudentunnetta:
– Minä rakastan sinua.
Tunnen kuinka Ada katsoo suoraan minuun ja odottaa. Mutta en pysty kääntymään häntä kohti. Minä en pysty.
Suomen kielessä sille sanalle on vain annettu liian paljon kannettavaa. Liian monta särähtävän rytmin epäsymmetriaa, iskut menevät sinne tänne. On hauska kuunnella, kun tänne vasta muuttaneet lapset yrittävät sanoa sen oikein ja kompastuvat aina sanan pylväisiin, tavoittelevat liian korkealle.
Minä olen asunut täällä aina. Tämän pitäisi olla minunkin kieleni. Mutta sitä lausetta en osaa sanoa, en niin kuin Ada. En löydä siihen rytmiä, en melodiaa. Minun kieleni on paksu ja huulet ovat turvonneet yhteen. – –
Mainioin tiivistyksin Egzonin osuuksissa
myös tuodaan esille maahanmuuttajien identiteetin ja kulttuuritaustan hidas rapautuminen, joka
isoveljen kohdalla on traumaattinen ja sen seuraukset näkyvät yhä perheen
arjessa.
Maahanmuuttajien lähiössä ”kaikki ovat tärähtäneet
ohi oikean ikänsä”, ja sillä on Egzonin mielestä vääjäämättä myös seurauksensa.
Vaikka kirjailijat nykyisin kärkkäästi
haluavat toimia individualisteina, vailla kirjallisia ryhmittymiä, niin ainakin
nuortenkirjallisuuden tekijöistä löytyy sielunsukulaisia ja toistensa
innoittajia: Juuli Niemi on työskennellyt Helsingin Kalliossa samassa työhuoneessa
Johanna Venhon ja vuonna 2015 edesmenneen Seita Vuorelan kanssa.
Et kävele yksin on omistettu
Vuorelalle, joka lavensi realistisen nuortenromaanin reviiriä ja tulkintoja.
Niemi kiittää lukuisten teoksen kirjoittamiseen eri tavoin osallistuneiden
ohella aluksi myös hyvää ystäväänsä Vilja-Tuulia Huotarista. Huotarisen
valoa valoa valoa (Karisto 2011) näyttäytyykin Niemen romaanin edeltäjänä
ja innoittajana, niin nuoruuskuvauksen kuin nuortenromaanien maneeristen
kerrontatekniikoiden uudistamisen osalta.
Juuli Niemi ei sido Egzonin ja Adan rakkaustarinaa
siistiin rusettiin. Adan mielestä ”Viisitoistavuotiaankin tarvitsee kestää
avoimia loppuja”.
Klassisista tyttökirjoista lähtien on
nuortenkirjoissa ollut kosolti kirjoittamista kunnianhimoisesti harrastavia
tyttöjä. Huotarisen valoa valoa valoa heittäytyi välillä
metafiktiiviseksi, kirjoittamisprosessia läpikirjoittavaksi prosessoinniksi, ja
niin tekee myös Ada tilittäessään oman itseilmaisunsa ongelmakohtia.
Tässä yksi näyte siitä, kuinka Juuli
Niemi tulee kirjoittaneeksi myös yhdenlaista nuoruuskuvauksen uutta manifestia:
Entä jos nuoret ihmiset ansaitsevat tarinoita, joissa on alku, keskikohta ja loppu? opettaja kysyy. Mitä jos maailma on sen velkaa nuorille? Mutta Ada tietää ettei maailma koskaan ole mitään velkaa eikä ainakaan nuorille. Meillä on liian tyhjät taskut, Ada ajattelee, mutta ei pääse enää ääneen, koska pari vuotta vanhempi tyttö on alkanut puhua ja hän on niitä jotka eivät tunne koskaan tarvetta lopettaa. Sellainen tyttö on koko ajan valossa. Ada ei ehkä ihan vielä koe olevansa sellainen tyttö.
Minä kannan täyden vastuun, opettaja sanoo nauraen, kun vanhempi tyttö epäilee, että tehtävänanto voi laukaista hänellä migreenin. Ada tietää, että juuri nuo sanat kaikki haluaisivat kuulla ja käpertyä kerälle kuin kissa, tietämättä enää missä on pää, missä peräpää. Ne halutaan kuulla poliitikoilta, vanhemmilta, puolisoilta, lääkäreiltä, auton rusikoijilta ja lastenhoitajilta, siltä poliisilta, joka ei ottanut asetta pois. Kantakaa joku tämä liian täysi vastuu. Hiljentäkää tämä saarnaava kertoja! Iskekää jo se pallo maaliin! Näin opettaja kannustaa ja tytöt valossa nauravat ja isot kynät tekevät ohueen paperiin reikiä. Kurssilla ei ole tällä kertaa yhtään poikaa. Tälläkään kertaa, opettaa vitsailee ja levittää kätensä osoittaakseen, että joku muu on se joka on siitä vastuussa.
Viittauksia muihin taiteisiin on paljon,
keskeisimpinä Audrey Hepburnin tähdittämä Aamiainen Tiffanyllä -elokuva
ja Dave Lindholmin laululyriikat, jotka oikeastaan kannattelevat "pienellä hennolla otteellaan" koko
romaania.
Mutta miksi hyvän tähden Juuli Niemen
romaanin lukijakuntaa on rajattu täysin tarpeettomasti hempeän flirttailevalla
valokuvakannella?
Graffititaiteella on romaanissa iso ja
vertauskuvallinenkin merkitys: Adan ja Egzonin sukupolvi on valmis uhmaamaan järjestyssääntöjä
ja ottamaan kantaa räikein värein.
Toisenlaisen kansi olisi saattanut
houkutella myös poikia tarttumaan kirjaan.
Tämä teos menee nimittäin luvalla
sanoen haaskuun vain tyttöjen ja naisten lukemana.
2 kommenttia:
"Suomessa ei vielä ole julkaistu maahanmuuttajataustaisen kirjoittamaa nuortenromaania. Senkin aika varmasti tulee. "
Alexis Kouros?
Juu, mutta lasken Gondwanan lapset allegoriseksi saturomaaniksi.
Toinenkin esimerkki satujen puolelta löytyy, eli Wilson Kirwa.
Mutta kuten sanottu, nuoren maahanmuuttajan tuntojen kuvaus vielä odottaa itseään.
Lähetä kommentti