Sykettä nostava kotimainen kuvakirja

Jukka Laajarinne & Elina Warsta: Multakutri ja suon salaisuus, 24 sivua, WSOY 2017.

Kun sain  ennakkotiedon tämän kuvakirjan ilmestymisestä, hihkaisin ääneen.

Mitä syntyy, kun kaksi rautaista ammattilaista kohtaavat toisensa ja antavat parastaan?

Jukka Laajarinne liikkuu suvereenisti lastenkirjallisuuden tontilla. Hänen kuvakirjatekstinsä yllättävät ja haastavat aina lukijansa – mikä on ehdottomasti hyvä asia.

Elina Warsta, kuvittaja jo toisessa polvessa, on tehnyt  monia lasten runokirjojen ja kuvakirjojen kuvituksia, mutta todellisen taituruutensa hän näytti oikeastaan vasta kuvituksessaan Tomi Kontion Koira nimeltään Kissa –kuvakirjaan (Teos 2015). Se on harvinainen esimerkki kuvan ja sanan rakkausliitosta kuvakirjassa. 

Laajarinteen ja Warstan kevään uuden kuvakirjan nimi vihjaa, että nyt ammennetaan rakastettujen klassikkosatujen maailmasta.  

Pieni Multakutri asui vanhempiensa kanssa suuren vanhan metsän laidalla. Pihassa heillä oli pieni kanala ja melkein yhtä pieni kasvimaa. Multakutri kuljeskeli mielellään metsässä. Kiipeili puihin ja kivien päälle, kahlaili ojissa ja tutki jokaisen löytämänsä luolan. Kuten tiedämme. Kaikessa hauskassa kuraantuu helposti, ja siitä tyttö oli saanut nimensäkin.

Multakutrin perhe on rutiköyhä. Joku käy yöllä verottamassa kanakantaa ja vanhemmat ovat murheen murtamia.

Multakutri ei jää vanhempiensa tavoin pyörittelemään peukaloitaan,
vaan  lähtee pelkoja päin aidolla supersankarin asenteella. Elina Warstan kuvitusta
Jukka Laajarinteen tekstiin kuvakirjassa Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017). 

Multakutri ottaa sienikirjan ja sieniveitsen,  kasvioppaan, kiikarin ja haulikon (!) ja lähtee urheasti metsään. 

Joku on riehunut siellä  aiheuttaen  hävitystä ja kaaosta, syönyt marjamättäät tyhjiksi ja myllännyt sammaleet. 

Multakutri tähyää kiikareillaan suolle ja saa tähtäimeensä nahkaiset siivet ja kiiltävät suomut, pitkät kynnet… ja verkkosilmät.

Laajarinteen tarina yllättää  viekkaasti lukijansa. Siinä on samaa lapsilukijan omien hoksottimien ja johtopäätösten kunnioitusta kuin Jon Klassenin kuvakirjadekkarissa Haluan hattuni takaisin (WSOY 2013). 

Lastenkirjoissa pelkoa liennytetään usein paljastamalla pelon kohde araksi ja epävarmaksi. Mutta nyt ei tyydytä tähän kliseiseen ratkaisuun, vaan otetaan radikaalimmat keinot käyttöön. 

Laajarinne psyykkaa sankariaan ylittämään itsensä ja pahimmat pelkonsa, ja alitajunnan syövereistä tullaan voimaantuneena takaisin kirkkaaseen päivänvaloon. Ja kuinka nokkelasti Multakutri kääntääkään tilanteen kaikkien eduksi!

Jukka Laajarinne on kuvakirjan tekstin tekijänä velho: hän karsii turhat rönsyt pois ja jättää kiitettävän paljon kuvittajan kerrottavaksi, esimerkiksi ensimmäisellä aukeamalla, kun Warsta esittelee Multakutrin rakentamassa haastavaa kivipyramidia. Lukija luopuu oitis ensimmäisestä mielleyhtymästä Kultakutri ja kolme karhua -satuun. Multakutri on toimen tyttö, jolle mikään ei ole mahdotonta.  

Multakutrin voimaantuminen ja perinteisen mörön ja takaa-ajatun
valta-asetelman purkaminen on visualisoitu tehokkaasti. Elina Warstan kuvitusta 
Jukka Laajarinteen tekstiin kuvakirjassa Multakutri ja suon salaisuus (WSOY 2017).  

Warsta on luonut synkän metsämaiseman, josta löytyy kuitenkin piinaavaa jännitystä pehmentäviä elementtejä: esim. pastellivärejä, lepattavia perhosia ja kimmeltävää hämähäkinverkkoa.

Aukeamissa on syvyyttä ja kolmen kuvan sarjaan pilkottu takaa-ajokohtaus kouraisee aivan oikeasti katsojan vatsanpohjasta.

Seuraavan aukeaman (kuvituskuva yllä) äkkikäänne puolestaan hätkähdyttää ja katsoja saa huokaista helpotuksesta. Tällainen kuvan aikaansaama tunnelataus on kuvakirjoissa nykyisin harvinaista herkkua. Samanlaista sydämenväpätystä ovat menneille lukijasukupolville aiheuttaneet esimerkiksi Rudolf Koivun mustavalkokuvitukset Anni Swanin satuun Tyttö ja viulu, jossa kuusen oksat yrittävät haroa pakenevaa tyttöä.