Kuin Vilkkilässä kissoja...

Maami Snellman: Jaakko Enkeli Lentokenttä katoaa, kuvittanut Sanna Pelliccioni, 72 sivua, Myllylahti 2018.

Mervi Heikkilä: Kissatalon asukit, Tosia tarinoita hylätyistä kissoista, kuvittanut Marjo Nygård, 71 sivua, Avain 2017.

Terhi Kangas & Anna Aalto: Helga Hidalmina kissojen kunniavieraana, 33 sivua, Merkityskirjat 2017.

Lastenkirjoissa vilisee nyt poikkeuksellisen paljon kissoja.

Sanataideopettaja Maami Snellmanin lastenromaanissa norjalainen metsäkissa ottaa jalat alleen, kun kuulee, että perhe aikoo viedä sen kissakotiin Lappiin suuntautuvan lomamatkan ajaksi. 

Tästä sukeutuu vaiherikas seikkailu.  Jaakko tutustuu villiin luontoon ja Kirjavaan kissaan, jolla ei ole kotia lainkaan. Jaakko on elänyt suojattua sisäkissan elämää ja haikailee erikoisherkkujaan, ”kissankupissa hyllyvää lihahyytelöä ja maitonappeja”. Kirjava nimittää sitä pullamössöllä täytyksi kotikatiksi. 

Sumuvuoren perheen etsintäyritykset ja Jaakon seikkailut vuorottelevat sopivan lyhyissä luvuissa. Sanna Pellicionin mustavalkoisessa kuvituksessa on käytetty paperikollaasia ja vesiväriä. Jaakon turkki pörhentelee graafikko Frans Toikkasen kissojen hengessä.

Loppu kiertyy tietysti onnelliseksi, ja arvatenkin temperamenttisen Jaakon seikkailuille on luvassa jatkoa.

Mervi Heikkilä on käyttänyt tositarinoita inspiraation lähteenä selkokirjassa Kissatalon asukit. Kirja on hyvä esimerkki tasaveroisesti sekä lapsia, nuoria että aikuisia kiinnostavasta selkokirjasta. 

Avain on viime vuodet tehnyt hyvää työtä selkokirjallisuuden monipuolisena julkaisijana.

Siksikin tuntuu lyhytnäköiseltä, että selkokirjallisuuden tämän vuoden valtionavustusta on pienennetty lähes puoleen edellisvuodesta eli 50 000 euroon. 

Selkokirjallisuutta tarvitsee entistä laajempi joukko eri-ikäisiä, ja kustantamot ovat havahtuneet asiaan julkaisemalla myös visuaalisesti entistä houkuttelevamman näköisiä selkokirjoja. 

Kirjalla on avoin eläinsuojelullinen agenda. Joka vuosi Suomessa hylätään noin 20 000 kissaa. 12:n kissan muotokuvatarinoissa  on monenlaista persoonaa. Kovat kokemukset ovat tehneet kissoista arkoja, mutta vähitellen luottamus uusiin emäntiin tai isäntiin löytyy. 

Tarinoista löytyy draamaa ja tiukkoja äkkikäänteitä samaan tapaan kuin television tosi-tv-sarjoista, joissa kerrotaan lemmikkien edesottamuksista. 

Marjo Nygårdin vesivärimaalauksina toteuttamat kissapotretit tavoittavat sielukkaisiin silmiin ja viehkoihin asentoihin kullekin kissalle ominaista karismaa.

Eläinsuojelun asialla on joukkorahoituspalvelun kautta toteutettu Helga Hildamiina kissojen kunniavieraana. 

Se on hyvä esimerkki lastenkirjallisuudessakin yleistyvästä lukijoiden osallistamisesta kirjan tekemiseen. Varhais-nuorten- ja nuortenkirjoissa tätä on jo hyödynnetty mm. Tatu Kokon Rob Mc Cool- ja Tittamari Marttisen Linnea-sarjoissa.

Hankkeen käynnistäjä, lahtelainen viestinnän ja markkinoinnin parissa työskentelevä Terhi Kangas puhuu joukkoluovuudesta. 

Joukkorahoittajat ovat saaneet esimerkiksi lastensa valokuvia tai piirustuksia
 kissojen turvakodin seinälle. Anna Aallon kuvitusta Terhi Kankaan  tekstiin
kuvakirjassa Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana (Merkityskirjat 2017). 

Hankkeesta kiinnostuneet – lapset ja aikuiset – ovat voineet vaikuttaa kuvakirjan yksityiskohtiin ja juonenkäänteisiin kuvituksen ja tekstin osalta. 

Valmiiseen kuvakirjaan joukkoluovuudella ideoidut kohdat on merkitty värikkäillä numeropalloilla ja kirjan verkkosivuilta löytyy lisää tietoa ideoiden  keksijöistä.

Helga-tytön äidillä on kissa-allergia ja siksi perheeseen ei voida hankkia kissaa. Isä keksii kuitenkin viedä tytön kissojen turvakotiin.

Helga oli äkkiä maailman onnellisin tyttö. Vain hetki sitten hän oli riutunut polttavassa kissankaipuussa, mutta nyt hän oli keskellä paratiisia. Pieniä, isoja, laikukkaita, raidallisia, yksivärisiä, pitkäkarvaisia, harvakarvaisia, laihoja ja pulleita – suloisia kissoja oli joka puolella. – – 

Tekstiä on melko paljon, mutta onneksi graafisen suunittelijan Anna Aallon ilmeikäs ja yksityiskohdista runsas kuvitus toimii hyvin katseenvangitsijana. Tarinan mittaan opitaan monta kissoihin liittyvää sanontaa ja tutustutaan vähän myös kissojen kulttuurihistoriaan.

Kissojen turvakodin kissoilla on paljon aktiviteetteja omalla
leikkiareenallaan. Anna Aallon kuvitusta Terhi Kankaan  tekstiin 
kuvakirjassa Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana (Merkityskirjat 2017). 

Jokaisen kirjan myynnistä lahjoitettiin seitsemän euroa eläinsuojelutyöhön ja näin on kerätty jo lähes 5 000 euroa. Ensimmäisen kirjan rohkaisemana kaksikolla on jo tekeillä toinen kuvakirja, jonka maksuton joukkoideointi käynnistettiin viime viikolla valtakunnallisen lukuviikon kunniaksi. 

Päähenkilönä uudessa kirjassa on Helgan veli. Ideoita voi ehdottaa vielä 6. toukokuuta asti. Kirjan myyntitulojen kautta rahaa kerätään nyt  Pelastakaa Lapset ry:lle, jonka Eväitä elämälle -ohjelman kautta tuetaan vähävaraisten lapsiperheiden lapsien liikuntaharrastusta.  

Harmaasta hämärästä kohti valoa

Maija ja Anssi Hurme: Varjostajat, S & S 2018.

Kuvakirja on lastenkirjallisuuden nykylajeista kenties vaativin, koska siinä pyritään tasapuoliseen ilmaisuun kahden taidemuodon,  kuvan ja sanan, välillä.

Onnistunein lopputulos syntyy, kun kirjaa aikuisen ääneen lukemana kuunteleva    lapsi ja aikuinen eivät pysty vetämään rajaa visuaalisen ja kirjallisen viestin välille. 

Ihannetapauksessa teksti ja kuva ovat siis yhtä keskenään – erikseen tarkasteltuina kumpikin olisi torso.

Maija ja Anssi Hurmeen uusi kuvakirja Varjostajat on harmaan-vihreästä, mattapintaisesta väriskaalastaan huolimatta kevään kotimaisen kuvakirjatarjonnan valopilkku.

Se jatkaa jo viime vuonna alkanutta kuvakirjatrendiä, jossa fokus on lapsiperheiden kriiseissä, ohimenevissä tai vähän pidempikestoisissa.

Leikki-ikäisen lapsen äiti on lähtenyt pois kotoa. 

Näiltä osin asetelma on tismalleen sama kuin Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini -kuvakirjassa (S & S 2017). 

Siinä missä Ruohosen kirjassa lapsi terapoi äidin kotoa poislähtemistä mielikuvituseläimen, räyhäkän koiran, kanssa, niin Hurmeiden toteutuksessa huolet, murheet ja hämmennys kiteytyvät  pyöreämuotoisen Varjostajan hahmoon. 

Vaikka kirjan angstisessa alussa visuaalinen mielenmaisema on apeahko,  eivät pyöreäkasvoiset Varjostajat silti näyttäydy ahdistavina saati pelottavina hahmoina terhakan olemuksensa vuoksi. Niiden sateenvarjohan  toimii samaan tapaan kuin suojelusenkelin siivet! 

Maija Hurme käyttää  oivaltavasti kuvakerrontaa, matka etenee kotiovelta 
eteenpäin ja hahmot kävelevät lähemmäksi katsojaa. Maija Hurmeen kuvitusta 
Maija ja Anssi Hurmeen kuvakirjaan Varjostajat (S & S 2018). 

Varjostaja ilmaantuu lupaa kysymättä lapsen huoneeseen ja seuraa häntä ja isää myös kaupungilla.

Lapsi ei pääse siitä eroon päiväkodissakaan:

Se halusi olla vain minun kanssani koko ajan. 

En voinut mennä mukaan muiden leikkeihin.

Iltasadun aika. Lapselle mieluisista rutiineista ei poiketa edes 
poikkeustilanteessa. Maija Hurmeen kuvitusta Maija ja Anssi Hurmeen
 kuvakirjaan  Varjostajat (S & S 2018).

Ja illalla kotona Varjostaja ottaa kirjahyllystä kaikkein hurjimman satukirjan.

Se haluaa, että lapsi lukee sille ääneen sadun sisaruksista, joiden vanhemmat lähettävät metsään noidan armoille. 

Varjostajan ja lapsen roolit kääntyvät päälaelleen: lapsesta tuleekin lohduttaja: 

Hain kaikki lamput huoneeseeni. 

Kerroin sille kaikista kilteimmän sadun. 

Tein kaikki äänet. 

Lauloin peikkoäidin tuutulaulun kolme kertaa. 

Lopulta se nukahti.

Varjostajasta tulee niin iso, ettei lapsi enää mahdu sen viereen nukkumaan. 

Maija Hurme saa kiinnostavilla kuvakulmillaan kuvituksiin kiehtovaa 
syvyyttä ja jännitettä. Maija Hurmeen kuvitusta Maija ja Anssi 
Hurmeen kuvakirjaan Varjostajat (S & S 2018).

Onneksi isän sängyssä on tilaa. 

Aamulla herätessä lapsi huomaa, että isäkin on saanut oman Varjostajan.   Iltaan mennessä  Varjostajat ovat kasvaneet niin suuriksi, että niiden on jäätävä kodin ulkopuolelle suurine sateenvarjoineen.

Kun pääsimme kotiin, ne eivät enää mahtuneet ovesta sisään. 

Sinä yönä koko talo oli humisevan hämärän sylissä. 

Tiesin, että ne suojelivat meitä. 

Nukahdin heti. 

Näin ihania unia. 

Tähdistä. Lentämisestä. Äidistä.

Aamulla lapsi haluaa lähteä isänsä kanssa lennättämään leijaa. 

Hurja tuuli lennättää  Varjostajat taivaan tuuliin. Mutta lapsi tietää, että Varjostajat kyllä palaavat vielä joskus.

Maija ja Anssi Hurmeen kuvakirja pureutuu aiheeseen, joka on lapselle ehkä traumaattisin kaikista, eli  toisen vanhemman katoamiseen. 

Niukka teksti jättää paljon tulkittavaksi rivien väleihin, mikä on yksinomaan hyvä asia.

Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus heijastelee yhteiskunnallista todellisuutta juuri nyt erittäin nopeasti ja virkeästi. 

Sävyerot ovat kuitenkin tyyten erilaisia kuin yhteiskunnallisesti tiedostavalla 1970-luvulla, jolloin lapset toimivat maailman tai asuinalueensa pelastamiseksi verraten itsenäisesti, ilman aikuisen tukea ja turvaa.

Kuvakirjan loppu ei kierry onnelliseen loppuratkaisuun. 

Siloiset ja vaaleanpunaiset happy endit ovat valitettavan harvinaisia tosielämässäkin. 

Kuvakirjan lapsi on saanut huomata, että perusturvallisuus voi välillä horjua, mutta isän tuella ja rakkaudella myös vastoinkäymisistä selvitään. Lapsi kääntää kokemukset voitokseen: elämä kantaa. 

Toivottavasti tieto Varjostajat -kuvakirjasta kiirii kaikkien lastensuojelun ammattilaisten tietoon.   

Kuvakirja on ilmestynyt samanaikaisesti myös ruotsiksi nimellä Skuggorna.

Moneen suuntaan assosioiva romaani syrjään sysityistä nuorista

Veera Salmi: Saari, 350 sivua, Otava 2018.

Näin kaduilla paljon kaltaisiani, nuoria, jotka eivät viihtyneet kodeissaan. Sen huomasi kävelytyylistä, käsien asennosta, olkapäistä, niskasta ja naamasta. Näin heidän laahustavan mäkeä ylös kouluun. He eivät oppineet sektoreita, vektoreita, sektioita eivätkä optioita. He olivat liian surullisia oppiakseen mitään. Tai väsyneitä. Tai vihaisia. Korkeintaan he jaksoivat tönäistä vierelleen tullutta ystävää, ehkä karjaisivat jonkun niistä sanoista, jotka aikuiset olivat laittaneet kiellettyjen listalle.

 

Puluboi- ja Mauri-kirjojen jälkeen Veera Salmi puhuttelee nyt varttuneemmpia lapsia ja nuoria. 

Saari-romaanista on turha etsiä Salmelle tyypillistä kepeää sanailua ja huumoria.  Yhteneväisyyksiäkin toki löytyy: edelleen Salmi puhuu  painokkaasti lapsen oikeudesta turvalliseen lapsuuteen ja aikuisten hoivaan.

Saari on hiukan ylipitkä  ja eri kertojanäkökulmiensa takia rakenteeltaan  hajanaiseksi jäävä lähitulevaisuuden dystopiaksi tai maagiseksi realismiksi luonnehdittava nuortenromaani. 

Se linkittyy jo nimellään klassisen kirjallisuuden ketjuun. Siinä on moderneilla mausteilla höystettyä uudisraivaajahenkeä  Daniel Defoen Robinson Crusoen tapaan, vaikka nuorelle lukijalle lähin assosiaatio taitaakin löytyä tosi-tv:n Selviytyjät-ohjelmaformaatin kaltaisista mediailmiöistä.

Lasten- ja nuortenkirjallisuudessa lasten kaikkivoipaisuus ja halu luoda aikuisten määräysvallan ulottumattomiin omia tiloja on suosittu aihe. 

Muistetaanpa vaikka ruotsalaisen P. C. Jersildin Lasten saari (Tammi 1980) ja norjalaisen Aleksander Mellin  Lapsihallitus (Tammi 2010) tai hieman uudemmista kotimaisista lasten- ja varhaisnuortenromaaneista Briita Hepo-ojan Hylättyjen lasten kaupunki (Myllylahti 2017) ja Roope Lipastin Terveisin Robinson Saarinen (WSOY 2010).

Nuortenromaanien dystopioissa yksi suosittu juoniaihelma liittyy siihen, kun nuoret huomaavat olevansa lähes ainoita henkiinjääneitä, esimerkiksi Salla Simukan Jäljellä ja Toisaalla -teosparissa (Tammi 2012) sekä K. K. Alongin Kevätuhrit- ja Ansassa -romaaneissa (Otava 2016 ja 2017).

Saaren kaltainen sielunmaisema, rujo ja lohduton, mutta toivonsäteitäkin kipunoiva, löytyy myös Seita Vuorelan teoksista Viima, Usva ja Karikko  (WSOY 2006, 2009 ja 2012).

Lukijan on pinnisteltävä erottaessaan keskushenkilöt toisistaan. 

Noname,  Hansama, Malala, Morris, Rastas, Aisha  ja Edison ovat aikuistuvia nuoria. Heillä kaikilla on omat kipupisteensä ja vastuksensa elämässä. 

Nuorten matka alkaa Napapiirin tuntumasta kohti Tyynenmeren saarta. Yhteyshenkilönä toimii jo aikuinen Simon, joka väärentää nuorille matkustusasiakirjat ja muut viranomaisten vaatimat paperit.

Salmen valitsema tekniikka, jossa ääni ja näkökulma annetaan nuorille, vaatii lukijalta keskittymistä. Välillä kertojat jopa itse epäilevät, että teksti on lukijalle haastavaa ja jopa ahdistavaakin: 

Älä nyt pelkää tätä seuraavaa synkkää. Saatat pian nimittäin ajatella: ”Liian surullista. Haluan mieluummin lukea Neropatin päiväkirjasta, kuinka Gregg Heffley pelaa jälleen Twisted Wizardia.” 

Ookoo, varmaan ihan viihdyttävää, mutta hei: elämässä on välillä synkkää. Ja sitä paitsi, olemme jo matkalla aurinkoon. Ajattele sitä, minä vien sinut kyllä Saarelle. – –
 

Juonikkaasti Salmi – monien kotimaisten nuortenkirjailijakollegoidensa tavoin – nivoo romaaniinsa nuorten vähentyneeseen lukemiseen liittyviä teemoja:

– – – Sitä paitsi olet vahva. Arvaa mistä tiedän? Heikommat ovat pudonneet kyydistä. Tästä tarinan kyydistä siis. Nykypäivänä se, että pääsee kirjassa näin pitkälle, vaatii uskomatonta mielen vahvuutta. Pelit, videot, puhelimet, leffat, sulkapallo, afrodance, ehkäpä olet niin onnekas, että sinulla on listassasi jopa kaverit, hauska perhe, kuka siis jaksaa enää vain istua ja lukea? 

Sinä jaksat! Olet jediritarikunnan suurmestarikeskittyjä! Olet kieltäytymisen maailmanmestari! Olet niin zen! Venyttele vielä hieman, ajattele aurinkoa, pyllistä kohti kuuta ja niin poispäin, minä julistan sinut joogamestariksi. Onnea! 

Okei, meni överiksi. Mennään siis eteenpäin.  – – –

Nuoret eivät pääse nauttimaan pelkästä vapauden huumasta. ja vapaudella on myös hintansa.

Nuorten tavoitteena on kasvaa omia vanhempiaan paremmiksi aikuisiksi.

Saarelle värvätään myös uusia eksyksissä olevia lapsia: kirjojen väliin piilotetaan värväyskirjeitä, ja jos viestin löytäjä täyttää tietyt ehdot, hän voi anoa paikkaa saarelta. 

Kelpoisuusvaatimuksien kautta Salmi piirtää esiin  nuorten pahoinvoinnin koko yhteiskunnallisen karuuden ja lohduttomuuden:

1. Mikään asia ei tuota iloa. Tuntee olonsa toooodella lohduttomaksi.

2. Suhde vanhempiin on huono tai suhdetta ei ole.

3. Suhde muihin mahdollisiin ”auttaja-aikuisiin” on huono tai suhdetta ei ole.

4. Suhteet ystäviin ovat huonot tai suhteita ei ole.

5. Näkyvissä ei ole mitään, mikä saattaisi muuttaa lohduttoman tilanteen paremmaksi.

Veera Salmen Saaren yhtenä punaisena lankana on tarinan kertomisen terapeuttinen voima.

Digiajan nuoretkin kaipaavat nuotiotulien ja tarinoiden ääreen. Tähän sisältyy kuitenkin paradoksi: ”Ilman venettä, ilman tietokoneita ja verkkoyhteyttä me emme enää olisi vapaita, vaan olisimme Saaren vankeja”.

Tanhupallo askartelee vessapaperirullista ja munakennoista

  

Kiti Kokkonen: Tanhupallon askartelukirja, 64 sivua, Docendo 2018. Valokuvakuvitus Kirsi Tuura, graafinen suunnittelu Tuija Pirttijoki. 

Medioista tuttujen julkisuuden henkilöiden tekemiä lastenkirjoja ilmestyy aika ajoin. 

Näyttelijä-käsikirjoittaja Kiti Kokkosen Tanhupallon askartelukirja on uskollinen Kokkosen Putous-viihdeohjelmaan luomalle sketsihahmolle. 

En itse seurannut Putousta, mutta lähipiirin kahdeksanvuotias on kyllä briifannut minua tehokkaasti sarjan voittaneen  parhaimpiin sketseihin. 

Stressipallon voi tehdä lahjaksi myös aikuiselle. Kuvitusta Kiti Kokkosen
Tanhupallon askartelukirjaan (Docendo 2018). 

Viisivuotiaan Tanhupallo-tytön suulla esitetyt lapsen siekailemattomat havainnot perhe-elämästä, lapsen halu tehdä asioita omilla ehdoillaan, usein myös yrityksen ja erehdyksen kautta sekä luova ajattelu ja kerskakulutusta välttävä elämäntapa välittyvät askartelukirjastakin pakottoman tuntuisesti.

Tanhupallon askartelukirjaa voi lukea myös kommenttina yhä monimutkaisemmille ja kalliita erikoisvälineitä edellyttäville askarteluoppaille. 24 askarteluohjeen materiaalit löytyvät kenen tahansa kotoa.

Jokainen lapsi voi joskus tarvita kaverinetsintäotsapantaa, jossa on
tuntosarvet. Kuvitusta Kiti Kokkosen Tanhupallon askartelukirjaan (Docendo 2018). 

Rivien välissä kirjan voi tulkita ottavan jopa kantaa lapsiasiainvaltuutettu  Tuomas Kurttila-Materon äskettäin julkistamaan kannanottoon suomalaisten lapsiperheiden köyhyydestä. 

Tanhupallo avautuu asiasta kirjan saatesanoissa: 

Haluaisin tosi usein mennä leikkikalukauppoihin himoitsemaan kaikkia uusia ja erilaisia leluja. Sitten äiti, isi, mummi tai ukki ja enokin aina sanoo, että ei koko ajan voi ostaa uusia leluja. Joskus harmittaa tosi paljon ja joskus vähän itkenkin melkein. 

Ohjeet on ryhmitelty eri vaikeusasteisiin karvapallojen määrän mukaan: 1) tositosihelpot, 2) aika helpot ja 3) saattaa mennä hermo. 

Askartelukirjan ohjeisiin on lainattu otteita Tanhupallon sketseistä.

Tanhupallon askartelukirjan ensimmäinen painos myytiin odotuksenmukaisesti nopeasti loppuuun. Tekeillä on myös jouluksi uusi askartelukirja.

Askartelukirjan myötä jo lähes 27 vuotta toimininut, tietokirjoihin ja valokuvateoksiin keskittynyt Jyväskylässä toimiva,  erikoiskustantamo Docendo aloittaa myös aikuisten proosan ja lastenkirjallisuuden kustantajana. Syksyllä ilmestyy kaksi lastenkirjaa, Heikki Salon, Pilke Salon ja Markku Hernetkosken  Herra Heinämäen kaupunkireissu sekä Jari Siljamäen Timotei Tilhi Kummamaassa.

Arki Niilon kanssa ei ole koskaan tylsää

Aira Savisaari & Hanna-Mari Ruohonen: Niilo ja villit kepparit; Niilo korjaa pyörää, 27 sivua, Karisto 2017 ja 2018.

Lasten kuvakirjoista löytyy monta kategoriaa. 

Valtaosa on niin sanottuja käyttökuvakirjoja joiden aihe liittyy lapsen kehitysvaiheeseen tukien ja tarjoten samastumispintaa ohimenevissä kriiseissä tai uusien taitojen haltuun ottamisessa. 

Monet näistä kuvakirjoista eivät välttämättä jätä lapseen pysyvää muisti- tai kuvajälkeä tarinan ja kuvituksen suhteen, mutta  niitä luetaan paljon niin kotona kuin päivähoidossakin. Siksi niiltäkin pitäisi edellyttää tasalaatua niin kuvan kuin tekstinkin laatimisen osalta. 

Hannamari Ruohosen kuvittamat aukeamat ovat rytmisiä ja
tapahtumantäyteisiä ilman visuaalista ähkyn tunnetta. 
Hannamari Ruohosen kuvitusta Aira Savisaaren tekstiin kuvakirjassa 
Niilo korjaa pyörää (Karisto 2018). 

Aira Savisaaren & Hanna-Mari Ruohosen leikki-ikäisen Niilo-pojan puuhista kertova sarja on tällainen napakymppi, jossa Savisaaren lyhyt, naseva teksti antaa riittävästi tilaa Ruohosen ilmeikkäälle kuvakerronnalle.  

On aika puhdistaa ketjut. 

Niilo ja Hilla harjaavat ensin likaa pois hammasharjalla. 

Pian isä valuttaa puhtaisiin ketjuihin pyöräöljyä. 

Niilo ja Hilla veivaavat nyt polkimia hurjaa vauhtia. 

– Tämähän sujuu hyivn, isä sanoo tyytyväisenä. 

Niiloa ja Hillaa naurattaa. 

Sarja täyttää myös tietokuvakirjan kriiteerit, sillä Ruohosen kuvituksen havainnolliset ohjeet ja jopa työpiirustukset ovat poikkeuksellisen informatiivisia.

Huollon päätteeksi isä järjestää Hillalle ja Niilolle temppuradan,
jossa voi testata koordinaatiota ja tarkkaavaisuutta. Hannamari
Ruohosen kuvitusta Aira Savisaaren tekstiin kuvakirjassa
Niilo korjaa pyörää (Karisto 2018). 

Edellisissä osissa Niilo on nikkaroinut  äidin kanssa jalkapallomaalin ja leiponut isän kanssa.  Uusissa osissa tehdään keppihevoset yhdessä ja huolletaan pyörät. Sarjan erityisansiona on, että arkisia kodin puuhia ei ole sidottu stereotyyppisesti tiettyyn sukupuoleen. 

Vaikka sarja on nimetty Niilon mukaan, kaverina kaikissa kirjoissa on Hilla-tyttö tasaveroisena toimijana. 

Niilon vanhemmat ovat sataprosenttisesti läsnä. He touhuilevat jatkuvasti jotain, ja tartuttavat näin lapsiinkin halun ottaa osaa arkisiin kodinhoitotöihin.  

Kimmoke omaan hevoseen tulee Niilon ja Hillan selailemasta
tietokirjasta, ja äiti keksii välittömästi keinon toteuttaa lasten toive.
Hannamari Ruohosen kuvitusta Aira Savisaaren tekstiin
kuvakirjassa Niilo ja villit kepparit (Karisto 2017). 

Niilo-sarja puhuu myös kauniisti leppoisan elämäntavan puolesta: kotoa ei ole mikään kiire pois eikä kukaan perheenjäsenistä haikaile kalliiden virikkeiden tai puuhapuistojen perään.  

Agricola sai arvoisensa lasten kuvatietokirjan

Tytti Issakainen, Kaisa Häkkinen, Maisa Tonteri & Pekka Rahkonen: A sanoi Agricola, Lasten Keskus 2017. Kuvitus ja taitto Pekka Rahkonen.

Viime aikoina on harmiteltu sitä, että suurmiehistä tai miesten pienemmistäkin urotöistä kyllä kirjoitetaan aikuisille elämäkertoja, mutta naiset ja tytöt jätetään katveeseen.

Onneksi tämä puute korjaantuu ainakin osittain jo lähiaikoina,  kun Into kustannuksen, S &S  ja  Teos julkaisevat lapsille ja nuorille suunnattuja elämäkertateoksia suomalaisista naisista.   

Kuvatietokirja Mikael Agricolasta (n. 1510–1557), A sanoi Agricola, on miehisestä kohteestaan huolimatta tärkeä lastenkulttuuriteko, jonka mittava tietoaines, eloisa kerronta ja visuaalinen esitystapa tyydyttävät aikuisenkin tiedonnälkää.

Teos on syntynyt rautaisen asiantuntijatiimin yhteistyönä. Turun yliopiston suomen kielen professorin työstä hiljattain eläköitynyt Kaisa Häkkinen on tutkinut suomen kielen kehitystä ja erityisesti sanojen syntyä ja alkuperää. Tytti Issakainen on kirjoittanut lukuisia lasten tietokirjoja mm. kirkollisista juhlapyhistä. Kustannuspäällikkönä Lasten Keskuksella aiemmin työskennellyt Maisa Tonteri (aik. Savolainen) on kirjoittanut myös lastenkirjoja ja suomentaa edelleen lastenkirjoja.

Kirjan tekoon käytettyjä työtunteja ja lukuisia kompromisseja voi vain varovasti arvailla kompaktin lopputuloksen äärellä.  

A sanoi Agricola lähestyy aihettaan lapsiystävällisesti. Tarinan käynnistää  nimittäin Agricolan oman pojan Kristianin mielenkiinto isänsä työtä kohtaan. 

Ratkaisu on oivaltava, sillä näin vältytään luontevasti lataamasta liian paljon yksityiskohtaista ja nuorta lukijakuntaa puuduttavaa asiatietoa.

Isä antaa pojalleen oman aapiskirjan ja poika kiinnostuu isän elämästä ja 
saavutuksista. Pekka Rahkosen kuvitusta Tytti Issakaisen, Kaisa Häkkisen ja 
Maisa Tonterin lasten tietokuvakirjaan A sanoi Agricola (Lasten Keskus 2017). 

Agricola kertoo siis itse merkittävimmät elämänvaiheensa aukeamilla nasevasti tiivistäen: lähtö Pernajan pitäjästä kouluun Viipuriin, sieltä Turkuun piispan kirjuriksi ja lisäoppiin Wittenbergin yliopistoon Martti Lutherin oppilaaksi.

-   Wittenbergistä minä valmistuin maisteriksi ja palasin sitten takaisin tänne Turkuun, isä päättää kertomuksensa Saksan matkasta.  

-  Mitä isä sitten alkoi tehdä? minä kysyin? 

-   Suomea puhuva kansa piti opettaa lukemaan, isä huokaisee. 

-    Suomen kielellä oli kirjoitettu kovin vähän. Kaikki piti aloittaa A:sta. Siksi kirjoitin tämän Abckirjan, jonka äsken sait lahjaksi.

Suomen kielen historiaa tarjotaan sopivina haukkapaloina ja hyvin asiayhteyteen perusteltuina osina. Murteiden merkitys korostuu, kun kerrotaan, kuinka Agricola sulautti suomen kieleen sanoja eri murrealueilta.

Pekka Rahkosen kuvitustyylille on tyypillistä karikatyyriset ihmishahmot, 
Tämä aukeama, jossa Agricola on matkalla yhdessä piispan kanssa, todistaa, 
että Rahkonen taitaa myös maalailevamman tyylin. Rahkosen kuvitusta 
Tytti Issakaisen, Kaisa Häkkisen ja Maisa Tonterin lasten tietokuvakirjaan 
A sanoi Agricola (Lasten Keskus 2017).

Nykykielen ja Agricolan aikaisen kielen erot todentuvat havainnollistesti vuoropuhelun vertailussa, jossa Agricolan kehittämä kieli on muutettu suomalaisten nykylasten käyttämälle puhekielelle.

Tiedonnälkäisemmän lukijan tarvetta tyydyttää kuvakirjaosuuden loppuun sijoitettu asiateksti, jossa käydään Agricolan elämänvaiheita ja työn merkitystä laajemmin läpi. Siitä selviää myös, että Mikael Agricola kuoli jo Kristianin varhaisessa lapsuudessa, pojan ollessa vain seitsenvuotias. Kristian teki elämäntyönsä Tallinnassa piispana, ja kuoli ennenaikaisesti jo 36-vuotiaana. 

"Sanojen siltaa pitkin tavoitamme asioita, joita emme voi nähdä ja koskettaa" 
havainnollistaa isä pojalleen. Pekka Rahkosen kuvitusta Tytti Issakaisen, 
Kaisa Häkkisen ja Maisa Tonterin lasten tietokuvakirjaan A sanoi Agricola 
(Lasten Keskus 2017).

Tänään vietetään Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. 

Käytetään siis kieltä vivahteikkaasti ja Agricolan työtä kunnioittaen.