”Elämä on joskus aika ryteikköistä”

Sari Peltoniemi: Täältä minä karkaan, 228 sivua, RanRan 2020. Kansi Paula Mäntymäki.

Sari Peltoniemen lastenromaanilla on uhmakas nimi. Siinä lapset eivät tyydy aikuisten mielivaltaan ja kehnoihin elinoloihin, vaan pyrkivät vaaroja uhmaten kohti muutosta. 

Saatesanoissa kirjailija toteaa, että kyse ei ole kovin iloisesta kirjasta ja että joskus on kirjoitettava tällaisiakin kertomuksia. ”Maailmassa on toivoa niin kauan kuin sinä luet kirjoja ja haluat hypätä seikkailuun”. 

Romaani sijoittuu fiktiiviseen Dynian maahan, jossa on vuotta aikaisemmin tapahtunut sotilasvallankaappaus Kenraalin noustua itsevaltiaana maan johtoon. Osa asukkaista on robotteja tai heillä voi olla joitakin mekaanisia kehon osia. 

Lapset on erotettu vanhemmistaan ja sijoitettu Aamuruskon orpokotiin. Heille on uskoteltu, että vanhemmat ovat kuolleet.  Lapsia pelotellaan Kaapparirohmulla, joka näkee ja kuulee kaiken ja voi työntää kouransa ikkunasta sisään, jos orpokodissa käyttäytyy sääntöjen vastaisesti.

Minäkertoja Leopolda karkaa orpokodista yhdessä ystäviensä Jurkan, Mirkon, Henrykin, Ursulan ja Elviiran kanssa.  

Sari Peltoniemi on kertonut saaneensa alkuidean romaanilleen vieraillessaan Varsovan Kansannousun museossa. 

Aikuinen lukee rivien välistä pakolaislasten kohtalon maailmanpolitiikan pelinappuloina. 

Hylättyjen lasten tarinan voi lukea myös lapsen oikeuksia aidosti kunnioittavana lastensuojelun manifestina: riittää, että kaltoin kohdellulla lapsella on yksikin aidosti välittävä aikuinen vierellään. 

Peltoniemen romaanissa keskeisen auttajan tärkeä rooli on varattu orpokodin kupeessa asuvalle puutarhurille. 

Lapsilukijaa puhuttelee rohkeiden, vallitsevia totuuksia kyseenalaistavien lasten sekä hirmuhallitsijoiden ja heidän tahtoonsa alistuvien flegmaattisten aikuisten vastakkainasettelu. Esimerkiksi Roald Dahlin monien lastenromaanien viehätys perustuu juuri tällaisiin vastakohtapareihin.

Leopolda, Peltoniemen romaanin minäkertoja,  on rauhallinen havainnoitsija ja tästä syystä tarinan jännityskerroin ei nouse vaiherikkaista sattumuksista huolimatta kovin suureksi. 

Minä en ole kovin järjestelmällinen ihminen. Omassa huoneessani tavarat olivat aina ihan sekaisin, mutta tiesin kyllä itse, missä mikäkin asia oli tallessa.  

Sellainen minä olen silloinkin, kun kerron juttuja. Aloitan järkevästi jostakin sopivasta kohdasta ja jatkan vähän aikaa hyvässä järjestyksessä. Sitten muistan jotakin, mikä olisi pitänyt kertoa aiemmin tai kuuluisi kertoa vasta myöhemmin ja lisään sen tarinaan heti paikalla. Isä tapasi sanoa minun juttujani ryteikköisiksi, muttei se ollut moite. – Kuule, Leopolda, hän sanoi, – elämä on joskus aika ryteikköistä. Sinä vain kerrot siitä niin kuin sen näet. 

Romaanin loppupuolella Leopolda toteaa vielä, kuinka

--- Aamuruskolaiset eivät saa mitään ilmaiseksi eivätkä heidän tarinansa kulje nätisti niin kuin kirjoissa. Hienoimpiinkin hetkiin tulee säröjä ja sitten voi käydä niin, että jälkeenpäin muistaa vain sen särön.

Vaikka lapsisankarit pääsevätkin lopussa turvaan, niin he joutuvat maksamaan siitä monella tavalla kalliin hinnan. 

Peltoniemi ei ole tehnyt kaiken parhain päin selittävää loppuratkaisua ja näin hän sysää lukijan miettimään itse tykönään myös omaa arvomaailmaa.

RanRan on Sari Peltoniemen ja hänen miehensä Antti Tammelan omakustantamo. RanRan on osa viime syksynä perustettua lasten- ja nuortenkirjailijoiden VaLas-kollektiivia.