Jari Peltola: Anton ja kadonneet koirat, 256 sivua, Otava 2020. Kansikuva, sisäkansien kartta ja vinjetit Mikko Metsähonkala.
Uudet kotimaiset lasten- ja nuortenkirjailijat ovat aina erityisen fanfaarin arvoisia.
Politiikan tutkija Jari Peltola (s. 1970) on julkaissut aiemmin kolme aikuisten dekkaria Myllylahdelta ja takavuosilta hänet muistetaan myös Itse valtiaat -tv-sarjan käsikirjoittajana. Peltola toimittaa vitsipalstoja Seuraan ja Helsingin Sanomien NYT-liitteeseen.
Ensivaikutelman perusteella Peltolan lasten- ja varhaisnuorten romaanin tavoitteena näyttäisi olleen yhdistää Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä-kirjat ja kirjailijanimi Erin Hunterin Soturikissat-sarja toisiinsa.
Kissojen ja koirien näkökulmasta kerrottu tarina sijoittuu Mäntylän pikkukaupunkiin, jossa valitaan uutta pormestaria.
Kissayhteisössä on omat lainalaisuutensa ja johtajahahmonsa. Romaanin keskiössä on Anton-kissa, joka on eläinlääkäri Mikaelin lemmikki. Antonin isäntää on yritetty houkutella suuren eläinlääkäriketjun palvelukseen, mutta hän haluaa tehdä töitä eläinten parissa ilman sekuntikelloa. Antonilla on ainutlaatuinen mahdollisuus saada salaistakin tietoa kaupungin tapahtumista Mikaelin vastaanotolle tulevilta eläimiltä.
Antonin mielitietty Tessa on loukannut jalkansa jouduttuaan auton töytäisemäksi. Kaupungin kissat kokoontuvat Naukulavalle seurustelemaan ja seuraamaan vaikkapa stand-up-esityksiä.
Lukuisten kissojen ja koirien joukosta nousee heti esille kaikkitietävä ja lajitovereitaan pomottava Rumppi-kissa:
”Kiitos! Kiitos kaikille!” Laatikon päällä seisova Ylisillan Rumppi ei ollut kookas kissa, mutta hänellä oli kuuluva ääni, ja Rumpin vaaleankeltaiset tihrustavat silmät näyttivät aina siltä, että ne havaitsivat kaiken mitä yleisön joukossa tapahtui.
”Hienoa, että pääsitte paikalle”, Rumppi kopautti takatassullaan halkolaatikkoa. ”Yleisön määrä on hyvin tärkeää. Minulla on suurempi yleisö kuin kellään muulla, uskokaa minua”. – –
Antonin mielestä ei ole kuitenkaan hyväksi kuunnella liikaa yksinomaan Rumpin näkemyksiä asioista.
Romaanin todelliset pahikset löytyvät kuitenkin kaksijalkaisista sivuhenkilöistä.
Vanessa Harma pyrkii kaupungin uudeksi pormestariksi ja hänen tavoitteenaan on myös kieltää kissojen ja koirien vapaa kuljeskelu kaupungilla.
Oikeudentajuinen ja moniarvoisuuteen uskova Anton hätääntyy kuullessaan, että Mikael on tukemassa Harman pyrkimyksiä.
Kun kaupungin koiria häviää salamyhkäisesti, Anton katsoo parhaaksi unohtaa kissojen ja koirien alituiset skismat ja se ryhtyy selvittämään ystäviensä kanssa koirien katoamista.
Jari Peltolan Anton ja kadonneet koirat on tavoitteiltaan kunnianhimoinen, mutta kerronta pirstaloituu kissojen kielellä ilmaistuna liian moniin hajujälkiin.
”Liian paljon hajuja”, Sandi valitti. ”Aivan liian paljon hajuja. Vaikea tunnistaa ketään. Outoja hajuja, tuttuja hajuja, leivän hajuja, juhlan hajuja, täällä pihalla on linnun hajuja, kissan hajuja, koiran hajuja, puiden hajuja. Kohta täällä haisee vaalien tulos!”
Lukuisat sinänsä kiinnostavasti rakennetut karismaattiset kissa- ja koirapersoonat vaativat lukijalta melkoista keskittymistä.
Romaanin lopussa tihentyvässä ja enemmän dekkarin kierrettä saavassa loppuratkaisussa paljastuvat ihmisten rikolliset toimet, jotka tosin ovat Suomen eläinsuojelunkin näkökulmasta vähintään kyseenalaisia.
Taitossa tiuhaa tekstiä on kevennetty jakamalla osuuksia tyhjällä rivillä rytmitettyihin kokonaisuuksiin ja näin on helpotettu myös lukijan hahmottamiskykyä.
Mikko Metsähonkala on tamperelainen arkkitehti, joka on tehnyt myös Helsingin Sanomien NYT-liitteeseen yksiruutuisia Toisaalta-sarjakuvia.
Niiden pikkutarkkaan piirrosjälkeen verrattuna siniharmaa ja usvainen kansikuva ei juurikaan herätä uteliaisuutta. Sisäsivuilla toistuu lukujen alussa staattinen kissavinjetti ja sisäkansissa on kaupungin pohjapiirros, joka helpottaa hahmottamaan romaanin kannalta tärkeiden tapahtumapaikkojen hahmotusta.
Omintakeisessa ja miljööltään huolella rakennetussa lastenromaanissa olisi ollut paljon nykyistä enemmän potentiaalia runsaasti kuvitettuna laitoksena. Hailakka kansi valjuine typografisine ratkaisuineen viestii siitä, että kustantaja ei itsekään ole oikein vakuuttunut teoksen kantovoimasta.
Lisää kissa-aiheisia lastenkirjoja:
J. S. Meresmaa & Julia Savtchenko: Minä, kissa. Noin 20 maineikasta muotokuvaa kissoista, Arthouse 2020.
Maami Snellman: Jaakko Enkeli Lentokenttä katoaa; Jaakko Enkeli lentokenttä ja kermakakkutapaus, kuv. Sanna Pelliccioni, Myllylahti 2018 ja 2019 / lastenromaani
Marlene Jablonski & Julia Ginsbach: Kissatarinoita, suom. Seija Kukkonen, Mäkelä 2018 / helppolukuinen Lukupiraatti-sarja
Terhi Kangas & Anna Aalto: Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana, Merkityskirjat 2017 / kuvakirja
Satu Heimonen: Suokaislan suloinen Cecilia, Mäkelä 2014 / lastenromaani
Tuula Korolainen: Kissa, kissa, kissa, kuvittanut Virpi Talvitie. Lasten Keskus 2013 / kissa-aiheisia runoja
S. F. Said: Varjak Käpälä, kuvittanut Dave McKean, suomentanut Reetu Kurkijärvi, Gummerus 2006 / fantasiaromaani
Ritva Toivola: Musta Miksu, taikurikissa, kuv. Virpi Talvitie, Tammi 1999 / helppolukuinen Kirjava kukko -sarja
Toim. Sanna Jaatinen: Katti Goljatti ja muita kissasatuja, kuv. Hannu Taina, WSOY 1996
Marja-Leena Mikkola & Matti Kota: Malinka kuuntytär, Otava 1990 / kuvakirja
Marja-Leena Mikkola & Outi Markkanen: Kultakissa, Otava 1983 / kuvakirja
Susi Bohdal: Selina, Pumpernikkeli ja Floora-kissa, suomentanut Anja Ylönen, Laste Keskus 1982 / kuvakirja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti