Marja Aho: Lasienkeli, 169 sivua, Myllylahti 2021. Kansikuva Kaisu Sandberg.
Yläkoulunsa päättävä Killi on joutunut lastenkodista psykiatriseen sairaalaan yritettyään itsemurhaa:
Makaan punkassa ja odotan melatoniinin armeliasta tainnutusta. Tuijotan ikkunan eteen vedettyjä vaaleita verhoja, niiden läpi kajastavia pihavaloja ja huoneen seinillä äänettömästi lipuvia autojen valokiiloja.
Ilmastointilaite pitää hiljaista hurinaa. Käytävältä kantautuu yöhoitajan askelten rytmikäs ääni. Kuuntelen tasaista askellusta, kunnes se katoaa kuuluvista. Puristan silmäni kiinni. Ajatukset alkavat kiertää kehää. Verikokeita, polynomilausekkeita, masennusseuloja ja toimintaterapiaa. Onnellisuuspillereitä, vastuutehtäviä, vapaakävelyjä ja vertaiskeskusteluja. Huokaisen ja käännän tuskastuneena kylkeäni. Samaa tukahduttavaa tylsyyttä, päivästä toiseen.
Marja Ahon Lasienkeli työstää samaa aihetta, itsetuhoista nuoruutta, kuin Lastenkirjahyllyssä aiemmin arvioimani Riina Mattilan Silmät avatessa on edelleen pimeää.
Killin ongelmien syitä ei juurikaan avata. Ainakin osittain ne juontuvat todennäköisesti lapsuudesta — äidistä, joka on jättänyt perheen ja isästä, joka on sairastunut vakavasti.
Killin läheisiä ovat vanhempien sijasta pikemminkin lastenkodin nuoret ja omaohjaaja Tuomas, joka muistaa tsempata tyttöä myös pahimman masennuksen aikana.
Lastenkodista tuttu ystävä Moona patistaa Killiä parantumaan:
– Killi oikeesti, nyt parannat ittes ja palaat mestoille. Miks ihmeessä sä vaan makaat siellä, kun sulla on elämä elettävänä? Mikset sä vaan kerää luitas ja nouse ylös?
Killin sairaskertomus ja toipumisen kuvaus jäävät melko pinnallisen kuvauksen varaan. Realistisen nuortenromaanin kliseisiin kuuluu terveydenhoito-henkilökunnan esittäminen klliseiden ja kärjistyksen kautta.
Rankkaa aihetta ja angstisuutta pehmentää onneksi Killin oma sarkasmi ja vähitellen synkkien ajatusten alta erottuva luonteva huumori.
Kärsivällinen taideterapiaohjaaja näyttää pääsevän Killin kanssa pisimmälle.
Killin parantumisen kannalta tärkeäksi koituu tutustuminen Iirikseen, joka väittää olevansa sairaalan ylilääkärin tytär. Iiris puhuu kalmosta ja on ulkoiselta olemukseltaan lähes läpinäkyvä. Lukija aavistelee realistisen kerronnan kääntymistä maagisen realismin suuntaan, mutta Aho jättää silti hyödyntämättä suomalaisesta kansanperinteestä tuttujen aavetarinoiden magian mahdollisuudet jännitteisen kerronnan luomisessa.
Nuortenromaanin nimi viittaa onnistuneesti elämän haurauteen. Sairaalapastori kertoo suojelusenkelin olevan "kuin valo pimeässä. Hän johdattaa meitä eteenpäin ja opastaa pois pimeydestä". Killi saa myös Iirikseltä lasisen enkelin.
Hartolassa asuva Marja Aho tunnetaan entuudestaan Myllylahden kautta ilmestyneistä lastenromaaneistaan ja uudesta cheerleading-harrastusta kuvaavasta, varhaisnuorille suunnatusta Cheertytöt-sarjasta.
Aiemmat nuortenkirjat Puunhalaaja ja Loukuttaja ovat ilmestyneet Atrain & Nordin kautta. Rankkoja aiheita käsittelee myös syksyllä ilmestyvä aikuistendekkari, huumeiden maailmaan sijoittuva Neidonkorento.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti