”Tiedän miltä kaipaus tuntuu”

  

Elina Komulainen: Kaisla ja kallisarvoiset kääröt. Kuvittanut Tanja Riutta. 46 sivua. Kaarna Kustannus 2026. 
 
 

Näin haikealta minusta ei ole tuntunut vielä koskaan aikaisemmin. Tunnen pientä hiljaista tärinää koko kehossani. Se liikkuu kohti varpaita. Välillä kohti sormenpäitä. Se muljahtelee vatsassani. Tunnen, miten sydämeni poukkoilee levottomasti aivan kuin se haluaisi vaihtaa paikkaa mummun sydämen kanssa. Kaikesta huolimatta minun on hyvä olla siinä. En haluaisi olla missään muualla nyt niin paljon kuin siinä. En haluaisi koskaan päästää irti mummun kädestä. Silitän mummun kaunista ihoa. Mummu lepää silmät kiinni. Piirrän mummun kämmenelle hieroglyfejä. Kuusen. Kukan. Auringon. Linnun. Tähden. Sydämen. Mummu hymyilee. 

 
 
 
Harvoin koen tärkeäksi palata karttuvien lastenkirjasarjojen myöhempiin osiin, mutta aina joskus nosto on tarpeen. 
 
Suomessa ilmestyy nyt niin paljon kohelluksen, huumorin ja äkkikäänteisen juonen varaan sommiteltuja sarjoittuneita lastenkirjoja, että verkkaisemmat ja lapsen arkisia tuntoja kuvaavat realistispohjaiset lastenkirjat ovat vaarassa jäädä kokonaan katveeseen.
 
Elina Komulaisen kahdeksanvuotias Kaisla tuli tutuksi jo viime vuonna ilmestyneessä sarjan avausosassa Kaisla ja kissankäpälä. 

Siinä kerronnan fokus oli perhedynamiikan epätasapainossa, joka juontui isoveljen masennuksesta.

Onneksi Kaisla sai tukea mummultaan, kummiltaan ja Raita-kissalta. Mummun rakkaus kasveihin korostui jo tässä ensimmäisessä sarjan osassa. 
 
 
Toisessa vast ikään ilmestyneessä jatko-osassa Kaisla ja kallisarvoiset kääröt mummun vointi on jo hiipumassa, mutta Kaislalla ja mummolla on hyvä yhteys, jota pidetään yllä myös postin kautta lähetettyjen kirjeiden ja piirustusten avulla. 

Mummu opettaa Kaislalle paljon uusia pihapiirin kasvien nimiä ja esittelee myös kasvionsa, herbaarion.
 
Lastenpsykologina työskentelevä Komulainen sanoittaa kauniisti lapsen surua isovanhemman kuoleman jälkeen. 

Kohtaus, jossa Kaisla koskettaa luontevasti ja rakkaudentäyteisesti mummuaan vain vähän kuoleman jälkeen, on tavattoman kaunis ja konkreettinen: 
 

Niin kuin lakastuneita kukkasia voi hellästi ja varoen koskettaa, voi koskettaa myös mummua. Tämän mummu on minulle opettanut. Kun mummu ei enää hengitä, silitän hänen kättään. Mummun kädet lepäävät siinä kauniisti päällekkäin. Mummun iho on kuin kauneinta papyrusta. Kallisarvoisinta. – – 

Samalla intensiteetillä Komulainen kuvaa myös surun hidasta taittumista ikäväksi:
 

Mummun kuoleman jälkeen talvi on pitkä ja tummansininen. Kuuset ovat paksun lumen peitossa. Rungot ovat jäähileessä. Minusta tuntuu, että kaikki on peitelty valkoisen, hiljaisen peiton alle. Olen itsekin kuin talvihorroksessa. Makaan usein lumihangessa. Hanki on täynnä siipien jälkiä. Teen talven aikana hangelle satoja lumienkeleitä. Kaipaus ja suru tuntuvat voimakkaasti joka puolella kehoani niin kui pakkasen puraisut poskipäissä. 

 
Seuraavana keväänä ja kesänä Kaislan surua liennyttää se, että hän piirtää kasveja ja muistelee samalla  mummon niihin liittyviä opetuksia.
 

–  Vaalit kauniisti mummun muistoa, äiti kiittää.
–   Kuljet mummun jalanjäljissä, isä kiittelee.
 

Tanja Riutan sävyissään heleän pastellinen kuvitus taltioi lapsenlapsen ja mummun kohtaamisia ja heille tärkeitä esineitä ja asioita.