keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Kuka on teidän perheen pomo?










Ulrike Fischer & Manfred Tophoven: Kuka saa päättää? Suomentanut Seija Kukkonen. 25 sivua. Mäkelä 2012.


Christine Jüngling & Manfred Tophoven: Vähän aikaa vielä! Suomentanut Seija Kukkonen. 25 sivua. Mäkelä 2012.







Tämänpäiväinen Iltalehti kysyy jo lööpissään, onko lapsilla liikaa määräysvaltaa perheissä.

– Monilla vanhemmilla on vaikeuksia asettaa lapselle rajoja. Kun jämäkkä kieltäminen tuntuu vaikealta, sitä vältetään ja lopulta vanhemmat uupuvat vaikealta tuntuvan lapsen kanssa, Väestöliiton lastenpsykiatrian erikoislääkäri Raisa Cacciatore sanoo Iltalehden haastattelussa.

Rouva Huu on huomannut, että aihe kiinnostaa myös lastenkirjallisuudessa.

Kustannus Mäkelä on julkaissut viime vuosina useampiakin saksalaisia kuvakirjoja, joiden lähtökohtana ovat lapsen ja aikuisen erilaiset törmäyskurssit tavallisessa arjessa.

Kuka saa päättää? osuu jo nimellään myös Iltalehden nostamaan kuumaan kasvatusperunaan.

Elli ei halua lähteä vierailulle kummitädin luo. Äiti pysyy jämäkkänä ja kehottaa Elliä pukeutumaan juhlavasti. Elli nielee kiukkunsa, mutta laittaa protestiksi kumisaappaat jalkaansa. Elli tuittuilee muutoinkin vierailulla ja pakenee lopulta kummitädin vaatekomeroon mököttämään.

Saksalainen kuvakirja käsittelee aikuisten paineita toimia kasvattajana ns. yleisesti hyväksyttyjen käyttäytymisnormien mukaan. Ellin äidille tuntuu olevan tärkeää toimia kummitädin silmissä oikealla tavalla lapsen auktoriteettina.

Kuten näissä lapsen ja aikuisen tunnekasvatuskirjoissa aina, niin myös Ellin äiti oivaltaa lopulta käyttäytyneensä liian määräilevästi. Hän selittää omaa kärsimättömyyttään ja tiuskimistaan oman työpäivänsä raskaudella. Ja päälle päätteeksi vielä pesukonekin meni rikki! Vast edes äiti lupaa kuunnella Elliä vähän herkemmällä korvalla.

Toisessa kirjassa kärtetään: "Vähän aikaa vielä". Peetu on nauliutunut tietokonepelin ääreen ja sisko Iina katsoo televisiosta lempiohjelmaansa. Vanhemmat hoputtavat lapsia lähtemään kaveriensa luokse, jotta he pääsevät asioilleen kaupunkiin. Onneksi autoon voi ottaa gameboyn ja näprätä sitä.






Kaverien perheessä onkin laadittu uudet säännöt:

– Kun olemme noudattaneet televisio- ja tietokonesääntöjä kahden viikon ajan, saa toinen meistä päättää, mitä puuhapäivänä tehdään”, Juuso sanoo. ”Puuhapäivänä emme katso televisiota emmekä pelaa tietokonepelejä.”

Ystäviensä esimerkin rohkaisemana Peetu ja Iinakin ehdottavat samaa käytäntöä kotona noudatettavaksi, sillä myös äidillä ja isällä on taipumusta viettää aikaa television ja tietokoneen äärellä yli tarpeen. Äkkiä koko perheellä on enemmän yhteistä aikaa ja lapset leikkivät mieluusti omia leikkejään. Ja mikä tärkeintä: isälläkin on aikaa lukea iltasatu! 

Kuvakirjojen kasvatustendenssiä ei ole katsottu aiheelliseksi juurikaan peitellä. Näillä kirjoilla onkin eniten merkitystä nimenomaan aiheen esille nostajina ja keskustelun herättäjinä.

Peliriippuvuus on aiheena myös Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaanissa Risto Räppääjä ja villi kone (Tammi 2006).





2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Meillä oli tänään lasten kanssa puuhapäivä, muovailtiin, maalattiin ja tanssittiin, ja päivä luiskahti mukavissa merkeissä ilman telkkarin tai tietokoneen avaamista. Aikuisten liimautumisesta TV:n ääreen kertoo muuten kuvakirja Hipun laatikkoleikki. Siinä Hippu-possu keksii vanhemmilleen iltaohjelmaa ja saa heidät pois telkkarin äärestä. Vaan onkohan kuitenkin jo nykymaailmassa niin, että ruutujen imussa ovat jo rinnakkain parivuotiaat ja heidän vanhempansa, koska kumpikin päättää niin?

Rouva Huu kirjoitti...


Kiito anonyymille rouva Huun toki hyvin tunteman kuvakirjan esille nostamisesta...

Uusin lastenkirjallisuus nostaa todella usein tärkeitä ajankohtaisia aiheita esiin, mutta sitä ei tehdä rautalangasta vääntäen, vaan enemmän lukijan ja lapsen omaa arkea kuulostellen.

Hipun laatikkoleikki ja sitä edeltänyt Kimurantti juttu ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka käsitellään lapsen arkeen kuuluvia pikkuongelmia lapseen - ja aikuiseen ! - vetoavalla tavalla.

Nostit esiin myös hyvän pointin siitä, että television tai tietokoneen ääreen jumiutuminen on koko perheen yhteinen, ääneen lausumaton päätös.

Julkisuudessa on puhuttu viime aikoina paljon siitä, että jo pienet päiväkoti-ikäiset lapset kokevat stressiä ja oireilevat.

Väsyneenä antaa ruudun kautta tulevien signaalien huljua päänsä sisään ja sieltä läpi, se tuntuu jotenkin helpolta ratkaisulta, jos on oikeasti tosi väsynyt.