Kirjallakin voi leikkiä!

Lothar Meggendorfer: Nukkekoti. Vanhanaikainen taitettava nukkekoti. Otava 1979.

Lucy Cousins: Maisan talo ja puutarha. Suomentanut Anneli Heimonen. WSOY 2008.

Marion Billet: Kultakutri ja kolme karhua. Suomentanut Mikael Ahlström. Marjatta Kurenniemen suomennosta mukaillen. WSOY 2009.

Saviour Pirotta & Susanna Lockheart: Keijujen talo. Suomentanut Lotta Heikkeri. Nemo 2009.

Jan Pienkowkski: Botticelli´s bed and breakfast. Kingfisher 1996.

Entisenä pikkutyttönä Rouva Huu viehättyy edelleen nukkekotikirjoista.

Mitäs ne oikein ovat?

Nukkekotikirjat kuuluvat näyttämökirjoihin. Ne ovat lelukirjojen kiinnostava alalaji, joissa hyödynnetään kolmiulotteisuutta ja paperileikkauksen läppiä ja luukkuja. Ns. lepotilassa nukkekotikirjat ovat kuin mitä tahansa kirjoja, mutta erikoisen mekanismin ansiosta ne voidaan avata kolmiulotteiseen ja nukkekodin tavoin leikittävään muotoon.

Tällaisiä perinteisen kirjan muotoa kolmiulotteisuuden kautta varioivia näyttämökirjoja voidaan kutsua myös pop up- tai toy books -kirjoiksi: niissä yhdistyy usein lukeminen ja leikkiminen. Ne ovat vuorovaikutteisia leikkikirjoja ja sen takia kattokäsitteenä on mielestäni havainnollista puhua nimenomaan lelukirjoista.

Kolmiulotteisen näyttämökirjan historia juontaa tirkistyskaapista, jonka saksalainen kustantaja Martin Engelbrecht esitteli ensimmäisen kerran 1730-luvulla. Tirkistyskaapissa oli suurennuslasi, jonka läpi katsottiin pitkänomaiseen laatikkoon. Laatikon tausta ja etuala oli leikattu avoimeksi siten, että syntyi kolmiulotteisuuden vaikutelma. 1860-luvulla lontoolainen kustantamo Thomas Dean & Son valmisti sarjavalmistukseen soveltuvan yksinkertaisen tirkistyskaapin, jossa tausta oli kiinnitetty etuosaan taitettavilla paperisaranoilla. Suurennuslasia tai hankalasti käsiteltävää laatikkoa ei näin ollen enää tarvittu. Pienestä narusta vetämällä tasot kohosivat taustastaan kolmiulotteisina esiin!

Saksalaiset kirjapainot olivat kehittäneet väripainotekniikkaa englantilaisia pidemmälle ja tästä syystä Saksa mainitaan useissa katsauksissa kolmiulotteisen kuvakirjan edelläkävijämaana ja kehittelijänä.

Kolmiulotteisista kirjoista tuli 1800-luvun loppua kohden yhä yleisempiä ja suositumpia: niissä oli liikkuvia osia, erilaisten liepeiden alle kätkeytyviä kuvia ja koottavia kuvituksia, jotka pienin muutoksin saattoi tehdä toisenlaisiksi. 1880-luvulla saksalainen pilapiirtäjä ja nukketeatterin asiantuntija, müncheniläinen Lothar Meggendorfer (1847–1925), kehitti kirjan, jolla saattoi myös leikkiä. Hänen kirjansa olivat myyntimenestyksiä: monet ylsivät uusintapainoksiin ja niitä käännettiin muun muassa englanniksi, ranskaksi, espanjaksi, unkariksi, italiaksi ja venäjäksi.



Meggendorferin kirjojen paperista leikattuja hahmoja pystyi liikuttelemaan ja kirjan sivut avautuivat kolmiulotteisiksi. Kuvia saattoi vaihdella ja joissakin kirjoissa kuva oli pyörylässä, jota pyöritettäessä näkymä muuttui toiseksi. Meggendorfer teki myös opettavia lastenkirjoja ja häntä pidetään yleisesti kolmiulotteisen lastenkirjan uranuurtajana ja kehittäjänä.

Meggendorferin klassikko Das Puppenhaus (1890) eli Nukkekoti on ilmestynyt suomeksi Otavan kustantamana vuonna 1979 . Tässä kirjassa ei vielä ole paljon leikkimiseen houkuttavia ominaisuuksia: sivistyneistökodin asukkaita ja kauppapuodin asiakkaita ei voi liikutella: paikoilleen kiinnitettyjen hahmojen kautta syntyy lähinnä leikin illuusio.



Sen sijaan Lucy Cousinsin Maisa-katselukirjoista tutulle hiirineidille on tehty oma nukkekoti, Maisan talo (WSOY 1995) ja sille sittemmin vielä lisäosa Maisan maatalo (WSOY 2001). Näistä nukkekotikirjoista tuli heti ilmestyessään suosittuja, ja painokset myytiin nopeasti loppuun.



Maisan talosta ja puutarhasta (WSOY 2008) on tiettävästi syksyllä tulossa uusintapainos. Maisan koti on laajennettu kaksikerroksiseksi taloksi olo-, makuu- ja kylpyhuoneineen, keittiöineen ja yläkertaan johdattavine portaineen.

Kirjan mukana on Maisa-pahvinukke sekä pahviarkki, jolla on kolme ystävähahmoa sekä kissa. Arkille on koottu myös kodissa tarvittavia esineitä hammasharjasta haravaan, kaulimesta polkupyörään. Lisäksi nukkekotikirjaan sisältyy pieni Maisan puuhapäivä -kirja, josta voi hakea ideoita leikkeihin.

Kun ensimmäinen Maisan talo -nukkekotikirja ilmestyi vuonna 1995, esikoinen oli vasta kaksivuotias. Maisa ja pandakarhu olivat mieluisia – jopa siinä määrin, että alkuperäisten repaloituneiden pahvihahmojen tilalle piti ennen pitkää tehdä uudet!

Marion Billet´n Kultakutri ja kolme karhua muistuttaa kolmiulotteisessa rakenteessaan vanhoja näyttämökirjoja. Se kertoo neljällä näyttämöaukeamallaan klassisen sadun uteliaasta Kultakutrista, joka lupaa kysymättä vierailee kolmen karhun talossa aiheuttaen ymmärtämättömyydessään monenlaista harmia. Kultakutri ja karhut voi irrottaa taustapahvista ja asettaa seisoville jalustoilleen. Tärkeät puurokupit ovat tietysti myös mukana. Bonusarvona osa kuvapinnasta on sametin-pehmeää.
























Keijujen talo on taatusti kaikkien 4-10-vuotiaiden tyttöjen toivekirja, joka yhdistää paperinukke- ja nukkekotileikkejä. Nidotussa vihkosessa esitellään talon asukkaat. Tietoiskulaatikoissa annetaan yleispätevää keijutietoutta.

Keijujen talo on vähän erilainen, laatikkomainen nukkekotikirja, jossa keijut asuvat onkaloisen puun juurakossa. Pahviarkeilla on irrotettavat keijut, huonekalut ja hieman isokokoisemmat paperinukkekeijut vaatteineen.

Erityiskiitosta Keijujen talo saa kompktista rakenteestaan: talo säilyy eheänä laatikkomaisen ulkoasunsa vuoksi, ja kannet napsahtavat vielä napakasti magneetilla yhteen. Tosin tämä nimenomainen magneettitoiminta aiheuttaa kirjan takakanteen hurjan varoituksen: "ihmiskehossa toisiinsa tarttuvat tai metalliesineeseen tarttuvat magneetit voivat johtaa vakaviin vammoihin tai hengenvaaraan. Hakeudu välittömästi lääkäriin, jos magneetteja on nielty tai niitä on joutunut hengitysteihin." Tällainen ohjeistus lienee nykyisten EU-standardien aikana pakollista, mutta on kaukana keijujen kepeästä maailmasta!

Ja lopuksi vielä yksi kuriositeetti nukkekotikirjojen joukossa. Tämä kirja sopii aikuisempaankin makuun ja vaikkapa varhaisnuorison johdattajaksi taidehistoriaan.

Jan Pienkowskin Botticelli´s bed and breakfast esittelee nimittäin säätyläisperheen talon, johon on piilotettu yhteensä 56 maalaustaiteen historian kannalta keskeistä teosta. Niinpä tarkkasilmäinen voi löytää Michelangelon Davidin kylpyhuoneesta harjaamassa hampaitaan sekä Jan van Eyckin Arnolfinin pariskunnan istumassa pöydän ääressä… Kirja on onnen omiaan vaikkapa illanistujaisten ohjelmanumeroksi.




Vuosaaren kirjastossa Helsingissä (os. Mosaiikkitori 2) on 29. huhtikuuta asti mahdollisuus tutustua lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkijan ja keräilijän Niklas Bengtssonin kokoamaan ja suunnittelemaan Pomppis-kirjanäyttelyyn. Niklas Bengtsson on pyrkinyt lanseeraamaan suomalaiseen kielenkäyttöön uudissanaa pomppiskirja, jolla hän tarkoittaa liikkuvia ja/ tai liikuteltavia osia sisältäviä kirjoja.

Nykyisin kaikki näyttämökirjat tehdään järkiään halpatuontimaissa, koska niiden valmistusvaiheet edellyttävät monia pikkutarkkoja työvaiheita. Raul Roineen tekstiin ja Tauno Nurmelan kuvitukseen perustuva Muurilan mummon kaali on kiinnostava näyttämökirja – tai nousukuvakirja, kuten sitä ilmestyessään vuonna 1946 kutsuttiin. Kirja on nimittäin painettu Kuopion kansallisessa kirjapainossa!

Vanhan sadun uudet vaatteet

Punahilkka. Kuvitus Ingrid Vang Nyman. Suomentanut Pirkko Biström. 16 sivua. WSOY 2010.









Tässä taas ruotsalaista raikasta laatua lastenkamarien pienimmille:

Pienten lasten kuvakirja Punahilkka on ilmestynyt alunperin vuonna 2005 Sagoskatten-nimisessä kuvakirjasarjassa, ja Rouva Huun ounailun mukaan sitä ennen jo jossakin ruotsalaisessa lastenkirja-antologiassa.

Syntyjään tanskalainen Ingrid Vang Nyman (1916–1959) tunnetaan ennen muuta Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun hovikuvittajana. Hänen naiivin värikylläinen kuvitustyylinsä on ollut ilmestymisaikanaan varsin radikaalia, ja sopi senkin vuoksi mainiosti Astrid Lindgrenin lastenkirjojen maailmaan. Vang Nymanin 1940–50-luvun kuvitukset näyttävät 2000-luvun vinkkelistä raikkaan retrohenkisiltä. Hän elävöitti kuviaan mieluusti hauskoilla kangaskuvioilla ja reippailla vastavärikontrasteilla.

Grimmin veljesten ja Charles Perrault´n muokkaama kansansatu Punahilkasta kuuluu klassikkosatujen aateliin... ja myös siihen vähemmän traumatisoivien satujen kastiin.

Sadun pelottavuutta liennyttää runsas vuoropuhelu ja väri-iloa hehkuvat Vang Nymanin kuvitukset.

Punahilkka on konstailematon varoitustarina siitä, kuinka vanhempien neuvot ovat kultaakin kalliimpia. Punahilkka tosin oppii tämän vasta ikävien vastoinkäymisten jälkeen, mutta onneksi vierailu suden vatsassa ei juurikaan näyt vahingoittaneen:



Tällaisia pieteetillä toimitettuja sekä lukijakunnan tarpeet huomioivia lasten klassikoita pitäisi julkaista paljon nykyistä enemmän.

Hyväntuulinen rosvoseikkailu

Siri Kolu: Me Rosvolat. 223 sivua. Alkuvinjetit ja kansikuva Tuuli Juusela. Otava 2010.












Siri Kolun Me Rosvolat on kutkuttava sekoitus norjalaisen lastenkirjaklassikon Torbjörn Egnerin Kolmea iloista rosvoa ja modernin-karheaa roadmovieta.

Tuikitavallinen kymmenvuotias Vilja Vainisto kaapataan kesken perheen kesäloman vieton suoraan autosta. Resuinen rosvopartio kiilaa pakettiautonsa suoraan Viljan isän auton eteen ja ottaa tavanomaisen ryöstösaaliinsa, irtokarkkien ja muiden päivittäistavaroiden, sijasta mukaansa tytön, joka ei ole kaappauksesta pienen tuumaustauon jälkeen lopulta moksiskaan:

Minut oli heitetty taaimmaiseen penkkiin, ikkunan viereen. Katselin auton ikkunoiden kummallisia koristeita, kokonaista riviä hirtettyjä barbeja, joilla jokaisella oli tupeerattu tukka ja täydelliseksi tuunattu rosvolook. Jokainen yksityiskohta autossa tuntui korostavan sitä, miten tavallinen minä olin, ja miten kummallinen ja vihamielinen tämä maailma oli, johon minut oli vetäisty mukaan. En uskaltanut edes ajatella, miten suuressa vaarassa mahdoin olla.

Tästä alkaa Viljan ja Rosvolan perheen kesän mittainen vaellustarina, josta löytyy huumoria, kiperiä tilanteita ja perhesuhteiden puntarointia jopa siinä määrin että hentomielisiä voi tässä vauhdissa jopa vähän heikottaa.

Siri Kolun lastenromaanin valttina on omintakeisuus ja yllätyksellisyys. Rosvolan perheelle ei juurikaan löydä esikuvia kotimaisesta lastenkirjallisuudesta: sen verran anarkistista väkeä he ovat – eivät todellakaan mitään järjen jättiläisiä, mutta sydän puhdasta kultaa, kuten kunnon rosvoilla pitääkin.

Hurja-Kaarlo on perheen itsevaltias rosvopäällikkö. Hilda-äiti peesaa miestään lähes kaikissa käänteissä yleisen perhesovun nimissä. Yhdeksänvuotias Kalle etsii vielä rosvon identiteettiään, siinä missä murrosikään ehättänyt Hele-tytär haluaisi jo ansaita kannuksensa koko rosvoyhteisön edessä. Lähiperheeseen kuuluvat myös Kulta-Pete ja harvinaisen tervejärkinen Kaija-täti, jonka päiväuniin koukuttavia viihderomaaneita Viljan tyhjäpäinen isosiskokin ahmii.

Rosvolat väijyvät mieluiten PuPo:ja eli puoliporvareita, jotka ovat "omasta mielestään ihan tavallisia, mutta jotka sijoittavat paljon mukavuuteen, kuten autoon, ruokiin ja vaatteisiin". Viljan isä saa Rosvoloilta luokituksen KoPo TT, eli Kokoporvari, toivoton tapaus.

Hätkähdyttävän yksitotisesti Kolu kuvaa Viljan ankeaa ja isän oikkujen sävyttämää perhe-elämää. Vilja on kyllääntynyt isänsä hirmuvaltaan ja isosisko Vanamon ylenkatseeseen. Kiinnostavaa on se, että Viljan äidistä ei sanota halaistua sanaakaan koko romaanissa! Tätä taustaa vasten tuntuukin tietysti uskottavalta, että Vilja ottaa epätavallisesta kesälomastaan kaiken riemun irti. Oman perheen todennäköiset kiputilat ovat tehneet hänestä myös taitavan ihmissuhdeanalyytikon: niinpä Vilja kesän päätteeksi toimertuu myös järjestämään Rosvolan perheen asiat kaikkia perheenjäseniä tyydyttävällä tavalla.

Karnevalistisella ja lapsen oikeudentajua hivelevällä tavalla Kolu kuvaa Rosvolan perheen viattoman tuntuisia ryöstöretkiä vanhentuneita herkkuja myyvään kioskiin ja videovuokraamon irtokarkkiosastolle. Ja Astrid Lindgrenin kaikkivoipaisen Peppi Pitkätossun tavoin ei Rosvolan perheenkään oikeasti olisi tarvis ryövätä ja remeltää, sillä heillä on rahaa (Rosvolan kielellä hiirenpieruja) vaikka muille jakaa. Rosvoilu on heille siis ennen muuta elämäntapa.

Tuuli Juuselan lukujen alkuun sijoitetut vinjetit ovat ronskiin seikkailuhenkeen vähän turhan söpösteleviä. Roisi piirroskuvitus olisi tuonut romaaniin enemmän särmää ja tekstin fonttikoon suurentaminen olisi lisännyt luettavuutta. Romaanin karismaattisten sankarien kuvailun jättäminen pelkän tekstin varaan voi tietysti olla myös markkinointipoliittinen jippo: Siri Kolun käsikirjoitus voitti nimittäin Otavan ja Kinoproduction Oy:n järjestämän kilpailun ja sen pohjalta on suunitteilla myös elokuva.

Siri Kolu (s. 1972) on esitysdramaturgi, ohjaaja ja teatteriopettaja. Hänen esikoisromaaninsa aikuisille, Metsänpimeä, ilmestyi vuonna 2008 Otavan kustantamana.